Olemassaolon todistus

Muutamissa kohtalotovereiden blogeissa on kerrottu kansalaisaloitteesta, jolla pyritään muuttamaan lakia niin, että vanhemmilla olisi oikeus halutessaan nimetä kuolleena syntynyt lapsensa virallisesti ja saada hänen tietonsa väestörekisteriin.

Janna Rantala perustelee asian tärkeyttä niin hienosti Helsingin Sanomien kolumnissa, että tyydyn nyt vain linkkaamaan sen tähän ja jättämään omat jorinat vähemmälle.

Minun lapseni oli olemassa. Hän on olemassa ajatuksissani ja muistoissani päivittäin. Olisipa liikuttavaa ja lämmittävää, jos yhteiskuntakin viimein hänen olemassaolonsa tunnustaisi.

Joskus tuntuu hölmöltä aina kuvata tuota kiveä. Ja toisaalta kiven kuvaaminen on tärkeää ja terapeuttista - kun ei muutakaan ole. Vuodenkierron vaiheet hautausmaalla tuovat lohtua: aika kulkee, aika auttaa. Kaksi pientä orvokintainta, jotka haudalle vapun kynnyksellä istutin, ovat ilman hoitoa villiintyneet suorastaan pöyhkeään kukoistukseen. 

Kuolema ja kurpitsat

Sosiaalinen media valuttaa silmille tämän päivän monet merkitykset: on Halloween-asua ja hautakiveä, räävitöntä ilakointia ja riipivää ikävää. Yksi on sonnustanut lapsensa naamiaispukuun karkki vai kepponen -kierrokselle, toinen kuullut pienokaisensa nimen luettavan kirkossa poisnukkuneiden joukossa. Kuoleman karnevaalit, satokauden päättävä kekri, suomalainen kansanperinne ja amerikkalainen hapatus. Pyhäinpäivään hiljeneminen, silmänkantamattomiin siintelevä kynttilämeri sysipimeässä. 

Minulla on tälle päivälle oma henkilökohtainen merkitykseni, joka kyllä käy hyvin yksiin pyhäinpäivän kanssa: Veikkosen hautajaiset olivat tasan kaksi vuotta sitten. Nyt olen hyvilläni siitä, että ne ehtivät olla lokakuun puolella. Lokakuu on suruni kuukausi, marraskuusta kääntyy uusi lehti taas. Vielä pari kuukautta päivä pimenee, mutta edessä on ihania valon juhlia: Silmun 1-vuotispäivä, joulu.

Esikoista harmitti, kun kaverin Halloween-kemut jäivät väliin sairastumisen takia. Hautausmaalle piti kuitenkin koko perheellä mennä, vaikka poika potilaana olikin. Kun kerroin, että nyt on sellainen pyhäinpäiväkin, jolloin muistetaan kuolleita, lapsi protestoi: "Ei sitä varten tarvitse sinne hautausmaalle mennä. On se Veikkonen mulla mielessä koko ajan muutenkin." Miten sattuvasti sanottu. Kaikkina päivinä me muistamme, arjessa ja juhlassa.

Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.

Merkki

Niin usein etsin jotakin viestiä tai merkkiä. Haluaisin saada varmuuden siitä, että olet jossakin, sieluna, henkenä ja läsnäolona mukana elämässäni. Tietysti sinä olet mukana ajatuksissani ja muistoissani, mutta niin kovasti toivoisin tietoa siitä, että ihan oikeasti on jokin tuonpuoleinen muuallakin kuin ihmismielen rakenteissa.

Tietenkään en voi saada tietoa. Siksi uskontoja kutsutaan uskonnoiksi: uskon pitäisi riittää. Joka hetki en jaksa uskoa. Muistan joskus lukeneeni lauseen siitä, että uskonto on vain väistämätön seuraus ihmisen monimutkaisista aivoista. Olemme niin älykkäitä otuksia, että meidän on pitänyt keksiä selityksiä sillekin, mitä ei voi selittää. Meidän on pitänyt luoda lohtujärjestelmä, jotta kestäisimme kaikki elämään väistämättä kuuluvat kuolemat ja menetykset.

Kun usko loppuu, fysiikka lohduttaa, aineen häviämättömyyden laki. Jos et muualla ole, niin ainakin siellä kiven alla, hautausmaan puiden syleilyssä, poisnukkuneiden lasten omassa rivissä.

Kuitenkin elämä tuntuu kauniimmalta silloin, kun jaksan uskoa. Silloin linnut, oravat, siilit ja perhoset ovat viestintuojia. Suruvärssyissäkin sanotaan, että olet jokaisen aamun pisara hento ja mitä kaikkea. Ilahdun, kun Esikoinen ilmoittaa riemuissaan maasta kaivamastaan kastemadosta: "hei, ehkä se on Veikkonen!" Luonto lohduttaa valtavasti, tuulen suhina ja kaikki se elämän kuhina mullassa ja sammalissa, lintujen lurittelu, oksilta satavat terälehdet, sateenjälkeinen vehreys.


Sunnuntaina metsäkävelyllä kantoliinassa nukkuneen Silmun haalarin hupulle lennähti leppäkerttu. Tuntui, että se varsin määrätietoisesti laskeutui juuri siihen. Leppis pysyi matkassa koko kävelylenkin ajan. Hymyilin ja pikkuisen itkinkin.

En voi olla varma, mutta tärkeintä on, että sillä hetkellä uskoin: sinä, pieni Veikkosemme, kävit meitä tervehtimässä.

Taivasterveisten aika vuodesta

Jälleen päästettiin ilmapallo matkaan, sisarusten tervehdys Veikkoselle taivaan tuuliin.

Esikoinen muisti, että viime vuonna lähetimme pikkuveljelle Nalle Puh -pallon. Niinpä hän valitsi samaisen nallukan myös tällä kertaa. Ehkä kuva-aiheestakin vaivihkaa kehittyy perinne, Veikkosen juttu, jotain mikä muistuttaa meitä aina hänestä.

Jos kuvassa haluaa nähdä symboliikkaa, ensimmäinen ajatukseni on, että siinähän ovat nämä elävät lapset: isoveli ja pikkusisko ne täällä jatkavat matkaa käsi kädessä. Ainutlaatuisesta suhteestaan he ovat kiitoksen velkaa puuttuvalle veljelleen. Ilman Veikkosen kuolemaa Esikoinen ja Silmu eivät olisi koskaan saaneet tutustua toisiinsa.


Pallon kadottua pieneksi pisteeksi pilvien keskelle kävelimme hautausmaan ympäri. Kappeliin kiirehti mustiin pukeutunutta väkeä, saattokelloja soitettiin. Esikoinen bongasi yhdestä kivestä oman etunimensä, päiväkotikavereiden lokerikoista tuttuja nimiä näkyi paljon. Ajan kertautuvat kierrokset: nyt uusi sukupolvi isovanhempiemme, isoisovanhempiemme kaimoja kasvamassa täällä, vanhat polvet jo kuten virressä sanotaan unholaan vaipumassa.

Katselin hautoja käytännöllisin silmin: tuollaisia kukkia, koristeita, ratkaisuja. Kokemuksen tuomalla tietoisuudella: miten hurjan kallis tuon näyttävän kiven täytyy olla! Kunnioituksella ja hartaudella. Suurella myötätunnolla tuntemattomia omaisia kohtaan, kun näkyi liian nuorena lähteneitä.

Sanoin miehelle jotain siitä, miten kuolemaa on yhä vain niin vaikeaa ymmärtää, sen väistämättömyyttä, miten se koskettaa meitä tänne jääviä aina kun joku läheltä lähtee, ja miten vääjäämättä tulee vielä omakin vuoro.  Mies totesi juuri ajatelleensa samaa.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin liukuportaat veivät ulospäin nelihenkiseltä näyttävää lapsiperhettä täysin toiseen todellisuuteen Prisman lauantairuuhkaan. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta tästä toisesta hiljaisemmasta maailmasta, jonne Veikkonen minut ja koko perheemme johdatti. Että elämässä on syvempiäkin kysymyksiä kuin se, laitetaanko tänään lohta vai kaalilaatikkoa. On kipeä mutta tärkeä tietoisuus elämän ohikiitävyydestä, niin että siinä liukuportaissa katsoo eläviä rakkaitaan ja miettii, miten valtavan kaunista kaikki on, onni niin yksinkertaista ja siinä aivan ulottuvilla.  

Vuosi jäähyväisistä

Lokakuun viimeinen, painavien muistojen vuosipäivä tämäkin.

Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.

Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.

Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.

Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.

Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.


Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.

Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.

Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.

Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.

Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.

En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.

Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.

Tänään

Tiesin eilen jo nukkumaan mennessäni, että yöstä tulee huono. Kun elää yhtä aikaa menetyksen muistoa ja uutta jo pitkällä olevaa raskautta, ei pysty kovin levollisesti käymään unille enkelivauvansa kuolinyönä. Tämän tästä heräsin tarkistelemaan liikkeitä. Aamulla ensimmäinen tunne oli helpotus: se on elossa! Sitten iski kauhu: esikoinen, joka hyvin usein hiippailee aamuöisin sänkyymme, ei ollutkaan vieressämme. Lapsikuolemamaailmassa, jonne vertaistuki on johdattanut, ajatus siitä, että terve 4,5-vuotias yhtäkkiä kuolee nukkuessaan, ei ole hullu eikä mahdoton. Kaikenlaista, ihan kaikenlaista tapahtuu. Uusi helpotuksen hyöky saapui, kun heräilevän esikoisen äänet pian kuuluivat viereisestä huoneesta. 

Vaikka järki kuinka sanoo, että ei päivämäärään liity mitään erityistä kiroa, oli yksi tämän vuosipäivän tunteista pelko. Olen niin kipeästi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Kukaan ei voi luvata, että uusia menetyksiä ei enää koskaan tule, ja se on välillä aivan sietämätöntä. 

Kun olin todennut kaikkien (paitsi sen päivänsankarin) olevan elossa, avasin verhot. Näin ihmeellisen kauniin lehtisateen. Kevyessä tuulessa kieppui kullankeltaisia lehtiä, ne nousivat korkealle, yhä korkeammalle, tanssahtelivat ilmassa. 

Mies lähti töihin, esikoinen vietiin päiväkotiin. Itse olin varmistanut jo aikaa sitten, että tämän päivän saan olla rauhassa kotona - vapaan työläisen aikataulut onneksi joustavat toisella tapaa kuin tavallista kahdeksasta neljään -duunia tekevän. 

Miten kuolleen lapsen syntymäpäivää vietetään? Olin toimeton ja hämmentynyt. Aloin siivoilla laatikoita. Samalla kuuntelin netistä takuuvarmoja märybiisejä. Johanna Kurkelaa: Ja viimein sun matkaan / ei pääse saattajatkaan. / Ja lohtu on mulle / että siellä on kaikki sulle.  Kaija Koota: Ei sua minusta voi erottaa / jäät osaksi mieleni maisemaa. / Kiitos kun olit totta hetken, / nyt mun täytyy tästä jatkaa. / Vierelläni teet loppuretken / vaikka se ois kuvitelmaa.

Päätin toteuttaa terapia-askarteluidean, joka oli tullut mieleeni pari päivää aiemmin. Hain lähikaupan kukkaämpäristä halpoja neilikoita ja ruusuja ja lähimetsiköstä vaahteranlehtiä ja pihlajanmarjoja. Sitten vielä kukkakaupasta oasis-sientä - haastavin osuus, kun kukkakauppaa ei aivan kodin kulmilla ole. Ei siitä nyt aivan sellaista sydäntä tullut, mitä mielessäni visioin, mutta rakkaudella kyhätty kimppu kuitenkin.

Haudalla olimme koko perhe kutakuinkin siihen kellonaikaan, jolloin veikkosta viime vuonna synnytyssalissa hyvästelimme. Oli kaunista. Miestä itketti, esikoinen juoksenteli villisti ympäriinsä, minä olin täynnä outoa tyyneyttä. Viime päivät ovat olleet emotionaalisesti rankkoja, mutta haudalla sain hetkeksi kiinni sisäisestä rauhasta. Tämä on osa minua. Tässä olen nyt, elossa, eteenpäin menossa, kannan surua mukanani ja yhä opettelen sen kanssa toimeen tulemaan. Kuitenkin voin tänä päivänä tuntea raastavien ja tuskallisten tunteiden lisäksi myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. 

Kotona leivoimme kakun, siitä oli ollut esikoisen kanssa etukäteen puhetta. Kakusta tuli isoveljen toiveiden mukainen -  nonparelleilla koristeltu suklaakakku. Esikoinen huolehti, kuka nyt puhaltaa kynttilät, kun sankari ei ole paikalla juhlimassa. Lupasin, että isoveli saa hoitaa tehtävän, ja korjasin, että kynttilöitä ei tule kakkuun useita vaan yksi - tänään on veikkosen 1-vuotispäivä. Hieman höhlä olo oli; toisaalta esikoisen ilo siitä, että juhlittiin synttäreitä, tuntui lämmittävältä ja lohdulliselta. 

Leipomisprojekti (ja etenkin sen tuloksista nauttiminen) venähti varsin myöhään, ja esikoinen hillui sokeripäissään ympäri kämppää normaaliin nukkumaanmenoaikaansa. En jaksanut välittää. Niin ihmeelliseltä tuntuu, että ylipäänsä jotenkin on perhe-elämää ja rutiineiltaan normaalia arkea kyetty sen vuoden takaisen päivän jälkeen jatkamaan. Vaikka kaikki tuntui pysähtyvän, niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lokakuu raskaine muistoineen jatkuu tämänkin päivän jälkeen. Käyn varmasti tulevina päivinä läpi yhä kaikkea sitä, mitä viime vuonna elimme, onhan edessä myös esimerkiksi hautajaisten vuosipäivä. 

Tänään olen kuitenkin ajatellut ennen muuta sitä, että kyse ei ollut vain kuolemasta vaan myös syntymästä. Vuosi sitten saimme ihanan pienen pojan, hetkeksi ja sittenkin myös iäksi. Veikkosemme on aina erottamaton osa perhettämme. Rakkaus on ääretöntä ja vahvaa, ylittää elämän ja kuoleman rajat. 

Katkeruus

Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi. (Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti HS:n haastattelussa viime keväänä)

Olen yrittänyt omaksua tuon hienon ajatuksen itselleni. Alkuvuodesta katkeruus ja viha olivat hurjia. On pakko myöntää, että en tiedä, olisivatko ne lainkaan laantuneet, ellei olisi tullut tätä uutta raskautta. 

Välillä oli jo hetkiä, kun nuo pahat tunteet tuntuivat lähes selätetyiltä. 

Mutta nyt ne ovat ruvenneet murahtelemaan taas. Etenkin katkeruus. Kuka sitä koiraa on syöttänyt? En myönnä! Toivoa, kiitollisuutta, hyviä tunteitahan minä olen yrittänyt ruokkia. Jostakin katkeruus on kuitenkin energiaa saanut, niin kovaan ääneen se on ruvennut viime aikoina räksyttämään.

Vaikka minulla on kultainen mies, ihana esikoinen, jonka voin rutistaa kainalooni, ja vauva, joka liikehtii kohdussa, olen tuntenut kamalaa katkeruutta siitä, että koskaan, ei koskaan voi perheeni olla täysi ja kokonainen. Aina se yksi lapsi tulee puuttumaan. Ikävä on nyt kuoleman vuodenajassa jotenkin taas fyysisempää ja kokonaisvaltaisempaa. 

Hautausmaalle mennessä katkeruus haukahtelee kimakasti. Miksi minun pitää käydä täällä? Edes tietää tällaisesta, kestää tätä? Kun niin monen muun ei tarvitse! Ei äitien ja isien lähtökohtaisesti tarvitse! Ei tämä tällainen kuulu vanhemmuuden suunnitelmaan! Miksi juuri minä? Miksi meidän perhe? 

Katkeruus kiertyy ikävästi myös ja ennen kaikkea vauvavatsani ympärille. En pysty nauttimaan raskaudesta fyysisesti enkä henkisesti. Olen äärettömän katkera siitä, että joudun taas olemaan raskaana. Ja sitten poden syyllisyyttä, sillä olenhan kuitenkin uudesta mahdollisuudesta mielettömän kiitollinen. Nämä sisäiset kamppailut uuvuttavat.  

Aiemmissa raskauksissa olen voinut hyvin ja pitänyt kasvavaa vatsaani kauniina. Nyt tunnen itseni rumaksi, painavaksi ja vastenmieliseksi. Inhottaa, jos joku sanoo jotain ihanasta vatsasta tai odotuksen hehkusta. Hah ja pah. Fyysisestikin kärsin vaivoista, joista en aiempien raskauksien aikana tiennyt mitään. Kroppa ja mieli ovat kovilla.

Olen katkera jopa aivan typeristä ja vähäpätöisistä asioista, kuten siitä, että joudun taas olemaan homejuustoitta, graavikaloitta, punaviinittä. Kun en voi sanoa niin kuin odottajat yleensä: että kyllä se palkinto on sen arvoinen! Viimeksi ei ollut, mistä tiedän, onko nytkään.

Olen katkera siitä, että en voi enää kokea luottavaista odotusta.

Olen katkera siitä, että veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, joten minulla ei ole tässä raskaudessa luvassa "pitemmällä kuin viimeksi" -merkkipaalua. En voi kokea tuskallisten raskausviikkojen ylittymisen helpotusta, siitä heräävää tunnetta, että ehkä sittenkin tällä kertaa pääsen maaliin. Päinvastoin: mitä pitemmälle viikot menevät, sitä rankempaa on pelkoni.

Olen katkera siitä, että uskoni hyvään on niin haurasta.

Olen katkera katkeruudestani - en minä haluaisi olla tällainen! 

Jos vain annan tämän koiran olla ja ärhennellä, jos silitän sitä myötäkarvaan, niin rauhoittuuko se lopulta? Olen aiemmin tällä surumatkalla kokenut usein, että kielteisistä tunteista pääsee vain niiden läpi elämällä. Tunnen katkeruutta, mutta ei se ole koko totuus minusta. On myös se kiitollisuus, onnikin, toivo. Kai siellä nyt yksi katkeruus säyseämpien kaverien seassa menee. Ehkä se ennen pitkää vaikenee ihan itsekseen? 

11 kuukautta

1 kuukausi vuosipäivään.

Pahin suru kuulemma kestää vuoden. Voin sanoa jo nyt, että PYH ja PAH. Tällaisessa surussa vuosi on lyhyt aika, alkusoittoa. Ei tähän kuukautta vaille vuoteen edes ole mahtunut kovin paljon puhtaan surun hetkiä. Surun mukanaan tuomat syyllisyys, viha, katkeruus, kateus, ahdistus, omanarvontunnottomuus ja häpeä ovat olleet kukin vuorollaan tunneskaalan ykkössijalla. Uuden raskauden edetessä taistoon ykköspaikasta ovat käyneet pelko ja toivo. Siinä kisailussa suru on suosiolla vetäytynyt kolmoseksi.

Totta kai suru on läsnä, pysyvästi sydämessäni, ikävä veikkosta kohtaan on tässä kuoleman vuodenajassa hurjan kova. Tällä hetkellä raskaus vie kuitenkin huomioni ja voimani, ja suru on sen vuoksi mennyt jollain tavalla jäihin. Surutyö, sureminen, asian käsitteleminen on vielä täysin kesken. Niin että toivottavasti kukaan ei tule minulle kuukauden päästä puhumaan siitä, miten suru varmaan nyt vuoden täyttyessä alkaa pikkuhiljaa helpottaa...


86 blogitekstiä. Kirjoittaminen on ollut äärettömän tärkeää. Sitä se on ollut minulle aina, äikän yo-aineenikin kirjoitin aikanaan otsikolla "Kirjoittaminen - itseilmaisua ja terapiaa". Blogia en ollut kuitenkaan koskaan aiemmin pitänyt. Vuorovaikutus, kokemusten jakaminen ja kaikki se ihana tuki ja kannustus, jota olen kommentoijilta saanut, ovat osoittaneet, että tässä kohtaa elämääni blogin aloittaminen oli loistava ajatus. On huikeaa, että omia tuntojaan sanoittamalla voi myös tavallaan auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Ja se kohdatuksi, kuulluksi, ymmärretyksi tulemisen tunne, kun ei kirjoita vain pöytälaatikkoon vaan ihan oikeille ihmisille siellä läppäreiden ja tablettien valossa! Taputuksia itselleni, että keksin ja rohkenin tähän ryhtyä!


3 lääkereseptiä: nukahtamiseen, ahdistukseen, masennukseen. Toiveestani lääkitys ajettiin alas positiivisen testin jälkeen. Käyttöaika jäi siis lopulta varsin lyhyeksi; loppukeväästä saakka olen ollut lääkkeittä. Viime aikoina, kun mieli on keikkunut laidasta laitaan ja käynnit ammattiauttajan luona ovat menneet itkeskelyksi, lääkkeet on usein mainittu. On sellaisiakin, joita voi käyttää raskaana. Älä nyt itteäs liian koville laita. Koen kuitenkin, että selviän ilman. Vuosipäivän suru ja loppuraskauden pelko osuvat lähekkäin, ja on väistämätöntä, että henkinen vointini ei voi tässä kohtaa olla kesän seesteisten päivien tasolla. Se, mitä tunnen, on tilanteessani normaalia ja luonnollista. Kipeää, vaikeaa, tuskallista toki, mutta muuta vaihtoehtoa ei nyt taida olla kuin elää päivä kerrallaan tämänkin syksyn yli.


Satamäärin legopalikoita levällään pitkin lattiaa. Vuosi sitten kesällä, kun asuimme vielä ahtaasti entisessä kodissamme, kuvittelin näyn. Miten ikäero olisi tässä kohtaa hankala, kun toisella on jo ison lapsen leikit ja pienempi niin kovasti haluaisi mukaan. Ja miten sydän kurkussa niitä pikkuruisia muovinkappaleita kaiveltaisiin sen taaperon suusta... Tilavampi koti tutulta rakkaalta asuinalueelta löytyi lopulta, ehdimme muuttamaan juuri ajoissa pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Esikoinen sai oman huoneen, jonka oven hän voisi vetää kiinni saadakseen leikkirauhan. Täällä ollaan oltu nyt jo yli vuosi. Puuttuu vain se 1 pikkuveli esikoisen leikkejä sotkemasta.


3 vauvatreffit viikon sisällä. Tai siis kolmet treffit vauvallisten ystävien kanssa. Vauvatreffeillä kai pitäisi olla omakin vauva mukana? Vaikka onhan minulla, peräti kaksi, yksi tuossa sydämen kohdalla kaihertamassa ja toinen himppasen alempana myllertämässä. Tunteet vauvojen näkemisen suhteen vaihtelevat. Viime aikoina etukäteisahdistusta on ollut taas enemmän. Tilanteet menevät yleensä kuitenkin ihan hyvin. En lepertele, en ota syliin, mutta en enää myöskään muserru.


63 neuletilkkua, joista teen peittoa tulevalle vauvasilmulleni. Luotan, luotan, kyllä minä luotan, pelkojen läpi menen luottamus lyhtynäni.


10 kerran kortti mammajoogaan, paitsi nyt kertoja jäljellä enää yhdeksän. Enempää en kai ehtisi käyttääkään, jos/kun synnytys käynnistetään 38 raskausviikon täyttyessä. Tarkoittaako se tosiaan, että voisin saada silmun syliini noin 10 viikon kuluttua? Tuuletuksen paikka!!! (Ja huutomerkkien!!!)

Haudalla pimenevässä illassa palaa kynttilä. Sinä et ole siellä. Olet tässä lähelläni, olethan?

Kiveen kirjoitetaan

Syksyn ja talven aikana haaveilimme, että saisimme veikkoselle hautakiven kesäksi. Käytännön tasolla havahduimme edistämään asiaa vasta nyt, kun huomasimme, että se kesä sitten tosiaan tuli tänäkin vuonna.

Onko ihme, että tunnetilat seilaavat laidasta laitaan, kun samalla viikolla on kalenterissa yhden vauvan ultraa ja hautakiven hankintaa toiselle?

Suunnitelma ja tarjous on nyt saatu. Pieniä viilailuja vielä, sitten pistetään tilaukseen.

Moni saman kokenut on sanonut, että kiven näkeminen paikallaan laittaa ikään kuin pisteen kuolema-asialle. Kaikki voitava on tehty.

Millaista on nähdä oman lapsen nimi hautakivessä? Nimi, jonka piti olla vain masunimi; kohdun ulkopuoliseen elämään olimme miettineet ihan toista nimeä. Masunimi jäi, olisi tuntunut oudolta vaihtaa se kuoleman jälkeen, kun eläessään veikkonen oli jo yhtä nimeä kantanut. Perheemme yhteinen sukunimi ja yksi ainoa etunimi, sillä toisen (ja kolmannen) nimen keksiminen kuolleelle tuntui niin ikään vieraalta ja hankalalta.

Uuden odotuksen myötä kiven tilaamiseen on liittynyt myös ahdistavia ajatuksia. Pitääkö siihen jättää tilaa muille nimille? Montako näitä vielä tulee?

Vertaistuen piirissä vastaan on tullut ihan liikaa perheitä, joista on viety enemmän kuin yksi. Mutta sitten taas on maailma myös muualla: kaksi, kolme, monta elävää lasta niin monessa perheessä. Vertaispalstoilla perspektiivi vääntyy helposti vääränvänkyräksi. Vaikka meitä lapsensa haudanneita on paljon, olemme silti pientä vähemmistöä.

Useimmiten kaikki menee hyvin. Useimmiten. Kaikki. Menee. Hyvin.

pyörii, se vie koko ajan alaspäin

yritin hypätä kyytiin mutta silti tänne jäin

ei ole matkaa mitä jatkaa

pyörii ja on vain aikaa

Rauhatäti: Hautakivi

(Ärsyttäviä Bassoradio-höpinöitä biisin päällä, mutta ei nyt löytynyt parempaakaan versiota.)

Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.

Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".

Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs

murheen murtamaa äitiä halaamassa. 

Vauva siellä, minne hän kuuluu:

äidin sylissä, perheen ympäröimänä.

---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?

Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.

Vieruskaveri

Tänä viikonloppuna tapahtui se, mitä olen joka kerta haudalle mennessämme vähän pelännyt. Veikkonen on saanut uuden naapurin. Kyseessä on lapsen hauta; tiedän, koska alue on lasten oma.

En yleensä itke haudalla. Tunnen siellä seesteistä rauhaa. Surua ja kaipausta toki myös, mutta jollain kauniimmalla ja lohdullisemmalla tavalla kuin vaikka nyt kotona tai jumpan jälkeisissä löylyissä tai kaupan hyllyjen välissä.

Kun näin uuden haudan, tuoreet kukat kummulla, itku tuli välittömästi. Joku perhe on tiensä alussa vasta.

Minäkin olen niin alussa - veikkonen ei ole vielä viettänyt edes puolivuotispäiväänsä - ja kuitenkin olen jo paljon pitemmällä kuin veikkosen vieruskaverin vanhemmat, jotka ovat vasta äskettäin joutuneet luopumaan rakkaastaan.

Minä olen lakannut odottamasta, että tämä loppuu. Olen alkanut ymmärtää, että tämä ei lopu, tämä kulkee mukanani aina. Olen kokenut jo monia häivähdyksiä siitä, että aika auttaa. Ei ehkä paranna, mutta opettaa tulemaan toimeen surun kanssa.

"Siitä vois tulla veikkosen kaveri", esikoinen totesi iloisesti, kun kerroimme hänelle, että pikkuveljen viereen on nyt haudattu joku toinen lapsi.

Lapsen tavoin olisi ihanaa ajatella, että jossain he yhdessä ovat, kaikki pienet rakkaamme, täältä liian varhain lähteneet.

(Jäähyväiset 31.10.2013)