tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.


Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".
Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs
murheen murtamaa äitiä halaamassa. 
Vauva siellä, minne hän kuuluu:
äidin sylissä, perheen ympäröimänä.


---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?



Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Se ensimmäinen enkeli

Ensimmäisen raskauteni päättyminen keskenmenoon oli siihenastisen elämäni suurin suru.

Ymmärrän hyvin, että jollekin alkuvaiheen keskenmeno voi jäädä koko elämän kipeimmäksi kokemukseksi. Tunnen iäkkään naisen, joka ei vieläkään, liki 40 vuotta tapahtuneen jälkeen, pysty puhumaan keskenmenostaan itkemättä. Kolmisen kuukautta kestänyt raskaus on hänen ainoa kokemuksensa äitiydestä; toista mahdollisuutta kohtalo ei hänelle koskaan suonut. 

Nykytilanteestani katsottuna, täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen, alkukolmanneksen keskenmeno tuntuu ihan siedettävän kokoiselta surulta. Mutta voin puhua asiasta vain omasta puolestani. Se, että minun subjektiivinen kokemukseni on tämä, ei tee tyhjäksi jonkun toisen tuntemaa tuskaa alkuraskauden keskenmenosta. 



Muistan ikuisesti ihka ensimmäisen plussatestini ja hölmistyneen epäuskon sen äärellä. Oli juhannusaaton aatto. Kuukautiset eivät olleet vielä edes myöhässä; piti vain varmistaa, että voin huoletta ryypiskellä. En uskonut raskautumisen käyvän niin nopeasti, kun lapsensaantivaikeuksilla oli jo monta vuotta aiemmin peloteltu.

Ajatus vauvasta vaati totuttelua. Olin äärettömän onnellinen, mutta myös kauhuissani ja huolissani. Jotkut ostavat vauvalleen ensimmäiset potkuhousut heti testin jälkeen; minulle ei olisi tullut mieleenkään hankkia mitään, niin tietoinen olin keskenmenon mahdollisuudesta.

Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä viikon 12 paikkeilla etsittiin vauvan sydänääniä. "Sulla on kohtu varmaan sellaisessa asennossa, että ei nyt saada kuulumaan." Huolestuin tietysti. Terveydenhoitaja kysyi, haluanko tulla seuraavana päivänä uudestaan. Menin, ja sama juttu: ei ääniä. "Ei hätää, eivät ne tässä vaiheessa välttämättä kuulu. Sullahan on ihan kohta se ultra-aikakin, niin pääset varmistamaan, että kaikki on kunnossa."

Miksi pitää sanoa "ei hätää", jos hätä on ihan mahdollinen vaihtoehto? Tuolloin raskautta edeltänyt painoindeksini oli 18; sydänääniä ei todellakaan yritetty etsiä vaimentavien vatsanpeitteiden alta. Totta kai niiden olisi pitänyt löytyä.

Ultra oli viikolla 13+0. Kätilö alkoi ennen tutkimusta selittää pääperämitoista ja niskaturvotuksista. Keskeytin hänet ja sanoin monta päivää pelänneeni, ettei siellä mitään vauvaa edes ole, kun sydänääniä ei kuulunut. (Ja jos joku nyt ihmettelee, miksi en mennyt yksityiselle ultraan aiemmin, niin nykyperspektiivistä käsin ihmettelen itsekin! Tuolloin olin höpsö idealisti, joka ei halunnut antaa rahojaan yksityiselle - ja eipä sitä rahaa silloisessa elämänvaiheessa liiaksi ollut, joten sekin taisi olla syy, ettei moista vaihtoehtoa mietitty.)

Kuvaruudulla näkyi lyyhistynyt papu, jonka koko vastasi viikkoja 8+6. Sydän ei sykkinyt. Niin monta viikkoa olin tietämättäni kantanut sammunutta elämää.

Sain valita lääkkeellisen tyhjennyksen ja kaavinnan väliltä. Kaavinta tuntui selkeämmältä, vaikka myöhemmin olen kuullut, että lääkkeellinen tyhjennys olisi kaiketi ollut kohdulle lempeämpi vaihtoehto. 

Sain kaavinta-ajan vasta seuraavan viikon maanantaille. Viikonloppuna menin ystäväni häihin kuollut ihmistaimi kohdussani (!!!). Jälkikäteen ajateltuna tuntuu käsittämättömältä, että pystyin niin pokkana juhlissa olemaan karmea salaisuus sisälläni.  

Lähtöruutun palattuani luin keskenmenoista kaiken, mitä vastaan tuli. Valitettavan yleistä, vakuuteltiin kaikkialla. Kenellekään ystävälleni ei kuitenkaan silloin ollut käynyt niin, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Sittemmin sama suru on sattunut monelle lähipiirissä.



Keskenmenon jälkeinen aika syksystä seuraavaan kevääseen oli alakulon sävyttämää. Koska raskaus oli alkanut ensimmäisestä kierrosta, olin toiveikas, että pääsen taas pian siunattuun tilaan. Niin ei käynyt: kuukaudesta toiseen valui veri, valuivat kyyneleet. Tuon talven murhemieli oli kuitenkin yleistä vauvan ikävää, ei niinkään juuri sen menetetyn. Olin ollut hetken raskaana, mutta lievää pahoinvointia ja väsymystä lukuunottamatta asia ei ollut tullut konkreettiseksi: ei sydänääniä, ei ultrakuvia, ei liikkeitä, ei mammavaatteita, ei vauvatavaroita, ei mahaposeerauksia. Tuntui, että vauva olikin ollut vain hataraa haavetta, ei totta laisinkaan.

Helmikuun 25. päivä, kun oli keskenmenneen laskettu aika, vein syntymättömien lasten muistolehtoon kynttilän. Tunsin itseni kuokkavieraaksi. Muistolehdossa oli enkelipatsaita ja lyhtyjä, joihin oli merkitty pikkuruisten vauvojen kutsumanimiä, synnyin- ja kuolinpäiviä ja raskausviikkoja. "Niisku rv 15+4", "Enkelityttö rv 18+1". Tunsin jotain outoa kateuttakin: toisilla vanhemmilla todella oli lehdossa lapsi muisteltavana, kun minun vauvanalkuni oli vain raskausmateriaalia, joka hävitettiin sairaalajätteen mukana. Ja samalla huokailin kiitollisena, että pääsin sentään helpommalla; en joutunut synnyttämään kuollutta. "Olisipa kamalaa, jos myöhemmin, jos noin myöhään..." Luojan kiitos en silloin tiennyt, mikä minua tulevassa odotti.

Seuraavan vuoden helmikuussa minulla oli sylissäni vastasyntynyt vauva. Esikoiseni - sillä häntä edeltänyttä pienenpientä enkeliä en sittenkään osannut lapsekseni laskea. Lapsen mahdollisuus, tähtihippunen, jonka ansiosta sain hetken kantaa neuvolavastaanotoilla titteliä "äiti".



Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että tänä talvena sairauslomaa varten saamassani lääkärinlausunnossa lukee: "Lisäksi jo unohtuneet muistot aiemmasta keskenmenosta takautuvat."

Keskenmenon suru pyyhkiytyi pois esikoisen odotuksen ja syntymän myötä. En osaa ajatella, että minulla voisi nyt olla 5-vuotias lapsi. Veikkosta sen sijaan tulen varmasti aina kaipaamaan ja uskon vielä vuosikymmentenkin päästä (jos elossa olen) vähintään hänen syntymäpäivänään miettiväni, minkä ikäinen poika minulla voisi olla.

Kaikesta huolimatta, kuten lääkärikin on merkille pannut, pysyvän jälkensä tuo ensimmäinen keskeytynyt raskaus minuun jätti. Haavan, joka tämän uuden suuremman haavan myötä aukesi uudestaan.


(Ja loppuun vielä kaino toive jollekin hedelmällisyyden jumalattarelle tai muulle korkealle voimalle, joka näistä asioista päättää: voisiko pieleen menneiden raskauksieni kiintiö olla yhden keskenmenon ja yhden kohtukuoleman myötä täynnä?)
  

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Haja-ajatuksia pääsiäisestä päästyä

Vietimme pääsiäisen mökillä. Heräilevä luonto tuntui päättäväisesti koko ajan viestivän, että elämä menee eteenpäin, halusin tai en. Viime syksyn lehtien alta haravoitiin esiin uusi ruoho. Perjantaina järvi oli vielä paikoin jäässä, mutta viikonlopun aikana viimeisetkin hyhmäreet ja hileet lähtivät iloisesti helisten. Joutsenpari oli saapunut järvelle ilmiselvissä pesimäaikeissa. Mietin taas, miten luonnossa poikaskuolleisuus on niin yleistä - ja no, luonnollista. Joka vuosi uusi poikue, ehkä joku selviää aikuiseksi asti...

Välillä minusta on tuntunut suorastaan koomiselta, miten kroppani ja mieleni ovat kulkeneet synkassa vuodenaikojen kanssa: vauva kuoli silloin, kun luontokin lakastui talven tieltä, pääkoppani pimein ajanjakso oli vuodenvaihteen kamalaan kaamosaikaan, ja nyt, kun uusi kevät tekee tuloaan, olen sittenkin alkanut kurottaa valoon itsekin. Välillä on suorastaan pelottava ajatus, että tämän kanssa tosiaan voi oppia elämään. Mies sanoi minulle nyt pääsiäisenä, että ei olisi alkuvuodesta ikinä uskonut, että olen jo nyt näin huomattavan paljon paremmassa kunnossa. Toipuminen on mahdollista, ihminen kestää näköjään sellaistakin, mitä ei koskaan olisi uskonut kestävänsä.


Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran, että pääsiäisessähän on kyse myös surevasta äidistä. Kuuntelimme perjantaina cd-mankasta Pergolesia, Marian kärsimyksistä kertovaa musiikkia. Stabat mater dolorosa iuxta Crucem lacrimosa, seisoi äiti tuskissaan ristin juurella. Ja ajattelin, miten ylösnousemus, taivas, valkeus, kuoleman voittaminen ja kaikki sellainen on niin lohdullista kuitenkin, vaikka oma usko onkin häilyvää ja epäilyksien sävyttämää.

Autossa kotiin palatessa radiosta sattui tulemaan Yle Puheen lähetys, jossa Maria Jungner ja Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo keskustelivat armosta. Syntien sovittaminen, anteeksianto, armo - siinä myös uskonnon kauniita puolia. Olemme vain ihmisiä, olemme epätäydellisiä ja riittämättömiä. Edelleen käyn ajoittain kauppaa itseni kanssa, kelaan läpi viimeisiä päiviä ja mietin ankarasti, miten olisin voinut lapseni kuoleman estää jos ja jos ja jos jotain. En tiedä, pystynkö koskaan täydellisesti syyllisyydestä vapautumaan, mutta armoajatus - eikä sen tarvitse olla mitään Jumalan armoa vaan ihan vain armollisuutta, jota voin itse itseäni kohtaan osoittaa - auttaa elämään sen asian kanssa, että näin onnettomasti nyt kävi, enkä voinut asialle mitään.


Kotona odottaneessa Hesarin Sunnuntai-liitteessä oli pari hienoa ja puhuttelevaa juttua. Niistä tähän loppuun pari sitaattia, jotka kiteyttävät upeasti omassakin päässäni tämän surun myötä pyörineitä ajatuksia:

"Ja sitten meillä on vielä taakkanamme tämä kahden euron aforismi: kärsimys jalostaa.    [--] Aforismin kirkasotsaiselta keksijältä on tainnut jäädä ajatustyö kesken. Mitä muuta kärsimys tekee kuin jalostaa? Se kutistaa ja pinnallistaa. Kärsivän maailma supistuu kivun ympärille, näkökenttä kapenee, Ukrainan tilanne ei kiinnosta, uudet kirjat päätyvät ovenpönkiksi." - Kari Hotakainen kulttuurisivujen esseessä

"Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi."  - Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Puolivuotias

Millainen olisit tänään, puolivuotiaani? Joko mönkisit lattiaa pitkiin, tavoittelisit johtoja ja veljesi leluja käsiisi? Pilkistäisikö suustasi ensimmäinen hampaantynkä? Viimeistään tänään saisit maistaa muutakin ruokaa kuin äidinmaitoa. 

Minulla on kerran ollut puolivuotias poikavauva. Kuvittelen sinut samanlaiseksi kuin isoveljesi samassa iässä, vaikka voisithan olla aivan toisenlainen. Sekin minua niin suunnattomasti surettaa: voin vain kuvitella sinut, en koskaan saa tietää, millainen todella olisit. 

Minulla on vain yksi kokemus pienestä lähes kaljusta touhuilijasta, jonka neuvolakorttiin terveydenhoitaja kirjoitti puolivuotiskäynnillä: "vilkas, aktiivinen vauva, oppinut jo konttaamaan". Jonka pituus oli vauva-aikana aina keskikäyrän yläpuolella ja paino alapuolella. (Ja siihen kaikki totesivat vain, että on poika isäänsä tullut, pitkä ja hoikka.) 

Äidin ikävä on järjettömän suuri. Rintaa puristaa, ja kyyneleet tulivat jo heti aamulla, kun ajattelin, että tänään juhlittaisiin puolivuotiasta. Miksi et ole täällä sylissäni? Miksi miksi miksi jouduimme sinusta niin varhain luopumaan?

Nyt voin vain lähettää sinulle terveisiä sinne, missä ikinä oletkin, ja toivoa, että äitisi rakkauden ja kaipauksen pystyt tuntemaan. Ihanaa puolivuotispäivää, pieni veikkonen! Aurinko paistaa. Metsäpolun varrella säihkyvät sinivuokot, puiden silmut pullottavat. Sitruunaperhosten lepattelussa on lupaus kesästä. Kaikki on tänään niin kaunista, ja surullista. 



tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kaukametsän syntymäpäiväjuhlat

Tasan vuosi sitten pappa, äitini isä, täytti 89 vuotta. Vanhuuden vaivoista huolimatta pappa oli vielä vireässä ja terävässä kunnossa. Asui kotonaan, hoiti arkiaskareita ja teki pihatöitä.

Minä kuvittelin jo tämän kevään: pidettäisiin juhlat, paikalla olisivat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, joista pienimmäisenä mukana möngertäisi meidän veikkonen. Ajattelin, että otettaisiin ehkä valokuva, jossa yhdeksänkymppinen pappa istuu keinutuolissa puolivuotias vauvamme polvellaan.

Heinäkuussa seisoin pappani arkun äärellä ja veikkonen potki kohdussani. Niin vahvasti en ollut koskaan aiemmin tuntenut olevani sukupolvien jatkumossa. Suru papan äkillisestä kuolemasta oli maailman luonnollisinta surua, helppoa kantaa. Rakas ihminen poissa, mutta niin hyvä, nopea ja kaunis lähtö. Ei tarvinnut työmiehen koskaan muuttaa kotoaan ja 95-vuotiaansa sisarensa tavoin laitostua kuolemaa odottamaan. 

Oli ihmeellistä ja ihanaa, että uusi elämä oli tulossa samaan aikaan, kun suvun vanha jäsen kuolee pois. Muistotilaisuudessa vatsaani puhuteltiin ja taputeltiin. Näin se elämä jatkuu. Mikä lohtu, valo ja ilo yksin jääneelle mummulleni ja äidilleni, joka saatuaan pitää vanhempansa elämässään niin pitkään viimein joutui toisesta heistä luopumaan. Veikkonen oli ultrassa varmistettu pojaksi; mietin, antaisimmeko hänelle pappani nimen. 

Mutta valoa ei tullutkaan. Tuli mustaa mustempi murhe. 

Kahdet niin erilaiset hautajaiset peräkkäin. Vanhus - laaja joukko sukua ja ystäviä hyvästelemässä. Vauva - 60-senttinen arkku ja vain kuusi saattajaa. Ensin luonnollinen, armollinen ja järkeenkäypä kuolema, sitten käsittämätön, musertavan väärä kuolema.  

Pappani ja poikani hautajaisissa oli kuitenkin myös jotain yhteistä. Papan muistotilaisuudessa luin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se sopi mielestäni täydellisesti metsissä ikänsä kulkeneelle luonnonystävälle. Runossa kuvattu luonnosta haltioituminen kietoutuu yhteen myös oman taivaskäsitykseni kanssa: minäkin haluan ajatella, että taivas on tässä ympärillä, ei jossain korkeuksissa poissa.

Veikkosen laskettu aika oli Aleksis Kiven päivänä; niinpä tuntui erityisen sopivalta ottaa tuo runo mukaan myös hänen hautajaisiinsa. Siunauksen päätteeksi kuuntelimme sen levyltä kauniina kuorosävellyksenä. Runon lapsi tietää äitiään paremmin, missä ja millainen taivas on. Lapset tietävät, varsinkin sellaiset lapset, jotka edeltä sinne lähtevät.

KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, 
armas päivä paistoi siell',
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on, 
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi


Tänään minä haluan uskoa, että jossakin he yhdessä ovat - pappani, joka eli pitkän ja täyden elämän, ja poikani, joka ei kohdun ulkopuolella elänyt päivääkään. 


torstai 10. huhtikuuta 2014

Sä et tiedä miltä musta tuntuu!

Kuinkahan monet raivari-itkut olen vollottanut aiheesta "KUKAAN EI TAJUA"...

Toisaalta tunnen hirveää v*tutusta siitäkin, jos joku (ei-kohtalotoveri) yrittää tajuta.

Jokaisella on vastoinkäymisensä, mutta tätä ei voi ymmärtää jonkin aivan toisenlaisen koettelemuksen kautta. En kestä, että lapseni kuolema rinnastetaan työuupumukseen, vakavaan sairastumiseen tai avioeroon. Kärsimystä, surua, pettymystä, katkeruutta - kyllähän jokainen meistä on niitä kokenut.* Ja jos itse onkin isommilta vastuksilta säästynyt, jokainen vähintään tietää jonkun, jolle on tapahtunut ihan hirveitä. Tulipalo! Homekatastrofi! Molempien vanhempien kuolema yhtä aikaa! "Muutama vuosi sitten se Mönkkösen Reijon (nimi muutettu) tytär kuoli itse synnytykseen - aattelepa, miten hirveä kohtalo siinäkin."

Mutta miksi minä sain kaikista maailman murheista ja kiroista ja kamaluuksista juuri tämän? Sen, mitä kaikkein eniten pelkäsin. Mitä tahansa muuta, kunhan ei tarvitse omaa lastaan haudata...

Vaikka tuntuukin kipeältä, että KUKAAN EI TAJUA (paitsi vertaiset), hyväksyn paremmin rehellisen ymmärtämättömyyden suruni äärellä kuin väkinäisen yrityksen luikerrella nahkoihini kaukaa haettua keinotekoista reittiä.

Se, mitä näkyy ulospäin, on usein täysin vastakkaista sille, mitä sisälläni tapahtuu. Minä en ole "jo ennallani", en ole "toipunut". Olen jossain määrin oppinut elämään asian kanssa, kyllä, pystyn nauramaan, kokemaan hetki hetkeltä enemmän ihan aitoja ilonpilkahduksia, puhumaan jo muustakin. Mutta sisälläni asuu viiltävä tuska.

Yhdessä Hesarin kolumnissa oli hiljattain osuva viisaus: "Toisen ihmisen kärsimystä on vaikeaa katsoa vierestä, ja tulee tarve sanoa jotakin. Mutta sen jonkin ei kannata olla yritys ratkaista tilannetta vaan tunnustaa se."

Minun lapseni kuoli. Minä suren suren suren, kuin hullu minä suren, ja se suru vaikuttaa kaikkeen koko ajan. 


*Pakollinen disclaimer: en toki halua vähätellä muiden vastoinkäymisiä. Minä voin avoimesti myöntää, että en tajua mitään siitä, miltä tuntuu menettää oma terveys peruuttamattomasti tai päätyä vaikean eron myötä yksinhuoltajaksi. 



Hei hei mitä kuuluu
sä kysyt ja kaikki on ok
no hyvä sun on puhuu
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

(Apulanta)



keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Turta

Vien esikoisen päiväkotiin, menen jumppaan. "Onko hyvä aamu?", ohjaaja puhkuu mikrofoniin. Jumpan jälkeen bussia odotellessa katson keltaisten muovikassien virtaa ja mietin, mitähän taakkoja nuokin kaikki painuneet hartiat kantavat. Onko joku noista ilmeettömistä kaupunkivaeltajista elänyt samoja tosielämän Hulluja Päiviä kuin minä? 

Erikoistarjous, koko kassillinen äärimmäisiä tunteita! Mitä näitä nyt on: surua, vihaa, katkeruutta, epätoivoa, itsesääliä, häpeää, kaipausta, ikävää. Laitetaan tästä kuitenkin vielä vähän toivoa kaupan päälle! (Tosin toivo myydään samassa pakkauksessa pelon kanssa.)

Ja sitten bussissa taas yksi ensikohtaaminen veikkosen kuoleman jälkeen. Koko matkan odotan osanottoa, voinnin kysymistä, vaikka edes vain neutraalia "mitä sulle kuuluu?"-repliikkiä. Ei niitä tule, liian vaikeaa ja pelottavaa, helpompi on pulputtaa oman elämän solmuista kuin kysyä mitään lapsensa menettäneeltä äidiltä. Vastaushan voisi olla jotain liian painavaa näin keväiseen päivään. 

Kun pääsen kotiin, olo on nujertunut, tai oikeastaan turta. Tänään en jaksa tunteita, en minkäänlaisia. 




tiistai 8. huhtikuuta 2014

Doubting if there is a woman in there somewhere

Sillä hetkellä, kun lääkäri sanoi ne kauheat, unohtumattomat sanat, itsetuntoni äitinä ja naisena räsähti palasiksi.

Millainen äiti ei kykene pitämään lastaan elossa? Miten voi kohtu pettää kantajansa näin pahasti? Ongelmaton, täysin normaali raskaus. Synnytystä vaille homma paketissa. Ja sitten käy näin.

Olen kohta puoli vuotta yrittänyt keräillä pirstoutuneen itsetuntoni sirpaleita. Ehkä olen siinä hiukkasen onnistunutkin. Ainakin pystyn jo kirjoittamaan tästä aiheesta, katsomaan itseäni ulkopuolelta ja etäisesti ymmärtämään, että ajatuskulkuni ovat melko... säälittäviä.

Minähän olen suorastaan taantunut teiniksi, joka tuijottaa omaan napaansa ja murehtii joka hetki, mitä muut musta ajattelee.

On ihmetelty päin naamaa ja selän takana, miten voin puhua itkemättä, jopa hymyillä. Ne siis varmaan ajattelee, että oon huono äiti. En niitten mielestä sure tarpeeksi enkä oikealla tavalla. 

Ja toisaalta on vihjailtu, että aika se kuluu ja raksuttaa ja kevätkin luo lohduttavaa valoaan. Ne miettii, että mitä tuo vielä rypee, tulessa makoilee vailla aikomustakaan nousta, menis jo eteenpäin, töihin vaikka, ajattelis positiivisesti!

Ja kun vauvoja syntyy siellä ja täällä, eläviä ja terveitä, mieleen hiipii katkera epäilys: ne ajattelee, että niille ei vois käydä näin. Niillä äidinvaistot pelaa - jos vaara uhkaa, ne kurvaa sairaalaan juuri ajoissa, käynnistetään synnytys, tehdään hätäsektio, kaikki kääntyy parhain päin, mikä uskomaton selviytymistarina!

Paska mutsi -fiiliksiä eivät varsinaisesti ole helpottaneet lukuisat muistutukset siitä, miten meillä onneksi on yksi elävä lapsi. Surun myötä minusta tuli niin huono äiti hänellekin. Poissaoleva, ailahteleva, yhdellä hetkellä kyyneliin asti rakkautta pursuava, toisella kärttyinen ja tiuskiva.



Niin moni äiti on kokenut tämän saman tuskallisen kohtalon. Ei tulisi mieleenikään ajatella, että he ovat epäonnistuneita naisia ja äitejä! Miksi kukaan siis ajattelisi minustakaan sillä tavalla? Mutta kysehän onkin siitä, miten itse itseni näen: ankarassa, armottomassa valossa. On mahdotonta ymmärtää saati hyväksyä, että lapsi nyt vain todellakin kuoli kohtuuni yhtenä loppuraskauden yönä enkä yksinkertaisesti voinut asialle mitään.

Jos on mennyt näin hajalle, voiko koskaan enää tulla aivan ehjäksi? Tällainen nainen, tällainen äiti. Vaillinainen, rikkinäinen.

Selviytyminen - onko se säröjen hyväksymistä?


She's convinced she could hold back a glacier
but she couldn't keep baby alive.
Doubting if there is a woman in there somewhere
here here here.

Tori Amos: Spark





sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Vieruskaveri

Tänä viikonloppuna tapahtui se, mitä olen joka kerta haudalle mennessämme vähän pelännyt. Veikkonen on saanut uuden naapurin. Kyseessä on lapsen hauta; tiedän, koska alue on lasten oma.

En yleensä itke haudalla. Tunnen siellä seesteistä rauhaa. Surua ja kaipausta toki myös, mutta jollain kauniimmalla ja lohdullisemmalla tavalla kuin vaikka nyt kotona tai jumpan jälkeisissä löylyissä tai kaupan hyllyjen välissä.

Kun näin uuden haudan, tuoreet kukat kummulla, itku tuli välittömästi. Joku perhe on tiensä alussa vasta.

Minäkin olen niin alussa - veikkonen ei ole vielä viettänyt edes puolivuotispäiväänsä - ja kuitenkin olen jo paljon pitemmällä kuin veikkosen vieruskaverin vanhemmat, jotka ovat vasta äskettäin joutuneet luopumaan rakkaastaan.

Minä olen lakannut odottamasta, että tämä loppuu. Olen alkanut ymmärtää, että tämä ei lopu, tämä kulkee mukanani aina. Olen kokenut jo monia häivähdyksiä siitä, että aika auttaa. Ei ehkä paranna, mutta opettaa tulemaan toimeen surun kanssa.

"Siitä vois tulla veikkosen kaveri", esikoinen totesi iloisesti, kun kerroimme hänelle, että pikkuveljen viereen on nyt haudattu joku toinen lapsi.

Lapsen tavoin olisi ihanaa ajatella, että jossain he yhdessä ovat, kaikki pienet rakkaamme, täältä liian varhain lähteneet.



(Jäähyväiset 31.10.2013)

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Fiktio vs. todellisuus

Katsoin Areenasta Ylen uuden Toisen kanssa -sarjan tähän mennessä näytetyt kaksi jaksoa. Siitä heräsi pari ajatusta, joista haluan kirjoittaa.

Päähenkilö tulee raskaaksi pitkän ja epätoivoisen lapsettomuuden jälkeen. Hän on ihmeissään ja iloinen, totta kai, ja kauhuissaan siitä, että lapsen isä on väärä mies. Tunteiden kaaosta. Minusta on kuitenkin epäuskottavaa, että päähenkilö ei ainakaan tähän mennessä ole hetkeäkään epäillyt tai pelännyt, että hän ei saakaan odottamaansa lasta. Raskaustestin viivasta asti hän uskoo vakaasti, että vauva tulee, ja puhuu jo alkumetreillä synnytysvalmennukseen osallistumisesta. Ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit - mutta voivatko ne oikeasti lapsettomuustaustan jälkeen olla noin vaaleanpunaiset? Ymmärrän toki, että kyseessä on fiktio; jäätävä keskenmenonpelko ei sopisi dramaturgiaan. Mutta eikö hän edes yhdessä sivulauseessa voisi esittää epäilyksen siitä, että kaikki ei välttämättä menekään hyvin..?

Tulin itse ensimmäisen kerran raskaaksi naurettavan helposti. Olin endometrioositaustan takia pelännyt lapsensaantivaikeuksia monta vuotta, ja osittain tämän pelon takia lähdinkin äitiyttä päin melko nopeasti ja huimapäisesti heti oikean miehen löydettyäni. Kun viiva piirtyi testiin, olin ällistynyt. Vauva, todellako? Mutta heti olin myös valtavan tietoinen siitä, että pieleenkin voi mennä. Läheisimmät ystäväni olivat tuolloin vielä lapsettomia; elämänvaihe oli se, jossa alkoholi kuului sosiaalisiin hetkiin. Salailuyrityksistä huolimatta raskauteni paljastui melko pian monille klassisesti, kun välttelin aiemmin lipittelemiäni juomia (vaikka välillä onnistuinkin taitavasti: eräs ystäväni mm. ihasteli baarissa drinkkiäni, jota ei tiennyt alkoholittomaksi - kävi pyytämässä tiskiltä samanlaisen, eikä edes huokean hinnan perusteella tajunnut ostaneensa 0-prosenttista juomaa!). Jokaiselle onnittelijalle painotin, että ollaan ihan alussa vasta, keskenmenon riski on vielä suuri. Ja keskenmenoon se odotus sitten todella päättyikin.

Tunnen kyllä ihmisiä, jotka suhtautuvat jopa alkuvaiheen keskenmenon mahdollisuuteen "ei voi tapahtua meille" -asenteella ja kailottavat odotusuutisensa ilman huolen häivää koko maailmalle. Onhan se tavallaan ihanaakin, että voi nauttia niin kauan kuin voi nauttia. Fraasi "pessimisti ei pety" ei varsinaisesti päde näissä asioissa.

--

Toinen aatos tämän sarjan äärellä liittyy todellisiin ihmisiin fiktiivisten hahmojen takana. Miina Maasola, yksi sarjan näyttelijöistä, kuoli traagisesti tämän vuoden alussa. Tämän herttaisen näyttelijän näin ensimmäisen kerran aikoinaan teatterin lavalla. Kävin katsomassa useitakin näytelmiä, joissa hän esiintyi. Ajatus siitä, että lupaava ura jäi kesken, on riipaiseva. Mutta vielä äärettömän paljon riipaisevampaa on se, että elämä loppui niin väärässä kohtaa: Maasola oli vasta 35-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olen ajatellut hänen puolisoaan ja lapsiaan, sitä hirveää surua, jonka he kohtasivat.

Kuolinuutisen äärellä koin myös jonkinlaisen havahtumisen. Olin itse välillä suorastaan hurmoksellisesti haaveillut omasta kuolemastani ja unelmoinut pääseväni veikkosen kanssa samaan kuoppaan. Toki talven synkimpinä hetkinäkin tiesin, että en minä oikeasti itsemurhaa ole tekemässä, mutta elämänhalun määrä oli välillä pyöreä nolla, ja tuntui, että hengissä täytyi pysyä vain muita ihmisiä, ei itseäni varten.

Uutinen Maasolan poismenosta konkretisoi nuoren perheenäidin murheellisen kuoleman; ehkä jollain tavalla tajusin, että tämä elämä täällä on kuitenkin niin korvaamattoman arvokas, kaikkine raskaine suruineenkin. Vaikka poikani menetinkin, vaikka hänen elämänsä päättyi ihan liian varhain, enkö voisi olla kiitollinen siitä, että saan itse elää? Ja olenhan minä.



keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Toisten onni

Kaksi vauvauutista samana päivänä. Kaksi läheistä ystävääni on saanut vauvan.

Tällä hetkellä he pötköttelevät sairaalavuoteissa ja kertaavat mielessään tapahtunutta ihmettä, miettivät miten synnyttäminen oli tuhat kertaa hurjempaa ja hirveämpää kuin he koskaan saattoivat kuvitella, opettelevat oksitosiinihumalassa imetystä ja vaipanvaihtoa esikoistyttäriensä kanssa.

Toinen näistä ystävistäni on hän, jonka vauva matkustaa sairaalasta kotiin veikkosen turvakaukalossa. Hänen odotuksensa meni kaksi viikkoa ja yhden päivän yli lasketun ajan. Onneksi ystäväni on yksi paineensietokykyisimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ylipäivät ovat tunnetusti muutenkin piiiiiiitkiä, mutta niiden piina on eittämättä odottajalle entistäkin suurempi, kun ystävä on muutama kuukausi aiemmin kokenut kohtukuoleman lasketun ajan jälkeen.

Pelkäsin näitä uutisia syksystä asti. Välillä en oikein edes suostunut ajattelemaan, että tämä päivä vauvantuoksuisine uutisineen joskus vielä valkenee. Pelkäsin raivokohtausta, katkeruuteen tukehtumista, kyyneltulvaa. Pelkäsin, että en yksinkertaisesti kestä ja hyppään parvekkeelta.

Turvakaukaloystävän uutisesta tuli ennen kaikkea helpotus. Tiesin, että synnytys käynnistettiin maanantaina, ja viime yönä valvoin miettimässä, miksi uutista ei jo kuulu. Mielessäni näin ystäväni samassa musertavassa tilanteessa, jossa itse syksyllä olin: yhdeksän kuukautta odotettu vauva peitellään laatikkoon, pannaan kansi kiinni ja kannetaan pois. Toisen ystäväni uutinen yllätti - hänellä olisi ollut laskettu aika vasta reilun viikon päästä, enkä vielä arvannut odottaa vauvaviestiä häneltäkin.

Ja sitten, ihan oikeasti, tuli tunne, jota en aiemmin uskonut tässä tilanteessa kokevani: myötäilo. Aito onni toisten onnesta. He pelastuivat! He pääsivät voittajina maaliin!

Ja suru tuli myös, tietysti se tuli, sehän on läsnä koko ajan. Mutta suru ei tänään hyökännytkään kimppuun rumana ja äkäisenä, vaan säyseämpänä, hallittavana.

Ehkä se, että nämä ystävät saivat ensimmäiset lapsensa, teki asiasta minulle helpomman. Sainhan minäkin ensimmäisen vauvani elävänä (vaikka olikin ollut kipeä alkuraskauden keskenmeno aiemmin). Olen itsekkäästi iloinen myös siitä, että nämä ystäväni saivat tyttövauvat. Veikkosen ikäiset tytöt tuntuvat asteen helpommalta kestää kuin samanikäiset pojat.

Valtavaa haikeutta koen tietysti myös siitä, että en päässyt näiden ystävieni kanssa jakamaan vauvaelämää. Olisimme voineet lattemammailla ja lykkiä kärryjä kevätauringossa. Puhua pupattaa kyllästymättä kestovaipoista ja imetysväleistä ja kantorepuista ja yöheräilyistä.

Osani on niin toisenlainen. Sen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta tästä päivästä annan aplodit itselleni. Ehkä olenkin tällä tiellä askeleen pitemmällä kuin uskoin.