Elämänkokemuksesta ja luopumisen väistämättömyydestä

Täytin vuosia. Mietin vanhenemista, elämänkokemusta, miten voisi sen karttumisen sijaan puhua oikeastaan avartumisesta tai syvenemisestä. Miten arvokasta on kokea surua ja oppia surusta, miten se niin lähtemättömästi vain kuuluu elämään.

Todella moni ystävä tai tuttava on tähän ikään mennessä joutunut luopumaan toisesta vanhemmastaan. Huomattavasti useammin isästä (konkretisoituu tässä se miesten lyhyempi eliniän odote), jotkut kuitenkin äidistä, pari jo molemmista. On pitänyt kohdata ihmiselämän rajallisuus, luopumisen suru. 

Itsekin olin varautunut siihen, että ensimmäinen todella lähelle tuleva kuolema olisi vanhemman kuolema. Kun Veikkonen vielä kasvoi kohdussani, isälläni diagnosoitiin syöpä, vakava ja parantumaton. Veikkosen potkut vahvistivat kokemusta sukupolvien jatkumosta, toivat huolen ja järkytyksen keskelle lohtua. Vaikka minulla oli jo muutaman vuoden ajan ollut yksi lapsi, isän sairastuminen ja samaan kohtaan ajoittunut raskauteni tekivät todellisemmaksi sitä, miten elämänkulku täällä niin luonnollista rataa menee: oma paikka ketjussa vaihtuu lapsesta vanhemmaksi.

Kuitenkin kävi niin, että muutama kuukausi lääkärin tuomion jälkeen isäni ajoi autoa, jonka takapenkillä kuljetettiin sairaalan kappelilta hautausmaalle pienen poikani arkku. Pian on kulunut kaksi vuotta diagnoosista, ja vastoin odotuksia syöpäarvot ovat laskeneet. En enää mieti, paljonko elinaikaa on jäljellä. Miksi surra etukäteen kuolemaa, joka ei ehkä aivan vielä olekaan tulossa.

Ajatus vanhemmista luopumisesta on surullinen, mutta kun on itse jo ehtinyt pitkälle aikuisuuteen, se on myös luonnollinen. Vaikka elämä kestäisi 80 vuoden sijaan 60 vuotta, jäisi nykymittapuilla "kesken", yhtä kaikki lähtöjärjestys on normaali ja ennakoitu.

Lapsen hautaaminen ravistelee ajatusta jatkumosta ja luonnollisesta poistumisjärjestyksestä. Ketju katkeaa. Lapsi ei tulekaan tänne jäädäkseen minun jälkeeni.

Toisaalta ketjuajatus on vähän harhaanjohtava, jopa minäkeskeinen tapa katsella sukupolvien jatkumoa. Useinhan ketjun yhteen silmukkaan liittyy kuitenkin useampi uusi lenkki. Minä en ole vanhempieni ainokainen, Veikkonen ei ollut minun ainoani. Kun minulla kuitenkin on kaksi täällä kasvamassa, saan elää siinä toivossa, että he jäävät minun lähdettyäni. Ehkä he saavat aikanaan jälkeläisiä itsekin, ehkä minäkin ehdin nähdä lapsenlapseni ennen kuin tulee oma vuoroni mennä.

Niinä aikoina, jolloin kaikki oli mustaa ja lohdutonta, eräs vanhempi lähipiirin ihminen sanoi minulle, että elämähän on vain sarja luopumisia. Ajatusta oli vaikeaa hyväksyä. Olisin luopunut kaikesta muusta, jos vain ei olisi tarvinnut luopua lapsesta!

Varmasti niissä minua viime keväänä niin raivostuttaneissa läheisten ja tuttujen yrityksissä ymmärtää, samastua ja tukea kertomalla omista vastoinkäymisistä oli taustalla myös tämä kokemus: minäkin olen luopunut. Terveydestä, kodista, parisuhteesta, työstä, haaveesta.

Luopumiseen liittyy usein kipua. Murheita ja suruja ei voi laittaa järjestykseen, jokaisella on oma taakkansa. Silti olen yhä sitä mieltä, että on tahditonta verrata lapsen kuoleman aiheuttamaa tuskaa vaikkapa nyt omaisuuden menettämiseen tai avioeroon. Materiaa ja ihmistä ei voi laittaa rinnakkain. Erotilanteissa taas vanhasta luopumisen tuska sisältää usein jo lähtökohtaisesti verson jostakin uudesta ja paremmasta; ainakin omassa lähipiirissäni sattuneet erot ovat olleet tällaisia, joissa eroaja on kokenut samaan aikaan surua mutta myös onnea isosta päätöksestä.

Luopumista tapahtuu elämässä usein myös omien valintojen kautta. Itse esimerkiksi olen seurannut opiskelu- ja työpolullani yhtä intohimoa, mikä on johtanut siihen, että olen luopunut tietystä paremmasta tulotasosta, joka taas olisi voinut mahdollistaa vaikkapa haaveen omasta talosta tai tiuhemmasta matkustelusta. Kaikkea ei voi saada - onko se sitten lopulta luopumista ollenkaan vai vain ihan normaalia elämää?

Terveyteen liittyvissä asioissa luopuminen voi olla osittaista: joutuu ehkä jättämään entisen työnsä tai kotinsa, mutta samaan aikaan saattaa availla uusia ja lopulta merkityksellisemmiksi kääntyvien asioiden ovia.

Kuolema ei kysy mielipidettä eikä sopivaa hetkeä. Kuolema ei tunne kompromisseja. Luopuminen on totaalista, siitäkin huolimatta, että elättelisi jälleennäkemisen toivoa tai onnistuisi kokemaan kuolleen lohdullista läsnäoloa vaikkapa luonnossa.

Olen ollut hurjan onnekas, kun tähänastiselle tielleni on sattunut lopulta hyvin vähän kuoleman kautta luopumisia, suurin osa niistäkin luonnollisia ja helposti hyväksyttäviä, kuten isovanhempien kuolemat. Ja sitten taas - olen ollut hurjan epäonninen, kun matalan lapsikuolleisuuden maassa olen joutunut lapseni maan poveen/taivaan sineen luovuttamaan.

Taivasterveisten aika vuodesta

Jälleen päästettiin ilmapallo matkaan, sisarusten tervehdys Veikkoselle taivaan tuuliin.

Esikoinen muisti, että viime vuonna lähetimme pikkuveljelle Nalle Puh -pallon. Niinpä hän valitsi samaisen nallukan myös tällä kertaa. Ehkä kuva-aiheestakin vaivihkaa kehittyy perinne, Veikkosen juttu, jotain mikä muistuttaa meitä aina hänestä.

Jos kuvassa haluaa nähdä symboliikkaa, ensimmäinen ajatukseni on, että siinähän ovat nämä elävät lapset: isoveli ja pikkusisko ne täällä jatkavat matkaa käsi kädessä. Ainutlaatuisesta suhteestaan he ovat kiitoksen velkaa puuttuvalle veljelleen. Ilman Veikkosen kuolemaa Esikoinen ja Silmu eivät olisi koskaan saaneet tutustua toisiinsa.


Pallon kadottua pieneksi pisteeksi pilvien keskelle kävelimme hautausmaan ympäri. Kappeliin kiirehti mustiin pukeutunutta väkeä, saattokelloja soitettiin. Esikoinen bongasi yhdestä kivestä oman etunimensä, päiväkotikavereiden lokerikoista tuttuja nimiä näkyi paljon. Ajan kertautuvat kierrokset: nyt uusi sukupolvi isovanhempiemme, isoisovanhempiemme kaimoja kasvamassa täällä, vanhat polvet jo kuten virressä sanotaan unholaan vaipumassa.

Katselin hautoja käytännöllisin silmin: tuollaisia kukkia, koristeita, ratkaisuja. Kokemuksen tuomalla tietoisuudella: miten hurjan kallis tuon näyttävän kiven täytyy olla! Kunnioituksella ja hartaudella. Suurella myötätunnolla tuntemattomia omaisia kohtaan, kun näkyi liian nuorena lähteneitä.

Sanoin miehelle jotain siitä, miten kuolemaa on yhä vain niin vaikeaa ymmärtää, sen väistämättömyyttä, miten se koskettaa meitä tänne jääviä aina kun joku läheltä lähtee, ja miten vääjäämättä tulee vielä omakin vuoro.  Mies totesi juuri ajatelleensa samaa.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin liukuportaat veivät ulospäin nelihenkiseltä näyttävää lapsiperhettä täysin toiseen todellisuuteen Prisman lauantairuuhkaan. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta tästä toisesta hiljaisemmasta maailmasta, jonne Veikkonen minut ja koko perheemme johdatti. Että elämässä on syvempiäkin kysymyksiä kuin se, laitetaanko tänään lohta vai kaalilaatikkoa. On kipeä mutta tärkeä tietoisuus elämän ohikiitävyydestä, niin että siinä liukuportaissa katsoo eläviä rakkaitaan ja miettii, miten valtavan kaunista kaikki on, onni niin yksinkertaista ja siinä aivan ulottuvilla.  

Tabu

Kirjoitan tästä silläkin uhalla, että (jo entuudestaan hauras?) anonymiteettini kärsii. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään salailtavaa. Veikkonen on tärkeä osa perhettäni, enkä hänestä halua vaieta silloinkaan, kun omalla nimelläni ja naamallani esiinnyn.

Silmun syntymäilmoitus julkaistiin alueemme sanomalehden vauvauutispalstalla. Alkuperäisessä lehteen lähettämässämme tekstissä mainitsimme tytön molemmat veljet, Veikkosen etuliitteellä "enkeliveli". Mutta lehtipä olikin sensuroinut Veikkosen perheuutisesta pois! Kun laitoin toimitukseen loukkaantunutta palautetta asiasta, sain tylyhkön vastauksen: toimituksen linjaus on, että vainajien mainitseminen ei sovi palstan henkeen. Ei pahoitteluja kokemastamme lapsen kuolemasta eikä mielipahasta, joka aiheutui, kun yksi lapsistamme alkuperäisestä tekstistä poistettiin.

Vertaisäitien kera olen nostanut hieman some-mekkalaa aiheesta Facebookissa. Onko lapsen kuolema todella niin suuri tabu, että hienovarainen maininta pienestä enkeliveljestä iloisen vauvauutisen yhteydessä on siivottava lukijoilta piiloon? (Ja kuitenkin samaan aikaan otsikoissa kirkuvat lastenmurhat ja perhesurmat...)

Tämä on jo toinen tällainen keissi, että joudun äitinä puolustamaan kuolleen lapseni oikeutta olla tunnustettu ihminen. Ensimmäinen tapaus oli pian kuoleman jälkeen, kun Veikkosen nimeä ei luettu kirkossa eikä julkaistu kirkollisten ilmoitusten hautaan siunatuissa - vain siksi, että hän oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Sittemmin kirjoitettuani palautetta seurakuntaan, sain vuolaita anteeksipyyntöjä. Lohdutukseksi aiheutuneesta harmista Veikkosen nimi luettiin tänä syksynä pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa.

Minä haluan murtaa lapsikuolematabua. Perheiden suunnatonta surua ei laisinkaan helpota se, että aiheesta vaietaan.

Ehkä tämä blogikin osaltaan voi tabua rikkoa. Vaikka lukijakunta koostunee pääasiassa kohtalotovereista, olen välillä saanut kommentteja myös muilta lukijoilta. Ehkä olen jollekin onnistunut tämän niin pelottavaksi ja ahdistavaksi koetun lapsikuolemamaailman verhoa raottamaan.

Olen blogin kautta saanut myös kaksi kertaa yhteydenoton toimittajalta - naistenlehdestä ja kirkollisesta julkaisusta - ja molemmilla kerroilla olen päätynyt antamaan anonyymin haastattelun. Sekä täällä blogissa että noissa lehtijutuissa olen halunnut pysytellä nimimerkin suojissa muutamasta syystä: Ensinnäkin nöyryyttävät vihan, katkeruuden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ja kaikki se kokemani kukaan-ei-tajua-rypeminen on ollut helpompi päästää ulos nimettömänä. Toiseksi uusi odotus oli niin herkkä asia, että en kauheasti halunnut sitä maailmalle kailotella. Kolmanneksi mietin läheisteni, lähinnä mieheni ja elävien lasteni mutta myös ystävieni, yksityisyyttä; kun kirjoitan elämästäni, kirjoitan väistämättä myös heistä.

Silläkin uhalla, että jonkun silmissä leimaudun huomionhakuiseksi enkelivauvatyypiksi, haluan kokemastani kertoa. Teen sen täällä, teen sen aika ajoin omalla Facebook-seinälläni, ja jotenkin jo tiedän, että ennen pitkää jossain muussakin puolijulkisessa tai julkisessa yhteydessä teen sen varmasti vielä omalla nimelläni.

Pieni poikani ansaitsee olla olemassa maailman silmissä. Kaikki liian varhain lähteneet pienet rakkaat lapset ansaitsevat.

Vuosi jäähyväisistä

Lokakuun viimeinen, painavien muistojen vuosipäivä tämäkin.

Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.

Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.

Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.

Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.

Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.


Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.

Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.

Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.

Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.

Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.

En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.

Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.

• Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

• Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

• Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

• Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

• Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

• Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  

• Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.

• Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 

Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.

Kuolemasta ja myötätunnosta

Linkkaan pari hyvää kirjoitusta tänne.

Kuolemasta ensinnä. 

Kuolema on ollut ajatuksissani joka päivä viime syksystä lähtien. Kuolema on kamala, julma, epäoikeudenmukainen, lopullinen. Ja toisaalta valoisa, luonnollinen, lohdullinen, yksi etappi matkalla vain. Väistämätön, sitä se on, ja siksi sitä pitää ajatella, kuten kolumnissa kehotetaan. 

Olen puhunut kuolemasta läheisten ja kaukaisempienkin kanssa. Minulle on tarjoiltu jälleennäkemislohtua. On luvattu, että lapseni sielu tulee takaisin toisessa kehossa. On puhuttu taivaasta ja maalailtu enkeleitä pilven päälle vilkuttelemaan. 

Lohduttomimpina ja raskaimpina hetkinä muiden tarjoamia vastauksia on vaikeaa sietää. Kuitenkin on helpompaa kohdata ihminen, joka on löytänyt lohdun edes itselleen, käsitellyt asiaa jollakin tavalla, pureksinut vaikeaa kysymystä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Hankalimpia - ja surullisella tavalla hyvin absurdeja - ovat olleet tilanteet, joissa olen itse melkein päätynyt lohduttamaan toista, kun hänellä ei ole keinoja kestää minun lapseni kuolemaa. Nämä ihmiset ovat yleensä olleet niitä, joille kuolema on yksiselitteisesti kaiken loppu. Heillä ei ole omassa elämässään tullut eteen tilannetta, jossa asiaa olisi pitänyt syvällisemmin pohtia.   

Olen kolumnistin linjoilla: ajatelkaa kuolemaa ja puhukaa siitä! 

Sitten myötätunnosta.

Tästä tekstistä tulee mieleen sairaalamaailma ja puhetavat siellä. Synnytyksen hoitanut kätilö kysyi meiltä, olimmeko miettineet veikkoselle nimeä. Emme olleet ainoastaan miettineet, olimme kutsuneet häntä nimellä rakenneultrasta saakka (olkoonkin, että olimme ajatelleet tuon nimen jäävän masunimeksi ja elämään kohdun ulkopuolella oli muita nimivaihtoehtoja mielessä). Kun kerroimme kätilölle nimen, oli selvää, että siitä pitäen hänkin puhui pojastamme tämän nimellä. Sen sijaan lääkäri, joka sittemmin kertoi kuolinsyytutkinnan tuloksista, kutsui liki 4-kiloista täysin syntymävalmista lastamme "sikiöksi" ja kuoleman sijaan hän käytti sanaa "sikiömenetys". 

Kätilön, joka itsekin pitää kuollutta lasta sylissään, on toki helpompaa ymmärtää surun konkreettisuus. Lääkäri näkee vain tekstin paperilla ja tietokonenäytöllä. Silti! Kyseessä on lapsen kuolema, tragedia, ja toisenlaiset sanavalinnat tilanteessa viestisivät tärkeintä, mitä lääkäri voisi musertavalla hetkellä viestiä: kunnioitusta ja myötätuntoa. 

Erityisen sattuvalta tuntuu myös tämä kohta kirjoituksessa: "Työssään epäonnistunut kohtaa vetäytyvät kollegat, uupunut vielä kovempia kokeneet läheiset ja masentunut ylipirteät neuvojat." 

Myötätunto ei ole "hei, ajattele positiivisesti" -tsemppausta tai sitä, että alkaa kertoa kummin kaiman siskon serkusta, jolle kävi muuten vielä kamalammin. Myötätunto on toisen tuskan tunnustamista ja tilan antamista sille, läsnäolo, halaus. 

Onneksi olen osakseni saanutkin paljon aitoa myötätuntoa. Myös täällä blogimaailmassa - kiitos kaikille siitä! 

Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.

Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".

Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs

murheen murtamaa äitiä halaamassa. 

Vauva siellä, minne hän kuuluu:

äidin sylissä, perheen ympäröimänä.

---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?

Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.

Kaukametsän syntymäpäiväjuhlat

Tasan vuosi sitten pappa, äitini isä, täytti 89 vuotta. Vanhuuden vaivoista huolimatta pappa oli vielä vireässä ja terävässä kunnossa. Asui kotonaan, hoiti arkiaskareita ja teki pihatöitä.

Minä kuvittelin jo tämän kevään: pidettäisiin juhlat, paikalla olisivat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, joista pienimmäisenä mukana möngertäisi meidän veikkonen. Ajattelin, että otettaisiin ehkä valokuva, jossa yhdeksänkymppinen pappa istuu keinutuolissa puolivuotias vauvamme polvellaan.

Heinäkuussa seisoin pappani arkun äärellä ja veikkonen potki kohdussani. Niin vahvasti en ollut koskaan aiemmin tuntenut olevani sukupolvien jatkumossa. Suru papan äkillisestä kuolemasta oli maailman luonnollisinta surua, helppoa kantaa. Rakas ihminen poissa, mutta niin hyvä, nopea ja kaunis lähtö. Ei tarvinnut työmiehen koskaan muuttaa kotoaan ja 95-vuotiaansa sisarensa tavoin laitostua kuolemaa odottamaan. 

Oli ihmeellistä ja ihanaa, että uusi elämä oli tulossa samaan aikaan, kun suvun vanha jäsen kuolee pois. Muistotilaisuudessa vatsaani puhuteltiin ja taputeltiin. Näin se elämä jatkuu. Mikä lohtu, valo ja ilo yksin jääneelle mummulleni ja äidilleni, joka saatuaan pitää vanhempansa elämässään niin pitkään viimein joutui toisesta heistä luopumaan. Veikkonen oli ultrassa varmistettu pojaksi; mietin, antaisimmeko hänelle pappani nimen. 

Mutta valoa ei tullutkaan. Tuli mustaa mustempi murhe. 

Kahdet niin erilaiset hautajaiset peräkkäin. Vanhus - laaja joukko sukua ja ystäviä hyvästelemässä. Vauva - 60-senttinen arkku ja vain kuusi saattajaa. Ensin luonnollinen, armollinen ja järkeenkäypä kuolema, sitten käsittämätön, musertavan väärä kuolema.  

Pappani ja poikani hautajaisissa oli kuitenkin myös jotain yhteistä. Papan muistotilaisuudessa luin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se sopi mielestäni täydellisesti metsissä ikänsä kulkeneelle luonnonystävälle. Runossa kuvattu luonnosta haltioituminen kietoutuu yhteen myös oman taivaskäsitykseni kanssa: minäkin haluan ajatella, että taivas on tässä ympärillä, ei jossain korkeuksissa poissa.

Veikkosen laskettu aika oli Aleksis Kiven päivänä; niinpä tuntui erityisen sopivalta ottaa tuo runo mukaan myös hänen hautajaisiinsa. Siunauksen päätteeksi kuuntelimme sen levyltä kauniina kuorosävellyksenä. Runon lapsi tietää äitiään paremmin, missä ja millainen taivas on. Lapset tietävät, varsinkin sellaiset lapset, jotka edeltä sinne lähtevät.

KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, 
armas päivä paistoi siell',
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on, 
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi

Tänään minä haluan uskoa, että jossakin he yhdessä ovat - pappani, joka eli pitkän ja täyden elämän, ja poikani, joka ei kohdun ulkopuolella elänyt päivääkään. 

Fiktio vs. todellisuus

Katsoin Areenasta Ylen uuden Toisen kanssa -sarjan tähän mennessä näytetyt kaksi jaksoa. Siitä heräsi pari ajatusta, joista haluan kirjoittaa.

Päähenkilö tulee raskaaksi pitkän ja epätoivoisen lapsettomuuden jälkeen. Hän on ihmeissään ja iloinen, totta kai, ja kauhuissaan siitä, että lapsen isä on väärä mies. Tunteiden kaaosta. Minusta on kuitenkin epäuskottavaa, että päähenkilö ei ainakaan tähän mennessä ole hetkeäkään epäillyt tai pelännyt, että hän ei saakaan odottamaansa lasta. Raskaustestin viivasta asti hän uskoo vakaasti, että vauva tulee, ja puhuu jo alkumetreillä synnytysvalmennukseen osallistumisesta. Ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit - mutta voivatko ne oikeasti lapsettomuustaustan jälkeen olla noin vaaleanpunaiset? Ymmärrän toki, että kyseessä on fiktio; jäätävä keskenmenonpelko ei sopisi dramaturgiaan. Mutta eikö hän edes yhdessä sivulauseessa voisi esittää epäilyksen siitä, että kaikki ei välttämättä menekään hyvin..?

Tulin itse ensimmäisen kerran raskaaksi naurettavan helposti. Olin endometrioositaustan takia pelännyt lapsensaantivaikeuksia monta vuotta, ja osittain tämän pelon takia lähdinkin äitiyttä päin melko nopeasti ja huimapäisesti heti oikean miehen löydettyäni. Kun viiva piirtyi testiin, olin ällistynyt. Vauva, todellako? Mutta heti olin myös valtavan tietoinen siitä, että pieleenkin voi mennä. Läheisimmät ystäväni olivat tuolloin vielä lapsettomia; elämänvaihe oli se, jossa alkoholi kuului sosiaalisiin hetkiin. Salailuyrityksistä huolimatta raskauteni paljastui melko pian monille klassisesti, kun välttelin aiemmin lipittelemiäni juomia (vaikka välillä onnistuinkin taitavasti: eräs ystäväni mm. ihasteli baarissa drinkkiäni, jota ei tiennyt alkoholittomaksi - kävi pyytämässä tiskiltä samanlaisen, eikä edes huokean hinnan perusteella tajunnut ostaneensa 0-prosenttista juomaa!). Jokaiselle onnittelijalle painotin, että ollaan ihan alussa vasta, keskenmenon riski on vielä suuri. Ja keskenmenoon se odotus sitten todella päättyikin.

Tunnen kyllä ihmisiä, jotka suhtautuvat jopa alkuvaiheen keskenmenon mahdollisuuteen "ei voi tapahtua meille" -asenteella ja kailottavat odotusuutisensa ilman huolen häivää koko maailmalle. Onhan se tavallaan ihanaakin, että voi nauttia niin kauan kuin voi nauttia. Fraasi "pessimisti ei pety" ei varsinaisesti päde näissä asioissa.

--

Toinen aatos tämän sarjan äärellä liittyy todellisiin ihmisiin fiktiivisten hahmojen takana. Miina Maasola, yksi sarjan näyttelijöistä, kuoli traagisesti tämän vuoden alussa. Tämän herttaisen näyttelijän näin ensimmäisen kerran aikoinaan teatterin lavalla. Kävin katsomassa useitakin näytelmiä, joissa hän esiintyi. Ajatus siitä, että lupaava ura jäi kesken, on riipaiseva. Mutta vielä äärettömän paljon riipaisevampaa on se, että elämä loppui niin väärässä kohtaa: Maasola oli vasta 35-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olen ajatellut hänen puolisoaan ja lapsiaan, sitä hirveää surua, jonka he kohtasivat.

Kuolinuutisen äärellä koin myös jonkinlaisen havahtumisen. Olin itse välillä suorastaan hurmoksellisesti haaveillut omasta kuolemastani ja unelmoinut pääseväni veikkosen kanssa samaan kuoppaan. Toki talven synkimpinä hetkinäkin tiesin, että en minä oikeasti itsemurhaa ole tekemässä, mutta elämänhalun määrä oli välillä pyöreä nolla, ja tuntui, että hengissä täytyi pysyä vain muita ihmisiä, ei itseäni varten.

Uutinen Maasolan poismenosta konkretisoi nuoren perheenäidin murheellisen kuoleman; ehkä jollain tavalla tajusin, että tämä elämä täällä on kuitenkin niin korvaamattoman arvokas, kaikkine raskaine suruineenkin. Vaikka poikani menetinkin, vaikka hänen elämänsä päättyi ihan liian varhain, enkö voisi olla kiitollinen siitä, että saan itse elää? Ja olenhan minä.

Kaikki me kuolemme kuitenkin

Lapseni haudalla oloni on yleensä yllättävän rauhallinen. Veikkonen lepää lasten omalla alueella. On pohjattoman kamalaa lukea naapuruston kivistä päivämääriä ja vuosilukuja, jotka kertovat niin monen lähteneen liian varhain. Samalla olo on kuitenkin lohdullinen: emme ole yksin. Sillä samalla kulmalla hautausmaata käyvät toisetkin suunnattoman surun kokeneet vanhemmat muistelemassa pieniä rakkaitaan. Jos tällaista tapahtuu muillekin, miksi ei sitten meille? Miksi me saisimme olla jossain erityisasemassa murheilta suojassa?

Hautausmaalla, siellä kaikkien vainajien keskellä, kuolema ei tunnu pelkästään pelottavalta ja kauhealta. Kuolema on väistämätön osa elämää. Maailman tasa-arvoisin asia, kuten sanotaan. Kukaan ei siltä säästy. Siinä, milloin ja miten täältä lähdetään, ei vain ole mitään järkeä ja logiikkaa. 95-vuotias isotätini miettii turhautuneena, kuinka loputtoman kauan elämä kestää, eikö jo voisi päästä "parempaan paikkaan". Ja sitten taas toinen lähtee sillä hetkellä, kun hänen elämänsä pitäisi vasta alkaa.

Paljon puhutaan siitä, miten nyky-yhteiskunnassa kuolema on siivottu silmiltä piiloon. Sitä ei ikään kuin ole. Se tapahtuu laitoksissa, se tapahtuu muille; meille vasta, kun olemme isotätini tavoin valmiita sen vastaanottamaan.  

Lapsen kuolema pakottaa kohtaamaan tämän vaietun ja kuitenkin niin väistämättömän asian. Lapsen kuolema tuntuu luonnottomalta, lähtöjärjestys on karmivan väärä. Mutta kuolema itsessään tuntuu ehkä luonnollisemmalta kuin ennen. 

Kuolema somessa

Kun odotin esikoista, en uskaltanut laittaa Facebookiin yhtään mahakuvaa. Silloin mietin, että jos sattuukin jotakin kamalaa - että olisipa kurjaa siitä sitten kertoa kaikille, kun on ensin odotuksen onnea esitellyt. Veikkosta odotin niin paljon luottavaisemmin ja rennommin. Tottakai aina tietää, että on se pieni mahdollisuus, ettei kaikki menekään hyvin, se muutaman promillen marginaali. Äidin huoli alkaa kahdesta viivasta. Huoli on matkassa koko ajan, mutta veikkosta vartoessani se ei hallinnut ajatuksiani niin voimakkaasti kuin esikoisen odotusaikana. Esikoista edelsi keskenmeno, sen varjo ulottui pitkälle “turvallisen kolmanneksen” yli.

Veikkosen odotuksestakin olin Facessa pitkään hiljaa, mutta viimeisen kuukauden aikana päivitin raskauteen liittyviä kuulumisia ja jaoin seinälläni pari kuvaakin ihanasta isosta vatsastani. Vaikka huoli kummittelee taustalla aina, päällimmäisenä oli sittenkin luottamus elämään. Ei sinne kapeaan surujen marginaalin usko itse putoavansa.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen koko elämä oli sekasorrossa eikä olisi tullut mieleenkään mennä Facebookiin. Läheisille ystäville ilmoitin synkän uutisemme tekstiviestillä, ja vanhempiemme kautta tieto levisi muille sukulaisille. Muutaman päivän päästä keräsin jostakin voimaa ja kirjoitin kuolinuutisen FB-seinälleni. Se tuntui vaikealta ja raskaalta, mutta toisaalta helpottavalta: halusin, että mahdollisimman moni ystävä ja tuttava tietää asiasta ennen kuin kohtaan heidät kasvokkain. Vieläkin minua kylmää ja pelottaa ajatus siitä, että joku tulee iloisena kysymään, kumpi tuli. Poika tuli, iso ja nätti. Harmi vain, että hän oli kuollut.  

Kyllähän Facebookissa kerrotaan suru-uutisia: muistan lukeneeni päivityksiä isovanhemman tai vanhemman kuolemasta. Lemmikkieläimistäkin laitetaan in memoriam -päivityksiä. Ne ovat kuitenkin normaalina pidettyyn elämänkiertoon kuuluvia menetyksiä. Otetaan osaa, lähetellään sydämenkuvia, tuskin kuitenkaan sen kummemmin järkytytään. Ehkä uutiseni lapsemme kuolemasta on aiheuttanut jollekin järkytyksen, mutta mitä sitten – minulle vauvan kuolema on nyt elämää 24/7, kai saan siitä kertoa siinä missä elämän iloisemmistakin puolista.

Sosiaalisesta mediasta on löytynyt myös tukea ja voimaa. Vertaistukiryhmissä tulee näkyväksi se, miten kamalan yleinen asia tämä “harvinainen” kohtukuolema oikeasti on. En tänä talvena olekaan nyt  somen kiintymysvanhemmuusryhmissä keskustelemassa imetyksestä tai perhepedistä; sen sijaan keskustelen FB:ssa siitä, miten vauvan arkku lasketaan. Miten hullua ja hirveää ja kuitenkin niin terapeuttista. Kun reaalielämässä tuntuu siltä, että on ypöyksin jossakin jäälautalla ajelehtimassa, niin vertaistukipalstoilla tajuaa, että meitä on oikeasti paljon. Ja vaikka olemme kaukana eri puolilla Suomea emmekä toisiamme tunne, voimme täällä verkonsilmissä toisiimme hiukkasen nojata. Te tuntemattomat kohtalotoverit olette minulle tärkeämpiä kuin arvaattekaan.

Toivon kaikille tällä surun tiellä tarpoville voimia ja valoa!

Luomusynnytys ja luomukuolema

Esikoisen odotusaikana haaveilin luomusynnytyksestä. Ajattelin niin kuin kaltaiseni hipahtavat äidit ajattelevat: kyllä keho tietää ja osaa. Kävimme mieheni kanssa neuvolan järjestämän valmennuksen lisäksi myös toisessa, maksullisessa synnytysvalmennuksessa, jossa korostettiin erityisesti lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Mammajooga ja synnytyslaulukurssi kuuluivat viimeisten raskauskuukausieni ohjelmaan.

Ja miten kävi? Esikoisen synnytys kesti ja kesti, AOUM-mantran möliseminen kontillaan kuumassa suihkussa auttoi kyllä sietämään supistuksia, mutta toisin kuin aktiivisen synnytyksen piireissä hehkutetaan, avautumista se ei juurikaan edistänyt. Yli puolitoista vuorokautta supisteltuani, kauratyynyt geelipussit jumppapallot aquarakkulat kokeiltuani luovutin (kyllä, se tuntui minusta silloin luovuttamiselta, miten hölmöä!) ja otin epiduraalin. Olin valvonut kaksi yötä, puudutuksen aikana sain viimein kaksi tuntia unta. Kun poltot palauttivat maan pinnalle kivuttomasta epiduraalitaivaasta, kätilö totesi, että synnytystä on parasta vauhdittaa oksitosiinitipalla. Se siitä luomuilusta.

Jälkeenpäin olen miettinyt – ja etenkin nyt tämän toisen, surullisemman synnytykseni jälkeen – että emme olisi esikoiseni kanssa välttämättä kumpikaan selvinneet edes hengissä ilman sitä oksitosiinitippaa. Supistukset eivät tihentyneet tarpeeksi ennen tipan laittamista, ja ponnistusvaiheessakin kohtuparkani oli jo aivan väsynyt, joten kätilö laittoi tiputusta vielä kovemmalle. Eläköön länsimainen lääketiede!

Mutta niin höhlä olin silti, että veikkosen odotusaikana aloin taas haaveilla luomusynnytyksestä. Ajattelin, että toisella kertaa se varmasti onnistuu: uudelleensynnyttäjien kohdunsuu yleensä kuitenkin avautuu nopeammin. Niinpä valmistauduin: lainasin jumppapallon, vuokrasin TENS-laitteen. Mietin, että olisin kotona mahdollisimman pitkään ja menisin sairaalaan suunnilleenkin vain ponnistamaan.

           

Esikoinen syntyi aikanaan yksitoista päivää lasketun ajan jälkeen. Kun veikkosenkin odotus meni yliajalle, minua alkoi hermostuttaa. Mitä jos pitääkin käynnistää? Toivoin kyllä, että lapsi syntyisi jo, mutta en ajatellut: kunpa käynnistettäisiin. Nyt olen miettinyt, että jos olisinkin ajatellut niin, jos vain olisin keksinyt syyn, jonka varjolla mennä synnytysvastaanottoon ruinaamaan käynnistystä, olisiko veikkonen saatu luoksemme elävänä?

Toki kaikenmaailman ammattilaiset lääkäristä psykologiin ovat vakuutelleet, että tuskin olisin käynnistystä ilman syytä saanut, mutta koska en loppuraskaudessa yhtään sairaalareissua ennen sitä viimeistä tehnyt, en voi tietää, olisiko tilanne voinutkin edetä niin, että synnytys olisi todella jostain syystä päätetty käynnistää.

Minua suututtaa, kun sanotaan, että käynnistykseenkin liittyy riskejä. En ole törmännyt tarinoihin käynnistetyssä synnytyksessä kuolleista vauvoista (tokikaan en epäile, etteikö sellaisia tarinoita ole); sen sijaan olen nyt tullut tietämään aivan liian monista veikkosen lailla lasketun ajan jälkeen kohtuun kuolleista vauvoista. Raskaudessa ja synnytyksessä on aina riskinsä, tottakai, mutta en voi olla ajattelematta, että veikkonen kuoli niin turhaan, kun olisi ollut olemassa kaikki keinot saada hänet ulos kohdusta aiemminkin, hänhän oli täysin valmis.

Käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan lähinnä sitä, että äidin romanttinen synnytyssuunnitelma romuttuu, kun käynnistys johtaakin imukuppiin tai ehkä jopa sektioon. Ja taloudellista riskiä: toimenpidesynnytyksistä tulee varmaan sitten enemmän kuluja yhteiskunnalle… Mutta hurja riski on siinäkin, että äidin pitää vain odotella valmiin vauvansa syntymää; voi käydä niin köpelösti, että vauva ei pysykään hengissä synnytyksen spontaanin käynnistymiseen saakka.

Lasketun ajan jälkeen kohtukuolemia tapahtuu yhden näkemäni tilaston mukaan Suomessa kymmenestä muutamaankymmeneen vuodessa. Se on siis erittäin harvinaista ja epätodennäköistä. On siis aivan turvallista odotella synnytyksen spontaania käynnistymistä. Mutta joku lastaan hartaasti odottava todellinen ihminen hänkin on, jolle se harvinaisuus sattuu. Miksi sen pitää antaa sattua kenellekään? Eikö minun lapseni henki olisi ollut säilyttämisen arvoinen? 

Jos vielä joskus olen raskaana, minulla ei ole synnytyksen suhteen mitään muita toiveita kuin se, että saan lapseni maailmaan elävänä. Puudutteilla tai ilman, käynnistettynä tai spontaanisti, alateitse tai sektiolla, EI MITÄÄN VÄLIÄ.

Ja luomusynnytyksestä haaveilijoille tiedoksi, että luonto todellakin toimii ja hoitaa, mutta ei aina välttämättä toivotulla tavalla. Hyvin sujunut raskaus voi päättyä vauvan kuolemaan myös Suomessa 2010-luvulla. Tervetuloa luontoon – tällaista se on raaimmillaan.