En yleensä itke haudalla. Tunnen siellä seesteistä rauhaa. Surua ja kaipausta toki myös, mutta jollain kauniimmalla ja lohdullisemmalla tavalla kuin vaikka nyt kotona tai jumpan jälkeisissä löylyissä tai kaupan hyllyjen välissä.
Kun näin uuden haudan, tuoreet kukat kummulla, itku tuli välittömästi. Joku perhe on tiensä alussa vasta.
Minäkin olen niin alussa - veikkonen ei ole vielä viettänyt edes puolivuotispäiväänsä - ja kuitenkin olen jo paljon pitemmällä kuin veikkosen vieruskaverin vanhemmat, jotka ovat vasta äskettäin joutuneet luopumaan rakkaastaan.
Minä olen lakannut odottamasta, että tämä loppuu. Olen alkanut ymmärtää, että tämä ei lopu, tämä kulkee mukanani aina. Olen kokenut jo monia häivähdyksiä siitä, että aika auttaa. Ei ehkä paranna, mutta opettaa tulemaan toimeen surun kanssa.
"Siitä vois tulla veikkosen kaveri", esikoinen totesi iloisesti, kun kerroimme hänelle, että pikkuveljen viereen on nyt haudattu joku toinen lapsi.
Lapsen tavoin olisi ihanaa ajatella, että jossain he yhdessä ovat, kaikki pienet rakkaamme, täältä liian varhain lähteneet.
(Jäähyväiset 31.10.2013)
Tuo kuva... ... ... kammottava mutta kaunis. Havut, kansi, ruusut, aurinkoinen loppusyksyn nurmi, äidin jalat. Niin surullista, maailman surullisinta.
VastaaPoistaHei hei kaikki pienet, jossakin <3
Olin aika poissaoleva hautajaisissa, en juuri edes itkenyt. Mutta kun piti tuosta haudalta lähteä... ne olivat maailman raskaimmat askeleet.
VastaaPoistaEnnen omaa menetystäkin uutiset pienistä vainajista tietysti järkyttivät ja koskettivat, mutta nyt tämä tuska toisten puolesta on kyllä ihan uusissa sfääreissä. Hirveästi olen miettinyt vieruskaverin perhettä ja toivon, että joitakin taivaallisia reittejä myötäelävät ajatukseni heidän luokseen lentäisivät surussa kannattelemaan...
Meille kävi äskettäin samoin, pikkuinen oli saanut vierustoverin. Olin jotenkin naiivisti kuvitellut, että meidän oma kärsimys oli sen verran suuri, ettei kukaan enää ikinä joutuisi kulkemaan samaa polkua. Suusta pääsi hautausmaalla tahaton parahdus, kun näin uuden hautakummun ja sitten tuli itku. Koko iltana ei tehnyt mieli puhua mistään eikä kenellekään, manasin vain mielessäni maailman epäoikeudenmukaisuutta. Kunpa voisikin jotenkin olla avuksi ja lohduksi toisille, vaikka on itsekin vielä rikki...
VastaaPoistaUskon, että voit olla avuksi jo sillä, että jaat suruasi ja kokemuksiasi. Minulle ainakin vertaistuki on ollut äärettömän tärkeää. Niin usein on olo, että kukaan ei ymmärrä (siitä juuri viime viikolla raivokkaan kirjoituksen postasin), mutta eihän asia aivan niinkään ole - vertaiset pystyvät ymmärtämään hyvinkin paljon, kun käyvät läpi aivan samaa tuskaa.
Poista