Emme vielä tiedä veikkosemme kuolinsyytä. Aluksi toivoin, että syy selviäisi mahdollisimman pian. Nyt jälkitarkastuksen kynnyksellä olen alkanut pelätä syyn kuulemista. Pelkään, että minut tuomitaan syylliseksi lapseni kuolemaan. Olen tämän vajaan kahden kuukauden ajan miettinyt niin armottomasti, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mitä tein väärin.
Jälkiviisaus ja jossittelu eivät vauvaani takaisin tuo, mutta joka päivä se josjosjosjosjos-ketju lähtee päässä pyörimään. Niin huolella vältin graavikaloja ja homejuustoja, mutta jos kuitenkin huomaamatta söin jotain väärää. Jos esikoisen vaatteissa oli kissankakkaa; kissathan käyttävät lasten hiekkalaatikoita käymälöinään. Jos herkuttelin liian surutta ja veikkonen kasvoi siksi niin suureksi, että tila kohdussa kävi ahtaaksi ja napanuora puristui sen takia estäen hapensaannin kriittisen ajan. Jos minulla oli diagnosoimaton raskausdiabetes, raskausmyrkytys tai raskaushepatoosi - jos vain olin niin rento ja huoleton, että en huomannut oireita. Jos pissankarkailulirahdukset olivatkin lapsivettä, jos kalvoissa oli reikä, joista paha pöpö pääsi tappamaan vauvan. Miksei sitten voinut lirahdella kunnolla, että olisin huolestunut ja mennyt synnärille tarkistamaan asian... Jos kumma hetkellinen vatsakipu, jota tunsin pari päivää aiemmin, oli merkki istukan ongelmista - miksi en reagoinut... Miksi se kipu meni niin nopeasti ohi; olisi kestänyt kauemmin, niin olisin lähtenyt tarkistamaan tilanteen.
Lähipiiri, etenkin mieheni, on väsynyt itsesyytöksiini. Kaikki vakuuttavat, että en olisi voinut tehdä mitään toisin: lähdin hakemaan apua heti, kun huomasin jotain huolestuttavaa. Liian myöhään. Kukaan ei pysty tätä syyllisyyttä yltäni riisumaan. Minä olen se, jonka kohdussa vauva oli. Minä olin hänestä vastuussa. Minä olen ainoa, joka olisi voinut jotakin huomata tai tehdä toisin. Edellisellä neuvolakäynnillä viikkoa aiemmin kaikki oli normaalisti ja hyvin. Vastuuta en voi siis sysätä edes neuvolan terveydenhoitajalle.
Välillä syyllisyydentunnot karkaavat jonnekin henkimaailman karmajuttujen puolelle. Tiedän, että ajatuksilla ei voi tappaa - eihän tänne muuten syntyisi ei-toivottuja lapsia laisinkaan. Kuitenkin tunnen rankkaa syyllisyyttä myös ajatuksistani. Ajattelimme, että lapsilukumme jää kahteen, joten toivoin tyttöä, koska esikoinen on poika. Veikkosen sukupuoli selvisi rakenneultrassa, eikä se edes ollut mikään kamala pettymys; oli ihanaa kuulla, että pienellä pojalla oli kaikki hyvin, hän näyttikin kuvaruudulla niin uskomattoman söpöltä. Silti nyt poden huonoa omaatuntoa siitä, että tyttöä toivoin.
Kadun myös epäilyksiäni siitä, miten olisin jaksanut kahden lapsen äitinä. Välillä esikoisen kiukkuiluihin hermostuneena olin kauhuissani ajatuksesta, että uhmiksen lisäksi pitäisi hoitaa vielä vauva. Enkö osannut olla toisesta lapsesta kyllin kiitollinen, kun raskaus alkoikin tällä kertaa melko helposti ja nopeasti? Olinko liian ahne, kun halusin toisen lapsen? Liian ylimielinen, kun en ymmärtänyt sekundaarista lapsettomuutta yhtään ja pidin kohtuuttomina ihmisiä, jotka vajoavat murheeseen, kun eivät saa toista lasta, moni kun ei saa ensimmäistäkään... Minä olin varautunut kestämään sen, että en saisikaan toista lasta; en ollut varautunut kestämään lapsen menetystä. Näpäyttikö kohtalo minua nenille näistä ajatuksista - näytti, että en voikaan tunteitani johonkin tiettyyn kantaan lukita?
Rakas pieni poikaseni, olisin sinut tänne niin suunnattomasti halunnut. En kestä ajatusta, että olen syyllinen kuolemaasi; se ajatus minua silti koko ajan piinaa. Toivon, että tutkimustulokset helpottaisivat oloani ja antaisivat minulle rauhan. Käsittämätöntä ja hallitsematonta tapahtuu, mutta sitä on niin vaikeaa hyväksyä.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
torstai 21. marraskuuta 2013
Surun luonne
Alan
tutustua sinuun, suru. Oletkin oikukas kaveri. Kun ensimmäisen kerran tuli
kevyempi hetki, muutamien minuuttien mittainen, tunsin syyllisyyttä. Minulta on
lapsi kuollut, olen keskellä mustinta mustaa, kaivossa josta ei ylös pääse - ja
sitten kuitenkin, ohikiitävän hetken ajan, istun yhtäkkiä kaivon reunalla
jalkojani heilutellen. Tuntui pelottavalta ja väärältä: kaikki on tapahtunut
aivan äskettäin, minuthan on tuomittu vaeltamaan valottomassa pimeässä
vuodeksi, useaksi, ennen kuin helpottaa. Ei kai nyt vielä voi helpottaa.
Mutta nyt alan oppia: ei surua suotta
verrata aaltoihin. Välillä ne aallot lyövät kovaa ja sitten taas hiljempaa, ja
juuri kun ei osaa odottaa, hyökyy päälle entistä korkeampi, kaiken alleen
hukuttava aalto. Aaltoja, aallonpohjia. Alan oppia, että kevyempiin ja
helpompiin hetkiin kannattaa rohkeasti heittäytyä, suru kyllä pysyy rinnalla
uskollisesti - ihan kohta, ihan kohta se taas jo tarttuu kurkkuun kaksin käsin,
pusertaa keuhkoista ilmat pihalle.
Synnytyssupistuksiakin
verrataan usein aaltoihin. Supistukset kuin aallot kuin suru. Suru kuin supistukset?
Supistusten kaltainen suru: kivuliainta hetkeä seuraa hengähdystauko, jonka aikana
juuri ja juuri saa kootuksi itsensä, sitten jo iskeekin seuraava, entistä
tuskallisempi supistus.
Kaksi lasta synnyttäneenä
tiedän, että supistuksia kestää paremmin, kun niihin valmistautuu, kun ei
tappele vastaan vaan antautuu niiden mukaan, päättää sisulla selvitä taas seuraavan
kipuaallon läpi. En oikein tiedä, päteekö
sama strategia suruun. En ole vielä löytänyt niitä keinoja, joilla surun
supistusten läpi pääsisi edes hieman siedettävämmin. Suruun ei toimi lanteiden
pyörittely kontillaan, eivät tuo helpotusta miehen sormet alaselän akupisteitä
painelemassa. Ei ole ilokaasua, jota keuhkoihin kiskomalla kestäisi surun
paremmin.
Synnytyksen edetessä
supistukset tihenevät. Toivon, niin kovasti toivon, että surun edetessä ne
harvenevat.
tiistai 19. marraskuuta 2013
Surun mitta-asteikko
Lapseni
on kuollut. Voiko mikään olla kamalampaa ja kipeämpää? Jo ennen kuin sain
esikoiseni, ajattelin, että oman lapsen menettäminen on suurin mahdollinen suru,
jonka ihminen voi elämässään kohdata.
Lapsen
mahdollisuuden olin jo ennen esikoistani menettänyt. Keskenmeno oli aikanaan murheellinen
ja vaikea kokemus, mutta nyt veikkosen kuoleman jälkeen tuntuu, että se oli
pelkkä suruharjoitus. Niin kuin kouluissa paloharjoitukset: ei mikään oikea
onnettomuus sittenkään.
Nyt
minulta todella on kuollut lapsi, syntymään valmis, täydellinen vauva. Silti
olen miettinyt oikeuttani suruun. Kun liityin netissä lapsensa menettäneiden
vertaistukiryhmään, silmille vyöryi kuvia ja tarinoita eri ikäisinä kuolleista
lapsista. Kaikki he näyttivät valtavan kauniilta – miksi niin kauniiden lasten
on pitänyt mennä? Ajattelevatko täällä eläneiden lasten vanhemmat, että olisi
ollut helpompaa, jos lapsi olisi kuollut jo kohdussa? Kokevatko he, että suru
olisi siedettävämpää, jos ei olisi saanut kaikkia niitä muistoja, jotka luopumisesta
tekevät niin kipeää? Mietin, onko minulla oikeutta liittyä siihen joukkoon, kun
en lapseni kohdunulkopuolisesta elämästä yhtäkään muistoa saanut.
Muutamasta
suusta on lipsahtanut ilmoille ajatus, että menetys olisi jotenkin helpompi ja
armollisempi näin. Että vielä vaikeampaa – “varmaan”, lisätään empivästi tähän
väliin – olisi menettää lapsi, jonka olisi jo elävänä syliinsä saanut. Kohtuvauvan
kuoleman käsittäminen ja käsitteleminen on niin hankalaa, vierasta ja hämmentävää,
että tavallaan ymmärrän ihmisten halun lohduttautua “parempi näin” -ajatuksilla.
Mutta
kun on kyse oman lapsen kuolemasta, ei se ole missään tilanteessa “parempi näin”.
Lapsen kuoleman aiheuttama suru on joka tapauksessa suunnatonta kaiken läpäisevää
tuskaa. Se suru on elämän kokoinen, elämän mittainen.
Olen ajatellut kuluneen kuukauden aikana useaan kertaan, että olisinpa saanut edes yhden hetken. Jos vain olisin saanut lapsen elävänä syliini,
kuullut yhden parkaisun, saanut kerran katsoa silmiin. Jos veikkonen olisi
yhden ainoan maitohörpyn ehtinyt imeä äitinsä rinnasta - miten tärkeää minulle
esikoistani pitkään imettäneelle olisi ollut se, että edes kerran olisin saanut
vauvaani imettää. Jos olisin edes ne, elämän ensihetket, vaikka vain ne, saanut
muistoiksi sen sijaan, että sain syliini elottoman vauvan.
Olen
tuntenut kamalaa tuskaa siitä, että veikkosen kuolema tapahtui niin raskauden
viime metreillä, laskettu aikakin oli jo mennyt. Olen miettinyt, että jos tämän
kerran piti tapahtua, miksi jouduin kantamaan häntä täydet yhdeksän kuukautta.
Eikö hän olisi voinut mennä kuukautta, kahta, kolmea aiemmin jo? Olisi kuollut
siinä vaiheessa, kun en vielä odottanut hänen syntymäänsä, kun hän ei vielä
olisi ollut tänne niin valmis.
Varhaisemmassa
vaiheessa kohtukuoleman kohdanneiden äitien kokemuksia lukiessani olen kuitenkin
huomannut, että suru, jota he tuntevat, on aivan samanlaista kuin omani. Ei se
ole raskausviikoista kiinni. Kun on synnyttänyt vauvansa kuolleena, kun on
joutunut oman lapsensa hautaamaan, se on aina niin järkyttävän suuri suru,
ettei sitä voi millekään mitta-asteikolle laittaa. En minä voi väittää surevani
enemmän kuin joku, jonka vauva on kuollut kohtuun seitsemännellä kuulla. Eikä
joku, jonka vauva on ehtinyt elää pari kuukautta kohdun ulkopuolella, voi väittää
surevansa enemmän kuin minä, joka en niitäkään hetkiä lapseni kanssa saanut.
Onneksi
läheiseni ovat empaattisia ja viisaita, he ovat jättäneet kömpelöt “parempi näin”
-lohdutusyritykset sikseen. Olen kiitollinen, että he ymmärtävät meidän menettäneen
vauvamme, perheenjäsenemme, oman rakastetun ja odotetun lapsemme. He eivät voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu –
kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää – mutta he ymmärtävät, että tämä
suru on mittaamattoman suuri.
lauantai 16. marraskuuta 2013
Koko tarina
Olen
21 vuotta, istun sairaalassa endometrioosileikkauksen jälkeisellä kontrollikäynnillä.
Kirurgimies kertoo, mitä toisesta munasarjastani löytyi ja mitä sieltä
poistettiin. Hän määrää hormonilääkkeitä ja varoittaa: lasten hankkimista ei
sitten kannata lykätä.
Olen
21, minulla on ollut vasta pari lyhyeksi jäänyttä seurusteluyritystä ja jokunen
sumea baariseikkailu; en ole lähelläkään edes kuvitelmaa mistään niin vakaasta,
että lapset kuuluisivat lähivuosien suunnitelmiin.
Mutta
lääkärin sanoissa on paino, joka jysähtää sydämeen ja saa muodostamaan
mielipiteen kysymykseen, johon en aiemmin olisi osannut vastata. Vastaus on kyllä.
Minä haluan lapsia. Tajuan, että ehkä en voikaan jättää sitä päätöstä kauas
kymmenen vuoden päähän. Minä haluan ja alan kaihoisasti toivoa, että joskus
olisin pisteessä, jossa se todella on mahdollista.
Vuosia
kuluu, huolettomia, vapaita, ihania kasvun vuosia, niiden vuosien aikana monia
monia kohtaamisia. Ja kun olen 26, tapaan festareilla pojan, jonka olen
tavannut ensi kerran jo seitsemän vuotta aiemmin. Rakkaus roihahtaa toisella
silmäyksellä, puolen vuoden kaukoseurustelun jälkeen muutamme yhteen. Pari kuukautta
myöhemmin lopetan pillerit. Tulen ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Mitäs
nyt hemmettiä – tämänhän piti olla vaikeaa!
Ja
niin se onkin: niskapoimu-ultrassa viikolla 13 todetaan vauvanalun kuolleen jo
pari viikkoa aiemmin. Keskenmenon jälkeen eletään tyhjien toiveiden kiertoja monien pitkien kuukausien ajan. Ja viimeinkin, kuumeen noustua jo huolestuttavan korkeaksi,
alkaa esikoisen odotus. Ihana poika syntyy ystävänpäivän aattona 2010.
Elämme
kolmestaan tyytyväisinä pitempään kuin monet; useinhan kakkosta ruvetaan tekemään
esikoisen yksi- ja kaksivuotissynttäreiden välillä. Me nautimme hurmaavasta
lapsestamme, mietimme perusteellisesti, haluammeko, tarvitsemmeko onneemme jotain
lisää vielä. Ja lopulta ajatus kypsyy: haluamme! Esikoisen 3-vuotispäivän lähestyessä
alamme toiminnan tasolla edistää haavettamme. Tammikuussa kauan unelmoidulla
aurinkolomalla tärppää.
Ongelmitta
sujuva raskaus tuntuu jälleen ihmeeltä - keskenmeno on jättänyt varuilleen,
vaikka yksi lapsi sen jälkeen onkin saatu. Kaikki on hienosti koko ajan, yhdeksän kuukautta
hujahtaa ja synnytys alkaa olla käsillä. Odotamme, laskettu aika tulee ja menee,
odotamme jo melko kärsimättöminä. Ja sitten, aivan varoittamatta, hirveä aamu: herään
poikkeuksellisen varhain outoon tunteeseen. Vatsa on kivikova, supistus ei
laukea. Vauva ei liiku. Tunnustelen kyljelläni, mutta yhtäkään liikettä ei
tunnu. Kun vartti on kulunut, huolestun toden teolla, yleensä
liikelaskentaohjeiden tunnissa vaaditut kymmenen liikettä tuntuvat jo ensimmäisen
vartin aikana. Nousen ja juon mehua, kuten ohjeissa sanotaan. Jatkan
tunnustelua, taputtelen ja hölskyttelen vatsaa. Ei vastausta. Herätän miehen.
Kauhua. Huolta. Soitan sairaalaan, josta kehotetaan tulemaan näytille.
Viemme
esikoisen päiväkotiin ja ajamme sairaalaan. Autossakaan liikkeitä ei tunnu.
Huoli on hirvittävä, mutta ei sitä pahinta uskalla vielä ajatuksiin täysillä päästää.
Huomaan rukoilevani, mistä sekin kumpuaa, kaukaa lapsuudesta. Mies ei tajua
olla niin pahasti huolissaan. Kohtu on minun; mies ei liikkeitä eikä
liikkumattomuutta minun laillani tunne. Hän ei tiedä, että tämä on aivan
poikkeuksellista hiljaisuutta kohdussa nyt.
Sydänääniä
ei kuulu. Neuvolassa ne ovat kuuluneet aina ilman hakemista. Joku uikuttaa, minäkö
sen olen? Syke, joka käyrillä nähdään, on omani, kiivas,
hätääntyneen äidin syke. Huoli purkautuu jo vaikerruksena. Kätilöt
rauhoittelevat, hakevat kokeneemman kollegansa paikalle. Ja sen kokeneen
kasvoilla on paniikki, sen minä näen, vaikka hän vatsaani painellessaan muka epäilee
tuntevansa potkun. Ei se ole potku, vauva vain liikahtaa hänen vaativan
kosketuksensa alla. Vaienneena kelluu kohdussani.
Ultraan
pyydetään mies mukaan. “Pitääkö mun huolestua?”, hän tajuaa. Ja hän, minun
mieheni, sen sanoo jo ennen lääkäriä. Rakkaani epäuskoinen katse, kun hän näkee
kuvaruudun ja sanoo: “ei mitään”. Ja lääkäri toistaa järkyttyneellä äänellä: “ei,
ei mitään”. Ja minä en oikein tajua, vaikka tajuankin, vaikka olen jo kotoa asti
jollain tasolla osannut aavistaa. Ja viimein lääkäri sanoo sen, mikä hänen on
sanottava: “Olen pahoillani. Hän on kuollut.”
Esikoisemme
hartaasti odotettu pikkuveli, meidän toinen poikamme, pieni rakas veikkonen on
kuollut äitinsä kohtuun 16.10.2013 raskausviikolla 40+6.
torstai 14. marraskuuta 2013
Aloitan tästä
Olen kirjoittanut aina. En ole blogannut koskaan ennen. Ajatus henkilökohtaisimpien tuntojen julkisesta jakamisesta tuntuu vieraalta, hieman pelottavaltakin. Murheiden ja kriisien riepotellessa olen aina mieluummin purkanut sydäntäni perinteiseen päiväkirjaan. Mutta läheskään näin suurta murhetta, mitään todellista kriisiä minulla ei koskaan aiemmin ole ollut. Tämä, syntymään valmiin vauvani yllättävä kohtukuolema, saa minut aloittamaan blogin. Aloitan kahdesta syystä:
1. Näillä suunnattoman suruni alkumetreillä olen saanut lohtua ja voimaa saman kokeneiden tarinoista. Olen lukenut luultavasti kaiken, mitä internetistä löytyy hakusanalla "kohtukuolema". Osumien joukossa on ollut kohtalotovereiden blogeja. En toivo, että kukaan koskaan joutuu kokemaan samaa kuin minä. Ja kuitenkin nyt tiedän, että valitettavan moni on jo kokenut ja uusia enkelien äitejä syntyy lisää joka vuosi. Ehkä tälläkin hetkellä jossakin Suomen synnytyssairaalassa lohduton äiti ponnistaa maailmaan kuollutta vauvaa. Päästän ajatukseni tähän kohtaloiden ja kokemusten avaruuteen, jotta joku toinen sureva löytäisi ne ja saisi edes pienen murusen lohtua siitä tiedosta, että hän ei ole yksin.
2. Kun kirjoitan muillekin kuin itselleni, motivoidun todennäköisesti jäsentelemään ajatukseni perusteellisemmin. Olen näiden ensimmäisten viikkojen aikana kirjoittanut tuntojani paperille ja Word-tiedostoon. Ajatukset ovat purkautuneet sanoiksi sekavana, sotkuisena, päättömänä ryöppynä. Ehkä saan ajatuksistani itsekin paremmin tolkkua, kun yritän avata niitä myös muille. Toivon, että blogin kirjoittaminen auttaa minua tällä raskaalla, loputtomalla surun tiellä eteenpäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)