Kuolema somessa

Kun odotin esikoista, en uskaltanut laittaa Facebookiin yhtään mahakuvaa. Silloin mietin, että jos sattuukin jotakin kamalaa - että olisipa kurjaa siitä sitten kertoa kaikille, kun on ensin odotuksen onnea esitellyt. Veikkosta odotin niin paljon luottavaisemmin ja rennommin. Tottakai aina tietää, että on se pieni mahdollisuus, ettei kaikki menekään hyvin, se muutaman promillen marginaali. Äidin huoli alkaa kahdesta viivasta. Huoli on matkassa koko ajan, mutta veikkosta vartoessani se ei hallinnut ajatuksiani niin voimakkaasti kuin esikoisen odotusaikana. Esikoista edelsi keskenmeno, sen varjo ulottui pitkälle “turvallisen kolmanneksen” yli.

Veikkosen odotuksestakin olin Facessa pitkään hiljaa, mutta viimeisen kuukauden aikana päivitin raskauteen liittyviä kuulumisia ja jaoin seinälläni pari kuvaakin ihanasta isosta vatsastani. Vaikka huoli kummittelee taustalla aina, päällimmäisenä oli sittenkin luottamus elämään. Ei sinne kapeaan surujen marginaalin usko itse putoavansa.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen koko elämä oli sekasorrossa eikä olisi tullut mieleenkään mennä Facebookiin. Läheisille ystäville ilmoitin synkän uutisemme tekstiviestillä, ja vanhempiemme kautta tieto levisi muille sukulaisille. Muutaman päivän päästä keräsin jostakin voimaa ja kirjoitin kuolinuutisen FB-seinälleni. Se tuntui vaikealta ja raskaalta, mutta toisaalta helpottavalta: halusin, että mahdollisimman moni ystävä ja tuttava tietää asiasta ennen kuin kohtaan heidät kasvokkain. Vieläkin minua kylmää ja pelottaa ajatus siitä, että joku tulee iloisena kysymään, kumpi tuli. Poika tuli, iso ja nätti. Harmi vain, että hän oli kuollut.  

Kyllähän Facebookissa kerrotaan suru-uutisia: muistan lukeneeni päivityksiä isovanhemman tai vanhemman kuolemasta. Lemmikkieläimistäkin laitetaan in memoriam -päivityksiä. Ne ovat kuitenkin normaalina pidettyyn elämänkiertoon kuuluvia menetyksiä. Otetaan osaa, lähetellään sydämenkuvia, tuskin kuitenkaan sen kummemmin järkytytään. Ehkä uutiseni lapsemme kuolemasta on aiheuttanut jollekin järkytyksen, mutta mitä sitten – minulle vauvan kuolema on nyt elämää 24/7, kai saan siitä kertoa siinä missä elämän iloisemmistakin puolista.

Sosiaalisesta mediasta on löytynyt myös tukea ja voimaa. Vertaistukiryhmissä tulee näkyväksi se, miten kamalan yleinen asia tämä “harvinainen” kohtukuolema oikeasti on. En tänä talvena olekaan nyt  somen kiintymysvanhemmuusryhmissä keskustelemassa imetyksestä tai perhepedistä; sen sijaan keskustelen FB:ssa siitä, miten vauvan arkku lasketaan. Miten hullua ja hirveää ja kuitenkin niin terapeuttista. Kun reaalielämässä tuntuu siltä, että on ypöyksin jossakin jäälautalla ajelehtimassa, niin vertaistukipalstoilla tajuaa, että meitä on oikeasti paljon. Ja vaikka olemme kaukana eri puolilla Suomea emmekä toisiamme tunne, voimme täällä verkonsilmissä toisiimme hiukkasen nojata. Te tuntemattomat kohtalotoverit olette minulle tärkeämpiä kuin arvaattekaan.

Toivon kaikille tällä surun tiellä tarpoville voimia ja valoa!