maanantai 24. helmikuuta 2014

Viestejä maailmankaikkeudelta

Kaikki on vain sattumaa. / Mikään ei ole.  

Tätä puntaroin jatkuvasti.

Usein kuulee ihmisten kertovan aavistuksista ja etiäisistä, joita heillä on ollut ennen läheisen kuolemaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko minullakin sellaisia; monet sattumukset ovat mielessäni saaneet painavan merkityksen. Viestittiinkö minulle todella, että surua päin tässä mennään? Antaako maailmankaikkeus (tai whatever) nyt minulle lohdullisia merkkejä, jotta selviäisin?

Kyynikko sisälläni tuhahtelee, että merkityksellistän asioita, jotka ovat vain sattumaa. Ja toinen puoli minusta haluaa silti uskoa, että on olemassa jotain ihmisen järjen ja käsityskyvyn ylittävää.

Sanat ja lauseet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Kerron nyt viesteistä, jotka ovat tulleet kirjallisuuden ja laulunsanojen muodossa:

Raskauden loppumetreillä luin Seita Vuorelan romaanin Karikko. Se on nuortenkirja, mutta huh, miten rankka lukukokemus. Kirjassa on äiti, kaksi poikaa ja kuolema. Samastuin vahvasti kirjan äitiin, tiesinhän odottavani toista poikaa. Mietin lukiessani, miten poikalapset niin usein ovat huimapäisiä ja tapaturma-alttiita, kiipeilevät teollisuushallien katoille ja kisaavat, kuka hyppää viimeisenä raiteilta pois ennen junan tuloa. Kirja oli kaunis ja hieno, mutta se aiheutti minulle puristavan ahdistuksen: minun elämäni kahden pojan äitinä tulisi olemaan pelkkää huolta! Ja äidin suurin suru tuli kuin tulikin kohdalle - paljon pikemmin vain kuin osasin arvata. Ei tarvinnut odottaa katolta putoamista tai junan alle jäämistä; pienempi pojistani kuoli parhaimpana turvana pidettyyn paikkaan, äitinsä kohtuun. 

Raskauden viimeisinä viikkoina kuuntelin Underwater Sleeping Societyn levyä The Dead Vegas. Kävimme miehen kanssa bändin keikoilla yhteiselomme alkupuolella; ehkä odotuksen onnessa oli kaikuja rakastumisen alkuhuumasta, kun tuo levy hakeutui soittimeen. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että levyn monet sanoitukset ovat täynnä kuolemaa. Yhdessä biisissä lauletaan: “I saw you at my funeral - - Don’t know how I went or why.”

Kuolemaa edeltävänä iltana ennen nukkumaanmenoa –  tuolloin tunsin viimeiset liikkeet – luin kirjaa, jossa oli kulttuurihistoriallisia artikkeleita raskaudesta ja synnytyksestä. Luin 1800-luvun lopun työläisväestöstä, lapsi- ja etenkin imeväiskuolleisuuden yleisyydestä noina aikoina. Mieleeni paloi lause siitä, miten vielä reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat kovin lähellä toisiaan. Ei mennyt kuin ehkä 6-7 tuntia tuon lauseen lukemisesta, kun heräsin ihmettelemään vauvan liikkeiden loppumista.

Surullisen synnytyksen jälkeen kului pari kuukautta niin, etten oikeastaan lainkaan pystynyt keskittymään lukemiseen, ja vaikeaa se on vieläkin. Syksyllä menin kuitenkin kerran kirjastoon. Siellä tartuin Anja Snellmanin Pääoma-romaaniin ja käänsin auki ensimmäisen sivun. Kuinka ollakaan, sivulla oli psalmi 139, jakeet 13–16. Joillekin ristiäispsalmi, minulle hautajaispsalmi. Se, joka päättyy sanoihin: “Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Viestejä voi tietysti halutessaan nähdä ihan kaikkialla, ja on olemassa vaara, että niiden tulkitseminen karkaa lapasesta… Yritän antaa itselleni kuitenkin luvan tarttua sellaisiin viesteihin, jotka tuovat toivoa ja lohtua. Olkoon sitten kyseessä vaikka vain osuvalla hetkellä kohdalle valikoituva teepussiviisaus: Life ends, love is endless.



4 kommenttia:

  1. Tätä mäkin puntaroin. Entinen täysi skeptikko, mihinkään uskomaton. Nyt joskus etsimällä etsin merkkejä. Sateenkaaret, oravat ja linnut hautausmaalla. Päivämääriä, sanomisia, mitä tahansa merkkejä, että ehkä sittenkin on kohtalo. Että mihinkään suurempaan ei voikaan vaikuttaa. Ja että se orava siinä haudan reunalla tulee kertomaan että kaikki on hyvin. Kaikki tämä osa sitä muutosta kuka olen tänään, eikä musta nyt välttämättä yhtään huonompi vaihtoehto. Vaikka mäkin yhä puntaroin, enkä nyt ehkä oikeasti usko ( vai uskonko? ) tuo kaikkeen tuohon "uskominen" jollain tapaa mulle lohdutusta. Ja musta kaikki mistä lohdutusta saa, on vaan tervetullutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lintuja ja oravia katselee ihan toisin silmin kuin ennen. Suru herkistää havainnoimaan maailmaa eri tavalla. Välillä se kyyninen ja skeptinen puoli pääsee voitolle, mutta viime aikoina mulla on mieli alkanut enemmän avartua näille lohduttaville viesteille. Koska noinhan se on, kuten sanot: kaikki mistä saa lohdutusta, on tervetullutta. :)

      Poista
  2. Minäkin olen monesti miettinyt, että onko mahdollista saada viestejä ennakkoon tulevasta. Silloin kun esikoiseni oli vielä elossa ja olin menossa ultraan, kävelin sairaalan kappelin ohi ja mieleeni tuli ajatus että tuonne en koskaan tahdo mennä. Olen kymmeniä kertoja kävellyt ohi ja aina lukenut kyltistä sairaalan kappelin siinä olevan, mutta muuta ajatusta ei ole tullut. Meni vain kaksi päivää ja esikoiseni oli kuollut kohtuuni. Samoin matkalla sairaalaan tarkastamaan tilanne, kun potkuja ei ollut hetkeen tuntunut, tuli yhtäkkiä vahva tunne siitä että joudun hautajaiset järjestämään vaikka en todellakaan osannut kuvitellakkaan, että lapseni olisi kuollut. Uskoin silloin vielä täysin kun pääsen sairaalaan saan kuulla että kaikki on hyvin. Mutta en silti tiedä uskoisinko, että voi saada merkkejä ennakkoon tulevasta. Tosin nämäkään ei jääneet silloin mieleen vaan palasivat vasta lapseni kuoleman jälkeen uudelleen mieleen.

    Samoin yritän aina hautausmaalla ollessani miettiä saanko jotain merkkejä lapseltani, että hänellä olisi kaikki hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskonasioitahan nämä on. Minullakin tuntuu mieli vaihtelevan, välillä uskon enemmän ja välillä vähemmän. Aika monelta tällaisia kokemuksia tosiaan kuitenkin löytyy. Ja juuri noin, etteivät jutut erityisesti välttämättä jää mieleen sillä hetkellä, kun se ajatus tai kokemus tulee, vaan vasta myöhemmin ne palaavat tajuntaan ja saavat uuden merkityksensä.

      Poista