Lohdun tähti tunnemyrskyssä

Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas. 

Suru ja ikävä. Voi mahdoton, mikä ikävä. Voisinpa hetkeksi palata synnytyssaliin, saisinpa koskettaa ja katsoa, painaa mieleen vielä tarkemmin. Olen katsonut Veikkosen kuvia ja nyt vasta olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt yhdessä kuvassa huomiota hänen hartioihinsa. Vauvan hennot hartiat, voi ei, miten haluaisin niitä koskettaa, nostaa vauvan, niin kuin vastasyntynyt nostetaan, peukalot kainaloiden alla ja muut sormet niskaa tukemassa.

Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa. 

Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää. 

Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan. 

Syyllisyydestä kumpuava viha. Viha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.

Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.

Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö. 

Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!

Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.

Kuvat: Pixabay

Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.

Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.

Kuva: Pixabay

Muistikuvia pimeästä

Aloitin tämän blogin viime marraskuussa, noin kuukausi veikkosen kuoleman jälkeen. Kun nyt luen ensimmäisiä tekstejäni, tavoitan yhä sen, miltä tuore suru tuntui. Täältä etäisyyden päästä näen kuitenkin, että ensimmäisissä kirjoituksissani en vielä lainkaan tajunnut pahimman pimeyden olevan vasta edessä. Minulla oli selviytymisen tahto, jokin ehkä naiivikin ajatus "kyllä tämä tästä".

Joulukuussa kirjoitin tänne yhden ainoan tekstin. Silloin syyllisyys oli tönäissyt surun tunteiden ykköspaikalta pois. Päivät yöt läpeensä pyöritin päässäni filmiä viimeisistä päivistä. Muistin monta hetkeä ja yksityiskohtaa, yritin itsepintaisesti jäljittää kohtaa, jossa katsoin väärään suuntaan. Ihan kuin sellaisen kohdan keksimällä olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumien kulun. Vaikka totta kai järjellä tiesin, että niin en voi tehdä, tunnetasolla en ollut asiaa hyväksynyt.

Sitten tulikin heti bloggaukseen katkos, puolitoista kuukautta. Siinä kohtaa putosin... ja putosin... ja putosin aina vain syvemmälle. Oli talven pimein aika, inhottavan märkää ja lumetonta, ihmiset ilman suuria surujakin olivat ihan vain maamme sääolosuhteiden vuoksi alakuloisia. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä oli helpompaa, armollisempaa, hyväksyttävämpääkin olla niin syvissä masiksissa juuri silloin. Toisaalta ulkoisen valon puute saattoi entisestään ruokkia sisäistä pimeää.

Bloggaustauon aikana olen kuitenkin kirjoittanut jonkin verran perinteiseen päiväkirjaani. Tällaisia katkelmia esimerkiksi:

Joka toinen hetki ajattelen selviäväni. Joka toinen hetki unelmoin vetäväni paketillisen unilääkkeitä tai nousevani hissillä ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle, josta matka maahan olisi minulle matka taivaaseen.


Olen miettinyt tämän kokemuksen oppeja. En koe arvomaailmani mullistuneen. En koe oppineeni lisää kiitollisuutta - olen ollut niin tolkuttoman kiitollinen jo aiemmin, siinä asiassa en olisi tarvinnut läksyä.


Lohtuajatuksia:
Kaikki kuolevat kumminkin.
Kenen tahansa lapsi voi kuolla milloin tahansa.
Minäkin vielä kuolen.
Ennen sitä voin vielä saada eläviä lapsia.
Hekin kuolevat, mutta toivottavasti vasta minun jälkeeni.


Mielialalääkkeet. Masennusdiagnoosi. Jotenkin vaikeaa ymmärtää, että minä olen se, jolle tämä kaikki tapahtuu. 


Minulla on vain yksi kortti tälle vuodelle: saamme yrittää uutta raskautta aikaisintaan maaliskuussa. Jos heti tärppäisi, jos kaikki 38 viikkoa sujuisivat hyvin (uskon ja toivon, että saisin psyykkisistä syistä käynnistyksen siinä kohtaa), voisimme saada lapsen tämän vuoden joulukuussa.


On uskomatonta, että tuon yhden kortin elämä minulle sitten todella ojensi. Siitä pidän niin tiukasti kiinni, pelosta vapisevin käsin, toiveikkain sydämin.

Lähestyvä vuosipäivä tuntuu fyysisinä muistumina kehossa. Katulamput illan hämärässä, kellertävien lehtien kasaantuminen tien laitaan, syksyisen maan tuoksu, kaikki aistit vievät vahvasti viime vuoteen. Mutta TOIVO-kortti minulla on - niin valtava apu, lohtu ja voimavara tällä tiellä. Siitä elämälle kiitos.

Pudokas

Vaikka kirjoitan tätä blogia nimimerkin takaa, mietin välillä kirjoittamiseni rajoja. Mitä haluan paljastaa itsestäni, surustani, sen vaikutuksista muuhun elämään. Mitä samalla tulen kirjoittaneeksi muista ihmisistä, läheisistä, viattomista sivullisista.

Olen kertonut täällä lapseni kuolinpäivän ja monia muita yksityiskohtia, joista minut voi tunnistaa. Välillä mietin, miksi en ihan yhtä hyvin voisikin kertoa tuntemuksistani suoraan omalla nimelläni. Tämä on elämääni, minun todellisuuttani, näin haavoilla olen, vaikka se ei ulospäin läheskään joka tilanteessa näy.

Kommentoijat ovat pääasiassa kohtalotovereita, mutta toisaalta blogiin tullaan usein myös Google-hakujen kautta, monenlaisilla hakusanoilla, usein ilman mitään yhteyttä kuolema- ja suruaiheeseen. Minkälaisen kuvan tästä surustani jokin yksittäinen blogitekstini antaa random-kävijälle, sitäkin joskus pohdin.


On yksi asia, josta kirjoittamista olen jostain syystä arkaillut, vaikka säännölliset seuraajat lienevät asian ymmärtäneet rivien väleistäkin: veikkosen kuoleman jälkeen en ole juurikaan ollut töissä.

Nyt viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt varovaista paluuta työarkeen. Lyhyeksi aikaa vain, koska uuden äitiysloman on määrä alkaa jo marraskuun alkupuolella.

Suru ei ole sairaus, mutta akuutti suuri suru aiheuttaa usein työkyvyttömyyttä. Sairauslomatodistuksiin kirjataan sitten ties mitä posttraumaattista stressireaktiota, sopeutumishäiriötä ja pidemmän työpoissaolon ollessa kyseessä masennusta.

Kohtukuoleman suru on siitä erityinen, että sen kohdanneella äidillä on oikeus 105 arkipäivän äitiysvapaaseen. Äitiysvapaa on tarkoitettu (myös) synnytyksestä toipumiseen, ja siksi on minusta erittäin oikein ja kohtuullista, että äitiysvapaan saa pitää, vaikka äiti sairaalasta ilman vauvaa kotiutuukin.

Kiertoliittymässä?

Koska veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, olin surun saapuessa ehtinyt jo olla äitiyslomalla hyvän tovin. Kaiken kukkuraksi olin aloittanut äitiyslomani varhennettuna erinäisten aikataulu- ja rahaseikkojen takia. Näin ollen minulla ei ollut kuin noin puolet tuosta 105 päivän potista käyttämättä siinä kohtaa, kun elämä veti maton jalkojen alta.

Kun äitiysvapaani joulukuussa päättyi, olin syöksykierteessä matkalla kohti pohjaa. Joulukuun puolivälissä olleelta jälkitarkastukselta odotin kahta asiaa: kuolinsyytä, joka vapauttaisi minut syyllisyydestä, ja pikaista lupaa yrittää uutta raskautta. Kumpaakaan ei tullut. Kuolinsyytutkinnan tulokset olivat epämääräiset ja osin keskeneräiset. Lupa uuden raskauden yrittämiseen siirtyi neljännesvuoden eteenpäin, koska minua kehotettiin ottamaan MPR-rokote puuttuvien vihurirokkovasta-aineiden takia; raskausaikainen vihurirokko kun voisi olla kohtalokas. Toki vihurirokkoon sairastuminen on varsin epätodennäköistä, mutta pieniäkään riskejä emme tietenkään halunneet ottaa, ja niinpä marssin hakemaan piikin. Ja silloin selvisi ankeus: elävää virusta sisältävän rokotteen jälkeen suositeltiin kolmen kuukauden varoaikaa ennen uuden raskauden yritystä.

En usko, että olisin joulukuussa muutenkaan ollut vielä työkykyinen, mutta nämä kaksi mieltä murentavaa asiaa kiihdyttivät putoamistani mustassa kuilussa entisestään. Vuodenvaihteen tienoilla henkinen vointini saavutti pohjan, josta ylös päästäkseni tarvitsin lääkeapua. Ehkä plasebovaikutusta, ehkä todellista vastetta, mutta lääkkeiden aloituksen jälkeen hiljainen elpyminen alkoi tammi-helmikuun vaihteessa. (Tuolloin aloin tätä blogiakin aktiivisemmin kirjoittaa.) Oli kuitenkin selvää, että töihin en kykenisi vielä pitkään aikaan.

Risteyksessä?

Olen hävennyt työkyvyttömyyttäni. Useissa blogeista tai lehdistä lukemissani kohtukuolematarinoissa äiti on kokenut sen 105 päivää tai siitä jäljellä olleen osuuden riittäväksi toipumisajaksi. Moni on sanonut jopa tunteneensa helpotusta päästeessään takaisin töihin, saaneensa töistä taas sisältöä ja mieltä elämään.

"Työ on parasta terapiaa." Fraasi, jota etenkin aiempi sukupolvi mielellään toistelee.

Mutta työt ovat erilaisia, kuten ovat työntekijätkin. Toisenlaiseen työhön olisin varmasti voinutkin palata aiemmin. Minulla onnettomalla ei kuitenkaan ole yhtä selvää työpaikkaa: olen freelancer, jonka vuosipalkka tulee yleensä noin 5-8 eri taholta. Olen itsensätyöllistäjä, joka voidakseen mennä töihin joutuu ensin järjestämään ne työt itselleen. Olin suunnitellut olevani vanhempainvapaalla alkukesään asti, sen jälkeenkin hoitovapaalla, olin antanut projektit pois käsistäni. Olin yllättävässä surussani yhtäkkiä täysin tyhjän päällä, yhteiskunnan drop-out.

Sen lisäksi, että voidakseni tehdä töitä joudun ensin luomaan työtilaisuudet itselleni, työni luonne ei ole surulamaannuksen kanssa lainkaan yhteen sopiva. Työni vaatii luovuutta, muistia, persoonan peliin laittamista ja kykyä olla keskeytyksettä läsnä esimerkiksi 90 minuuttia kerrallaan.

Sairauslomapätkä toisensa jälkeen kirjoitettiin, vointiani arvioivat psykiatrinen sairaanhoitaja, jota tapasin parin viikon välein, ja psykiatrinen lääkäri, joka kirjoitti sairauslomaa varten tarvittavat lausunnot.

Niinä hetkinä, kun oloni oli parempi, tunsin usein syyllisyyttä siitä, että en ollut töissä. Epäilin oikeutustani loisia yhteiskunnan rahoilla kotona. Luterilainen työmoraali on niin sitkeä osa kulttuuriperimäämme, ja etenkin juuri sen aiemman sukupolven (lue: vanhempien, appivanhempien) silmissä työ määrittää ihmisen arvoa hyvinkin suoraviivaisesti.

Vaikka BDI-testi antoi tulokseksi keskivaikean masennuksen, vaikka psykiatrian polilla puhuttiin pitkittyneestä surureaktiosta ja reaktiivisesta masennuksesta, epäilin diagnooseja, koin olevani liian skarppi ollakseni masentunut. Kirjoittihan lääkärikin jo ensimmäiseen lausuntoonsa viimeiseksi lauseeksi: "Itsereflektiokykyä on."

Voihan stressi!

Töihinpaluu on pitkän poissaolon jälkeen ollut tahkeaa. Työ sujuu kyllä, tuo iloakin, mutta huomaan etukäteen jännittäväni työtilanteita eri tavalla kuin ennen ja niiden jälkeen väsyväni huomattavasti herkemmin kuin aiemmin. Stressinsietokykyni on heikko. Vakuuttelen muille ja itselleni, että työ on hyvä juttu tässä kohtaa, antaa muuta ajateltavaa, pakottaa suuntaamaan energiaa johonkin surun ja raskauden ulkopuoliseen. En ole oikeasti ihan varma, toimiiko se todella niin.

Surun myötä olen kyseenalaistanut myös koko työni mielekkyyden. Vaikka olen päätynyt silpputyöläiseksi täysin omasta valinnastani enkä ole edes tavoitellut vakivirkoja tai muutenkaan jalansijaa perinteisemmässä työelämässä, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi pudokkaaksi.

Kirjoitin keväällä, miten itsetuntoni naisena ja äitinä meni kohtukuoleman myötä sirpaleiksi. Nyt olen huomannut, että eivät identiteetin muutkaan puolet kolhuilta säästyneet. Ehkä tämä elämänkriisi oli ja on vain niin kertakaikkisen suuri, että se on ravistellut minua kokonaisuutena, pistänyt kyselemään aivan kaiken mieltä. Kuka olen? Mikä on paikkani täällä? Mitä järkeä on yhtään missään? Kun kerran on olemassa näin suuria asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, miksi en ole vaikuttanut enemmän niihin asioihin, joihin valtani edes jossain määrin ulottuisi? Miksi en ole hakenut vakautta edes sillä elämänalueella, jossa sitä olisi ainakin teoriassa mahdollista tavoitella? Kun kaikki muukin on näköjään niin pirun epävarmaa, niin pitääkö työnkin (ja sitä kautta toimeentulon) ehdoin tahdoin olla sellaista?

En tiedä, mihin päädyn. Tapahtuuko tämän surun seurauksena jokin järkiintyminen tai sovinnaistuminen (kumpi, se riippuu katsantokannasta) työhön liittyvissä asioissa. On helpottavaa, että tulossa on uusi äitiysloma (vähintään se 105 päivää!) ja saan joka tapauksessa lisää kypsyttelyaikaa suurille kysymyksilleni. Ennen kaikkea ihanaa on se, että saan hyvällä omallatunnolla keskittyä pian taas ensisijaisesti vain perheeseen, kaikkein tärkeimpääni.

Tuomio, vapautus

Lokakuu 2013

Veikkonen on juuri syntynyt. Hän on kaunis ja kaikin puolin normaalin näköinen, niin surullisen eloton vain. Napanuora on yhden kerran toisen jalan ympärillä, ei moninkertaisesti kaulaan tai rintakehän yli kietoutuneina kuolemanhenkseleinä. Mitään ulkoista selitystä kuolemalle ei näy. 

Joulukuu 2013

Olen elänyt kaksi kuukautta epätietoisuudessa. Syyllisyys on paisunut suruakin hallitsevammaksi tunteeksi. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mietin, voinko tehdä itsestäni rikosilmoituksen. Voinko haastaa itseni käräjille lapsenmurhasta? Pitäisikö mennä kirkkoon ripittäytymään, onko luterilaisissa kirkoissamme edes niitä elokuvista tuttuja koppeja, joissa voi kamalimmat syntinsä tunnustaa papille. "Moi, olen Ulpukka ja tapoin syntymättömän lapseni. En tiedä itsekään, miten sen tein, mutta olen varma, että se on minun syytäni."

Jälkitarkastukseen menen kuin tuomiolle. 

Yksiselitteistä syytä ei ole löytynyt. Sen sijaan on mahdollisesti infektioon viittaavia löydöksiä ja merkkejä myös äkillisestä hapenpuutteesta.

Minulta otetuissa verikokeissa on todettu sytomegalovirusvasta-aineissa nousu 1. ja 2. näytteen välillä. Sikiössä (voi v-tu sikiössä, täysin valmis vauva hän oli!) ei kuitenkaan ulkoisia piirteitä, joita raskausaikainen primaari sytomegalovirus yleensä aiheuttaa. 

Epämääräisiä vastauksia. Uusia kysymyksiä. Kudosnäytteet lähtevät tarkempiin histologisiin tutkimuksiin ja sytomegalo testataan myös alkuraskauden verinäytteestäni (mieletöntä, että jossain on tallessa edelliskeväänä käsivarrestani otettua verta!). Vastaus näistä luvataan aikanaan.

Tammi-huhtikuu 2014

Aika kuluu, vastausta ei kuulu. Mitä väliä, alan ajatella. Pääasia, että kyse ei ole mistään sellaisesta, jolla olisi erityinen riski toistua. Kysyttäessä vastaan lapseni kuolleen mahdollisesti jonkin infektion, ehkä sytomegaloviruksen, takia. Epämääräinen syyllisyys kalvaa silti yhä. Miten voi kohdussa olla lapselle hengenvaarallinen tulehdus niin, että se ei anna mitään merkkejä äidille? Ei kuumetta, ei kipuja, ei kertakaikkiaan mitään ennen sitä aamua, kun liikkeet olivat täydellisesti vaienneet. 

Toukokuu 2014

Soitan äitiyspoliklinikalle ja kysyn, ovatko ne vastaukset tulleet, yli puoli vuotta aikaa jo tapahtuneesta. Sieltä luvataan soittaa takaisin vielä samalla viikolla. 

Puhelu tulee, kun olen autossa ja puhelimen akku on vähissä. Voi ei, apua, nytkö se selviää, mitä jos puhelu katkeaa juuri ratkaisevalla hetkellä!

Sytomegalovirus on löytynyt jo alkuraskauden verinäytteestäni. Kyseessä on siis vanha tartunta, mutta raskausaikainen reaktivaatio on mahdollinen. Se ei kuitenkaan mitenkään selitä kuolemaa. 

Histologisissa tutkimuksissa veikkosen elimistä ei ole löydetty tulehdusta. Istukan äidin puoleisessa osassa on alkavaan bakteeri-infektioon viittavia löydöksiä, mutta se on kuulemma tullut todennäköisimmin vasta synnytyksen aikana emättimestä eikä liity kuolemaan. 

Käteen jää lopulta vain äkillinen hapenpuute. Sen aiheuttajasta ei koskaan voi saada täyttä varmuutta, mutta lääkärin mukaan todennäköisintä on sittenkin jonkinlainen napanuorakomplikaatio. Nuora on voinut puristua vauvan ja kohdunseinämän väliin.

Aiemmin olen jo lukenut, että napanuorakomplikaatiokuolemat tapahtuvat usein yöllä, kun äidin verenpaine levossa laskee. Veikkonen kuoli yöllä. Ennen nukkumaanmenoani hän vielä potki, aamulla poikkeuksellisen varhain herätessäni liikkeitä ei enää tuntunut.

Syyllisyys hälvenee hetkeksi. Tälle en todellakaan voinut mitään. En voinut huomata etukäteen mitään, koska ei ollut mitään huomattavaa. 

Sitten muistuu mieleen ajatus, jonka ajattelin jo syksyllä: kasvatin veikkosen kohdussani liian suureksi, hän oli liki 4-kiloinen. Siksi tila loppui ja nuora puristui. Ajatus on naurettava, tiedän. En ole mikään yletön mässäilijä, raskaudenaikainen painonnousuni oli normaaleissa rajoissa. Ystäville ja sukuun on syntynyt jopa 4,5-kiloisiakin vauvoja. 

Tuntuu tyrmistyttävältä, että kapistus, joka on vauvan kohtuelämälle välttämätön, voi aiheuttaa kuoleman. Ja niin vähällä. Veikkosen kuolema on ollut todella äkillinen, koska lapsivesi oli puhdas. Jos vauva kärsii ahdingosta, hän kakkaa veden vihreäksi. 

Evoluutio ei ole täydellistä: miksi ei ole kehittynyt järkevämpää tapaa siirtää ravintoa ja happea äidistä vauvaan kuin mokoma hengenvaarallinen letku! 

Tällainen kuolema lasketun ajan jälkeen tuntuu niin typerältä ja turhalta. En ehkä kestä ilman fatalismia: jos tämä nyt vain oli veikkoselle säädetty elämänkaari (joopa joo).

Kumman kevyt olo on silti siitä, että enää ei tarvitse miettiä ja odotella. Kaikki tutkittavissa oleva on tutkittu. Case closed. Katse eteenpäin!

 

Syyllisyys

Emme vielä tiedä veikkosemme kuolinsyytä. Aluksi toivoin, että syy selviäisi mahdollisimman pian. Nyt jälkitarkastuksen kynnyksellä olen alkanut pelätä syyn kuulemista. Pelkään, että minut tuomitaan syylliseksi lapseni kuolemaan. Olen tämän vajaan kahden kuukauden ajan miettinyt niin armottomasti, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mitä tein väärin.

Jälkiviisaus ja jossittelu eivät vauvaani takaisin tuo, mutta joka päivä se josjosjosjosjos-ketju lähtee päässä pyörimään. Niin huolella vältin graavikaloja ja homejuustoja, mutta jos kuitenkin huomaamatta söin jotain väärää. Jos esikoisen vaatteissa oli kissankakkaa; kissathan käyttävät lasten hiekkalaatikoita käymälöinään. Jos herkuttelin liian surutta ja veikkonen kasvoi siksi niin suureksi, että tila kohdussa kävi ahtaaksi ja napanuora puristui sen takia estäen hapensaannin kriittisen ajan. Jos minulla oli diagnosoimaton raskausdiabetes, raskausmyrkytys tai raskaushepatoosi - jos vain olin niin rento ja huoleton, että en huomannut oireita. Jos pissankarkailulirahdukset olivatkin lapsivettä, jos kalvoissa oli reikä, joista paha pöpö pääsi tappamaan vauvan. Miksei sitten voinut lirahdella kunnolla, että olisin huolestunut ja mennyt synnärille tarkistamaan asian... Jos kumma hetkellinen vatsakipu, jota tunsin pari päivää aiemmin, oli merkki istukan ongelmista - miksi en reagoinut... Miksi se kipu meni niin nopeasti ohi; olisi kestänyt kauemmin, niin olisin lähtenyt tarkistamaan tilanteen.

Lähipiiri, etenkin mieheni, on väsynyt itsesyytöksiini. Kaikki vakuuttavat, että en olisi voinut tehdä mitään toisin: lähdin hakemaan apua heti, kun huomasin jotain huolestuttavaa. Liian myöhään. Kukaan ei pysty tätä syyllisyyttä yltäni riisumaan. Minä olen se, jonka kohdussa vauva oli. Minä olin hänestä vastuussa. Minä olen ainoa, joka olisi voinut jotakin huomata tai tehdä toisin. Edellisellä neuvolakäynnillä viikkoa aiemmin kaikki oli normaalisti ja hyvin. Vastuuta en voi siis sysätä edes neuvolan terveydenhoitajalle.

Välillä syyllisyydentunnot karkaavat jonnekin henkimaailman karmajuttujen puolelle. Tiedän, että ajatuksilla ei voi tappaa - eihän tänne muuten syntyisi ei-toivottuja lapsia laisinkaan. Kuitenkin tunnen rankkaa syyllisyyttä myös ajatuksistani. Ajattelimme, että lapsilukumme jää kahteen, joten toivoin tyttöä, koska esikoinen on poika. Veikkosen sukupuoli selvisi rakenneultrassa, eikä se edes ollut mikään kamala pettymys; oli ihanaa kuulla, että pienellä pojalla oli kaikki hyvin, hän näyttikin kuvaruudulla niin uskomattoman söpöltä. Silti nyt poden huonoa omaatuntoa siitä, että tyttöä toivoin.

Kadun myös epäilyksiäni siitä, miten olisin jaksanut kahden lapsen äitinä. Välillä esikoisen kiukkuiluihin hermostuneena olin kauhuissani ajatuksesta, että uhmiksen lisäksi pitäisi hoitaa vielä vauva. Enkö osannut olla toisesta lapsesta kyllin kiitollinen, kun raskaus alkoikin tällä kertaa melko helposti ja nopeasti? Olinko liian ahne, kun halusin toisen lapsen? Liian ylimielinen, kun en ymmärtänyt sekundaarista lapsettomuutta yhtään ja pidin kohtuuttomina ihmisiä, jotka vajoavat murheeseen, kun eivät saa toista lasta, moni kun ei saa ensimmäistäkään... Minä olin varautunut kestämään sen, että en saisikaan toista lasta; en ollut varautunut kestämään lapsen menetystä. Näpäyttikö kohtalo minua nenille näistä ajatuksista - näytti, että en voikaan tunteitani johonkin tiettyyn kantaan lukita?

Rakas pieni poikaseni, olisin sinut tänne niin suunnattomasti halunnut. En kestä ajatusta, että olen syyllinen kuolemaasi; se ajatus minua silti koko ajan piinaa. Toivon, että tutkimustulokset helpottaisivat oloani ja antaisivat minulle rauhan. Käsittämätöntä ja hallitsematonta tapahtuu, mutta sitä on niin vaikeaa hyväksyä.