Lohdun tähti tunnemyrskyssä

Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas. 

Suru ja ikävä. Voi mahdoton, mikä ikävä. Voisinpa hetkeksi palata synnytyssaliin, saisinpa koskettaa ja katsoa, painaa mieleen vielä tarkemmin. Olen katsonut Veikkosen kuvia ja nyt vasta olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt yhdessä kuvassa huomiota hänen hartioihinsa. Vauvan hennot hartiat, voi ei, miten haluaisin niitä koskettaa, nostaa vauvan, niin kuin vastasyntynyt nostetaan, peukalot kainaloiden alla ja muut sormet niskaa tukemassa.

Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa. 

Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää. 

Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan. 

Syyllisyydestä kumpuava viha. Viha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.

Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.

Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö. 

Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!

Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.

Kuvat: Pixabay

Sä et tiedä miltä musta tuntuu!

Kuinkahan monet raivari-itkut olen vollottanut aiheesta "KUKAAN EI TAJUA"...

Toisaalta tunnen hirveää v*tutusta siitäkin, jos joku (ei-kohtalotoveri) yrittää tajuta.

Jokaisella on vastoinkäymisensä, mutta tätä ei voi ymmärtää jonkin aivan toisenlaisen koettelemuksen kautta. En kestä, että lapseni kuolema rinnastetaan työuupumukseen, vakavaan sairastumiseen tai avioeroon. Kärsimystä, surua, pettymystä, katkeruutta - kyllähän jokainen meistä on niitä kokenut.* Ja jos itse onkin isommilta vastuksilta säästynyt, jokainen vähintään tietää jonkun, jolle on tapahtunut ihan hirveitä. Tulipalo! Homekatastrofi! Molempien vanhempien kuolema yhtä aikaa! "Muutama vuosi sitten se Mönkkösen Reijon (nimi muutettu) tytär kuoli itse synnytykseen - aattelepa, miten hirveä kohtalo siinäkin."

Mutta miksi minä sain kaikista maailman murheista ja kiroista ja kamaluuksista juuri tämän? Sen, mitä kaikkein eniten pelkäsin. Mitä tahansa muuta, kunhan ei tarvitse omaa lastaan haudata...

Vaikka tuntuukin kipeältä, että KUKAAN EI TAJUA (paitsi vertaiset), hyväksyn paremmin rehellisen ymmärtämättömyyden suruni äärellä kuin väkinäisen yrityksen luikerrella nahkoihini kaukaa haettua keinotekoista reittiä.

Se, mitä näkyy ulospäin, on usein täysin vastakkaista sille, mitä sisälläni tapahtuu. Minä en ole "jo ennallani", en ole "toipunut". Olen jossain määrin oppinut elämään asian kanssa, kyllä, pystyn nauramaan, kokemaan hetki hetkeltä enemmän ihan aitoja ilonpilkahduksia, puhumaan jo muustakin. Mutta sisälläni asuu viiltävä tuska.

Yhdessä Hesarin kolumnissa oli hiljattain osuva viisaus: "Toisen ihmisen kärsimystä on vaikeaa katsoa vierestä, ja tulee tarve sanoa jotakin. Mutta sen jonkin ei kannata olla yritys ratkaista tilannetta vaan tunnustaa se."

Minun lapseni kuoli. Minä suren suren suren, kuin hullu minä suren, ja se suru vaikuttaa kaikkeen koko ajan. 


*Pakollinen disclaimer: en toki halua vähätellä muiden vastoinkäymisiä. Minä voin avoimesti myöntää, että en tajua mitään siitä, miltä tuntuu menettää oma terveys peruuttamattomasti tai päätyä vaikean eron myötä yksinhuoltajaksi. 

Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok

no hyvä sun on puhuu

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

(Apulanta)

Ei-toivotut lauseet

Ymmärrän, että ympärillä olevien osa on hankala. Ei ole helppoa valita sanojaan, ehkä ei joka hetki edes jaksa tai muista olla varuillaan. Lauseet karkaavat suusta ennen kuin on ehtinyt ajatella, onko asia tai sanamuoto kyllin korrekti. Yritän sietää, yritän antaa armoa.

Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka eivät edes tiedä kohtalostamme ja tahattomasti sanovat satuttavia asioita. Pakkohan sitä on kestää; toinen olisi ollut hiljaa, jos olisi tiennyt.

Tällä viikolla olen kuullut kuitenkin niin kattavan kokoelman ei-toivottuja lauseita, että on pakko päästellä höyryjä tänne.


"Montako lasta sulla on?" 

Nyt SE sitten tuli. Kysyjä on random-tyyppi bussissa, puhelias jenkkiopiskelija, joka ilmeisesti haluaa treenata suomen kieltään smalltalkkaamalla vuorollaan jokaisen bussin matkustajan kanssa. Miksi kevyt jutustelu näin kääntyikin perheeseen? Miten tähän kuuluu vastata? Jos sanon kaksi, seuraava kysymys on, minkä ikäisiä he ovat. Niinpä vastaan: "yksi elävä ja yksi kuollut". Opiskelijatyttö tyrmistyy hetkeksi, mutta alkaa pian selittää taivaasta ja Jumalan rakkaudesta.


"Nythän te voitte vielä saada tytön." 

Nii-in. Siltäkin tämä voi ulospäin näyttää: nyt meillä on sittenkin mahdollisuus päästä Mustapekka-pelikorttien ihanneydinperheeksi: herra, rouva, poika, tytär. (Kuolluttahan ei päälukuun lasketa?) Vaikka sukupuolihaaveet ovatkin yleisiä ja ymmärrettäviä, olen tuntenut kammottavaa syyllisyyttä muiden asioiden ohella siitä, että veikkosen odotuksen alkuvaiheessa toivoin niin kovasti tyttöä. Sittenkin olisin halunnut juuri tämän pojan! Yksikään perheeseemme potentiaalisesti joskus syntyvä tyttö ei voi häntä korvata!


"Sä oot vahva ihminen."

Tämä on klassikko. Tarkoitettu kohteliaisuudeksi, hyvällä sanottu. Miten se näkyy, että olen vahva? Koska olen elossa ja kykenen jopa, öh - käymään lähikaupassa? Koska pystyn puhumaan lapseni kuolemasta? Jos näitä kohtaloita jaellaan vahvuuden mukaan, en haluaisi olla vahva hitusenkaan vertaa!


" Voi että, se X on aivan ihana! Se on niin mahtava, kun se vaan koko ajan sätkii käsillä ja jaloilla tälleen." 

Tämän sanoi anoppi, ihastelun kohteena kälyn vauva, joka syntyi kuukausi ennen veikkosta. Ihan varmasti vauva on ihana, mutta onko sitä nyt hitto soikoon pakko meille hehkuttaa! Kiukun kyyneleet kihosivat silmiini välittömästi, mies kertoi tunteneensa inhottavan muljahduksen rinnassaan. Onneksi mies oli läsnä: hän sai olla se, joka asiasta äidilleen ärähti. Anoppi hämmentyi, ei kuulemma käynyt ollenkaan mielessä, että loukkaa meitä... Minua loukkasi sitten sekin: näinkö vähän hän tavoittaa surustamme?


"Joko teillä on tärpännyt?" 

AAAAARGH! Nytkö se vatsanseudun kyttäily alkaa? Kyllähän siellä näkyykin kiva pikku pömppö. Ja se todella on raskauspömppis, nimittäin peräisin siitä raskaudesta, joka päättyi kurjasti alle puoli vuotta sitten. Imetys ei tällä kertaa sulattanutkaan raskauslöllöjä; painan yhä viitisen kiloa enemmän kuin ennen veikkosen odotusta. Harrastan hikiliikuntaa vähintään kolmesti viikossa, syön perusterveellisesti ja vältän herkuttelua, mutta kilot istuvat tiukassa. Lääkkeet pitävät osaltaan huolen siitä, että hoikistuminen on hankalaa.

Sitäpaitsi: me kyllä kerroimme koko lähipiirille, että ensin piti odottaa jälkitarkastus, sen jälkeen tuli kolmen kuukauden yrityskielto. Nyt on meneillään vasta ensimmäinen kierto, jossa tärppääminen on edes teoriassa mahdollista. Kaduttaa, että olemme olleet asiasta näin avoimia. Olisi pitänyt sanoa kaikille, että emme ikinä enää edes aio yrittää! Ja toisaalta: eivätkö nämä asiat ylipäänsä liiku sen verran intiimillä alueella, että niistä ei ole velvollisuutta tehdä raporttia kenellekään?


Laittaisin tähän vielä Jarkko Martikaisen biisin "Ei-toivotut laulut", mutta sitä ei löytynyt YouTubesta. Joka tapauksessa se biisi kääntää ei-toivottujen puheenaiheiden asian toisinpäin: varmasti monelle tutulle ja vieraalle on minun seurassani viime aikoina tullut kiusaantunut ja ahdistunut olo, kun on pitänyt puhua Siitä Kamalasta.


Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?"
Luulin, että laulan vain siitä, mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?

Jarkko Martikainen

"Ajattele positiivisesti!"

Lähipiirin hyvää tarkoittavat neuvot ovat välillä aika banaaleja, kuten moni teistä ehkä omakohtaisestikin tietää.

Jo syksyllä, kun veikkosen kuolemasta oli aikaa vasta kuukausi tai pari, sain kuulla, että "on oma päätös, mitä ajattelee". Ihanko totta?

Kuten en voinut estää tätä kokemusta tulemasta öisin uniini, en voinut päivälläkään blokata sitä mielestäni. Miksi olisi edes pitänyt? Eikö oikeastaan ole ihan tervettä, että lapsensa menettänyt äiti ei pysty hetkeksikään unohtamaan suruaan, kun tapahtuneesta on vielä hyvin vähän aikaa?

Useampikin henkilö kehotti ajattelemaan tilanteen positiivisia puolia. "Minä ainakin uskon positiivisen ajattelun voimaan." "Positiivisella asenteella voi päästä eteenpäin." "Kaikissa asioissa on aina monia puolia - voisiko tästäkin löytää jotain positiivista?"

En osannut sitä ulospäin näyttää, mutta mielessä kuohui. Olisi pitänyt huutaa.

Että: MITÄ HELVETIN POSITIIVISTA VOI OLLA OMAN LAPSEN KUOLEMASSA?

Ja: SEISO ITSE LAPSESI AVOIMEN ARKUN ÄÄRELLÄ, SILITÄ KYLMENNYTTÄ POSKEA JA KERRO SEN JÄLKEEN, MIKÄ KOKEMUKSESSA ON SE POSITIIVINEN PUOLI!


Sitäpaitsi minähän olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Olen listannut yksilapsisen perheen hyviä puolia. Olen ajatellut, että voin antaa esikoiselleni nyt enemmän huomiota. Olen miettinyt, että nyt minulla on aikaa ja tilaa - niin, mille... Jollekin omalle? Itseni toteuttamiselle? Olen elätellyt haavetta, että nyt avautuu jokin sellainen ovi, jonka olemassaoloa en olisi huomannutkaan, jos veikkonen olisi täällä. Ehkä jotain töihin liittyvää? Uusi huikea mahdollisuus?

Olen ajatellut tätä kokemusta kasvunpaikkana ja tärkeänä oppituntina elämän hallitsemattomuudesta ja hauraudesta. Olen hieman häpeissäni ymmärtänyt, miten huono olen aiemmin ollut kohtaamaan surevia; olen toivonut, että tämän jälkeen osaan paremmin. Olen vakuutellut itselleni, että olen nyt saanut poikkeuksellisen vahvan näkökulman elämään ja kuolemaan. Jne jne jne.

Toki olen huomannut, että jos pystyn suuntaamaan energiaa siihen, mikä nyt on hyvin, on todellakin helpompi olla kuin niinä hetkinä, joina jumitan lokakuun raskaissa päivissä. Uskon vilpittömästi, että luottavainen uteliaisuus tulevaa kohtaan voi viedä eteenpäin.

Suru kuitenkin on ja pysyy. Se kamaluus, joka meille tapahtui, ei tapahtumattomaksi muutu, vaikka kuinka kaivelisi asiasta esiin positiivisia puolia. Meille syntyi suru, kuten sanon blogini nimessä. Suru on se, mitä toisesta lapsestamme on jäljellä. Eikö ole vähän rumaakin yrittää väkisin hätistää sitä pois positiivisella ajattelulla?


Ehkä lähipiirin positiivareiden aiheuttama ärtymys johtuukin siitä, että on vaikeaa sietää neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole itse menettäneet lasta. Vaikka olisi kokenut rankkojakin vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia, neuvominen on vaarallista. Aitoon ymmärrykseen on pääsy vain saman kokeneilla.

Neuvomista turvallisempi vaihtoehto on tarjoutua kuuntelemaan. Halata, ottaa kiinni kädestä.

Surun rumat seuralaiset

Jos olisikin vain suru. Ja se olisi runoissa ja lauluissa kuvatun kaltaista, kaunista, puhdasta kaipausta. Sydäntä raastavaa, satuttavaa, mutta kuitenkin myös jollain tapaa ainutlaatuista ja rakasta, elämän täydemmäksi tekevää.

Mutta tällaisen surun kylkiäisenä saapuu muitakin tunteita. Kamalia, inhottavia, rumia tunteita.

VIHA. Joinakin sysimustina hetkinä olen miettinyt, tältäkö kouluampujista ja ostarien räjäyttelijöistä tuntuu. Palavaa vihaa, epäonnistumisen tunnetta, silmitöntä pettymystä. Vihaa, jota ei pysty kohdistamaan oikein mihinkään tai keneenkään. Viha pitäisi varmaankin huutaa ulos, purkaa fyysisesti paiskomalla tavaroita, hakkaamalla halkoja, potkimalla kiviä. Mutta minä vain puhisen miehelle jotakin, kirjoitan. Ja lopulta viha suuntautuu itseeni: miten olin niin tyhmä, että en tajunnut vauvan olevan vaarassa? Miten on mahdollista, että turvallinen kohtu muuttuu hengenvaaralliseksi vauvalle ilman, että äiti sitä huomaa? Miten voi odottavan äidin kroppa olla niin surkea, että antaa vauvan kuolla sisäänsä eikä käynnistä synnytystä, kun viikot ovat täynnä, vauva valmis ja varsin kookaskin?

KATKERUUS. Miksi juuri minä? On vaikeaa hyväksyä, että syksyllä muutamaan lähipiirin perheeseen syntyi kolmas lapsi. Minä olisin tyytynyt kahteen, en olisi enempää elämältä pyytänyt! On sietämätöntä tietää, että aiemmin kaksi aborttia tehnyt nainen sai vauvan sitten, kun se hänen elämäänsä viimein sopi. Ja tiedän eräänkin, joka ei halua lasten takia tinkiä piirun vertaa töistään, opinnoistaan ja harrastuksistaan, joten hän tehtailee vauvat kalenterin kanssa niin, että ne mahdollisimman vähän sekoittaisivat hektisen elämän muita palikoita (ja tietysti hän vielä onnistuukin tarkassa ajoituksessaan).

Näiden ajatusten myötä saapuu HÄPEÄ. En minä toki pidä itseäni parempana äitinä kuin nämä muut, jotka niitä vauvoja ovat saaneet. Ajattelenpahan vain, että en koe erityisesti ansainneeni elämältä tällaista opetusta. En ole pitänyt puolisoa tai lapsia itsestäänselvyytenä aiemminkaan; olen jo ennen vauvani menettämistä ollut hurjan kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Olisin varmasti ollut veikkoselle oikein hyvä ja rakastava äiti.

Veikkosen syntymäpäivänä oli lööpeissä se Salossa kerrostalon pihalle hylätty vauva. Miksi lapsia annetaan ihmisille, jotka eivät niitä edes haluaisi? Ihmisille, joilla ei ole halua tai kykyä huolehtia jälkikasvustaan?

Elämä on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta. Sen hyväksyminen on läksy, jota en haluaisi millään oppia. Ja kuitenkin negatiiviset tunteet kääntyvät lopulta vain minua itseäni vastaan, tekevät elämästäni entistä raskaampaa.

Annan tunteiden tulla, annanko niiden myös mennä? Pystynkö jonakin päivänä ajattelemaan toista poikaani ja näitä hirveitä aikoja tuntematta vihaa ja katkeruutta?

PS: Tänään veikkosen syntymästä on kulunut viisi kuukautta. Haudalla ensimmäiset krookuksen nuput pistävät esiin lumen alta.