keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Mitä kuuluu katkeruudelle

Ajan mittaan suru muuttaa muotoaan - tämäkin on yksi tosiklisee. Jyrkimmät tunnot loivenevat, tuska lientyy kaipaukseksi. Surun ikävimmät ilmenemismuodot viha ja katkeruus ovat onneksi Silmun syntymän myötä pysytelleet enimmäkseen loitolla. 

Olen kuullut taas paljon raskausuutisia. Pystyn suhtautumaan niihin jo melko neutraalisti. Välillä olen tuntenut jopa ihan vilpitöntä myötäiloa: keskenmenon kokenut kaveri odottaa, kuten myös eräs lapsettomuudesta kärsinyt. Yksi, joka pelkäsi ihmissuhteiden myllerryksessä, ettei ehdi saada lasta ennen kuin ikä tulee vastaan, on löytänyt uuden kumppanin ja tullut nopeasti raskaaksi. Nämä kaikki kolme tulevaa vauvaa ovat esikoisia. Niin monella on lopulta jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja pelkoja matkalla äitiyteen. 

Tokikaan en osaa tai halua lähteä mukaan hehkutukseen; seurailen odotuksia mieluummin etäämmältä. Ja ovat nämä raskausmahaisetkin kanssani tulevista vauvoistaan puhuessaan asetelleet sanojaan tarkkaan ja lisänneet perään sen "jos kaikki menee hyvin" -sivulauseen. Peloista ja päivä kerrallaan elämisestä on puhuttu myös. 

Sitten kuitenkin toisaalta kuulen, että on käyty vaunuostoksilla monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Näen Facebookissa häpeilemättömän onnelliset mahaposeeraukset, luen päivityksiä siitä, miten ei löydy hyvin istuvia mammafarkkuja tai että voi kun jo skumppaa tekisi mieli... 

Ja pikkuisen se katkeruus sitten taas muistuttelee olemassaolostaan. Voinko enää koskaan jakaa odotuksen onnen maailmaa, raskausajan keveitä "huolia" ja "harmeja"? Mietin jo, miten ihanaa on, kun väistämättä muutaman vuoden kuluttua tämä lisääntymisbuumi alkaa laantua eikä tarvitse enää jatkuvasti toisten ihmisten odotusten myötä käydä omaa katkeraa historiaansa läpi. Ehkä onkin paljon auvoisempaa olla 40+ kuin tässä kolmenviiden kieppeillä!


Olen kokenut katkeruuden häivähdyksiä myös kolmilapsisia perheitä nähdessäni. Se ajatus, että tuollainen kööri meilläkin pitäisi olla. Ja samalla ristiriita, kun tiedän, että Silmua ei olisi, jos olisi Veikkonen. 

On kuitenkin helpottavaa, että kovin hallitsevaa jalansijaa katkeruudella ei elämässä tällä hetkellä ole. Välillä se aina luona käväisee, mutta melko nopeasti onneksi häipyy taka-alalle. Ja tokihan haluankin kaivata sitä puuttuvaa lasta kauniisti ja puhtaasti, rakkaudella enkä katkeruudella. 

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kliseet tänä päivänä

Olen kulkenut surun tietä yhden täyden vuoden ja toisestakin jo kolmanneksen. Kun ajattelen neljää kuukautta viime lokakuusta tähän hetkeen, tuntuu aika vierineen täysin erilaista vauhtia kuin niiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Tai koko sen kohtukuoleman jälkeisen odotuksen aikana. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, mutta nyt vauvanen lähestyy jo kolmen kuukauden ikää, kasvu on huimaa, pieniä vaatteita saa koko ajan viikata pois.

Onko se sittenkin totta, se toisteltu klisee? Ensimmäinen vuosi on vaikein. Viime vuonna elin kaikki vuodenajat uudellen, Veikkosen odotuksen merkkipaalut plussatestistä ultratutkimuksiin, ensimmäisistä potkuista viimeisiin. Kohtasin muistot kipeästi ja raa'asti - ja kas, nyt toisen vuoden aikana ne eivät enää teekään niin kipeää.

Toisaalta on mahdotonta sanoa, sulkeutuiko ympyrä lokakuussa vuosipäivänä vai sittenkin reilun kuukauden myöhemmin, kun saapui Silmu. En olisi näin pitkällä ilman Silmua, en varmasti kokisi onnea tässä määrin kuin nyt, kun olen saanut tyhjään syliini uuden hoivattavan, parhaan mahdollisen lohdun.

Aika parantaa haavat. Miten tuokin fraasi tuntui ihan tyhjältä, ei lohduttanut pätkääkään niinä tuskallisimpina hetkinä. Ja tässä kohtaa voi jo sanoa sen olevan kuitenkin totta. Tosin itse tykkään ennemmin ajatella, että aika opettaa elämään haavojen kanssa, ei se niitä koskaan kokonaan paranna. Vauvan kuolemasta saakin jäädä ikuinen haava äidin sydämeen, kyllä se siinä määrin järisyttävä kokemus ja hirveä suru on.


On myös sellaisia kliseitä, joita en edelleenkään allekirjoita. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minä olen selviytynyt suruni kanssa valon puolelle, minulla on ollut keinoja ja tukea. Kaikilla ei ole. Vertaistuen maailmassa on näyttäytynyt elämän kamala kohtuuttomuus: järkyttävän monessa perheessä hautaan on pitänyt saatella enemmän kuin yksi lapsi. Tai lapsen kuoleman lisäksi elämä on koetellut monella muullakin tavalla, paiskannut ihmisparkaa vastoinkäymisestä toiseen. Ehkä tieto siitä, että niin monien kohtalo on vielä paljon omaa rankempi, on myös jollain kierolla tavalla auttanut selviytymisessä. Eikä siinä ole varsinaisesti kyse vertailusta, vaan ehkä vain suhteellisuudentajusta ja siitä, että ymmärtää surustaan huolimatta saaneensa myös paljon hyvää. (Aiheesta kirjoitettiin juuri myös usein siteeraamassani valtakunnan mediassa.) Vertaisten kokemuksia lukiessani ja kuullessani olen huomannut, että todella hurjista asioista voi selviytyä. Ehkä olen siitä voimaantunut ajattelemaan, että kyllä minäkin tästä omasta tuskastani vielä.

Entä sitten se kuuluisa vahvistuminen? Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Suhteeni tähän lauseeseen on ristiriitainen. Jos myönnän, että olen selviytynyt, ehkä kaiken kokemani myötä jopa vahvistunut, onko se viesti elämälle, että kestän jotain vielä kauheampaa? Voiko vielä tulla jotakin yhtä kauheaa, kauheampaa kuin oman lapsen kuolema? Sain keskenmenon, surin, selviydyin. Ja tsädäm, sitten tulikin jotain paljon hirveämpää: kohtukuolema! Surin, suren yhä, ja jollain lailla kai olen selviytynyt. Jos nyt sanon sen ääneen, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä se on se asia, mitä varten minua on pitänyt tällaisella koettelemuksella vahvistaa? Aivan kuin olisin siinä sadussa, jossa pukki toisensa jälkeen kipittelee sillalle ja sanoo peikolle, että älä minua syö, kohta tulee veljeni, joka on paljon suurempi. Sillä tavallako surut peräjälkeen marssivat elämään: älä minun anna sinua syödä, kohta tulee kaksin verroin kamalampi suru... Vai voisiko olla mahdollista, että mitään tällaista toinen toistaan järkälemäisempien surujen jatkumoa ei ole? Että voisinkin elää tästä eteenpäin luottavaisena, hyvällä lykyllä olla kokematta enää mitään näin raadollista kuin jo olen kokenut?


Viime yönä Silmu, joka tähän asti on ollut varsin helppo ja tyytyväinen vauva, itkeskeli paljon mahakipuisen oloisena. Imetin, kanniskelin, hyssyttelin, pumppasin jalkoja. Välillä itku laantui, sitten taas jatkui, vauva veti selkää kaarelle. Kun Silmu kahden aikaan rauhoittui ja olin viimein itsekin päässyt uneen, Esikoinen alkoi oksentaa. Aamulla silmät ristissä yrjöpyykkiä koneeseen sulloessani ajattelin, että kai sillä se-mikä-ei-tapa-vahvistumisella kuitenkin tarkoitetaan sitä, että tällaiset arkivastoinkäymiset kutistuvat pieniksi, kun tietää paljon kauheammastakin. Ajattelin täysin ilman ironiaa, että huutava vauva ja se isompi oksennusta pyjamassaan ovat ihaninta mitä on, että kaikesta tästäkin olen vain mielettömän kiitollinen.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Valoa

Aurinko paistaa niin kiivaasti, kevään tuntu ilmassa jo. Tämän päivän tolkuton valo muistuttaa minua viime vuodesta. Olin lohduttomissa, raskaissa, masentuneissa ja vihaisissa fiiliksissä, päivät olivat pelkkää selviytymistaistelua.

Ja tänään sitten pitkä vaunulenkki sohjoontuvilla kaduilla, kotona sylittelyä ja tissittelyä siinä määrin, että kaikki aiotut koti- ynnä muut hommat seisovat. Ja olen niin huikean onnellinen!

Te, joille valo on nyt viheliäistä, kevään tulo ja vuodenaikojen vaihtuminen tuskallista muistojen kohtaamista - teille haluan sanoa, että kyllä se vielä helpottaa. Vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan. Kulman takana voi olla jotain hyvää odottamassa. Jaksakaa uskoa siihen.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Äidinrakkaus

Veikkosen odotus oli jo pitkällä, yli puolivälin, kun terveydenhoitaja yhtäkkiä eräällä neuvolakäynnillä sohaisi tabuaihetta: "Eikö tunnu välillä kummalliselta ajatella, että sieltä on tulossa joku, josta tulee vielä yhtä rakas kuin Esikoisesta? Vähäsen pelottavaltakin - että miten sitä toista osaa samalla tavalla rakastaa?"

Kyllä, siltä se välillä tuntui. Vaikka olinkin tietysti jo rakastunut kohdussa melskaavaan pikkuveljeen, muistan miettineeni juuri noita asioita. Tuntui hämmentävältä, että terveydenhoitaja niin tarkkaan luki ajatukseni. Sitten tietysti juteltiin siitä, miten äidinrakkaus vain kasvaa uuden lapsen myötä, miten se taatusti riittää jokaiselle.

Ja toki sen tulin huomaamaan, kun Veikkonen syntyi. Vaikka syntyikin kuolleena. Vaikka jäikin tässä kohdun ulkopuolisessa, maanpäällisessä elämässä tuntemattomaksi.

Nyt sitten on tullut vielä Silmukin. Nyt viimein elän sitä kahden lapsen arkea, johon olin syksyllä 2013 jo valmistautunut. Ja kuitenkaan elämä ei ole samanlaista kuin se silloin asioiden mennessä toisin olisi voinut olla.

Välillä minua häiritsee se, että en tiedä, mikä johtuu surusta ja mikä nyt toisen elävän vauvan kanssa kokemistani tunteista olisi tullut vastaan muutenkin. Hämmennys, ristiriidat, iänikuinen riittämättömyys - ehkä ne ovat ihan normaaleja useamman lapsen äidin fiiliksiä, mutta minä tulkitsen helposti kaikki arjen rosot, haikeilut ja vaikeilut surun seurauksiksi.

Jokainen lapsi on yksilö. Kun niitä omia hoivattavia on enemmän kuin yksi, asia tulee konkreettisemmaksi. Silmu on vasta vähän yli kaksi kuukautta vanha. Silti olen jo nyt ihmetellyt, miten hänen kanssaan monet jutut menevätkin toisin kuin esikoisen kanssa aikanaan. Esikoisvauva tykkäsi lupsutella rinnalla muutenkin kuin ruokailumielessä ja nukahti aina tissi suussa. Silmupa syökin ahnaasti nälkäänsä ja jää sen jälkeen killittelemään äitiä suurilla silmillään. Kaksikuinen Esikoinen viihtyi viltillä makuullaan ja osasi jo kierähtää masulta selälleen. Silmu ei oikein tykkää olla valveilla makuuasennossa; syli, kantoliina tai sitteri ovat mieluisampia. Ja kun Silmu kasvaa, yhä enemmän hän paljastaa uusia puolia itsestään, enkä yhtään tiedä, mitä odottaa, vaikka Esikoisen kanssa olenkin jo aiemmin samat ikävaiheet kokenut.

Usein sanotaan, että lapseen rakastuu päivä päivältä enemmän, kun hänen persoonansa tulee esille. Tällä logiikalla kohtuun kuollut lapsi olisi siis jotenkin vähemmän rakas kuin nämä kotiin asti saadut. Ehkä tähän ajatukseen perustuu myös se kömpelö lohtulause, jota kohtukuoleman kokeneet eivät halua kuulla. Ilman omaa kokemusta on äkkiseltään helppoa ajatella, että kohtuvauvaan ei ole ehtinyt kiintyä samalla tavoin kuin jo kohdun ulkopuolella eläneeseen ja menetys olisi näin ollen jotenkin armeliaampi.

Itse olen miettinyt, miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että oli parempi kokea kohtukuolema kuin olisi menettää jo kohdun ulkopuolella elämään ehtinyt lapsi? Ainoa totuushan on, että en olisi halunnut kokea lapsen kuolemaa millään tavalla. Ei kukaan haluaisi.

Ilman omaa kokemusta on ehkä vaikeaa ymmärtää sitä, miten kiintymyssuhde todella jatkuu kuoleman yli. Samalla tavalla se kiintymys kasvaa, kehittyy ja muuttuu päivä päivältä, kuten niiden elävienkin kanssa. Tai ei tokikaan samalla tavalla, mutta omalla tavallaan. Äidinrakkaus (tai ehkä olisi korrektimpaa puhua vanhemman rakkaudesta, kai tämä isiäkin koskee) on ihmeellistä, äärettömän ihmeellistä.

Suhde ennen syntymäänsä kuolleeseen ei pääty siihen hetkeen, kun lääkäri lausuu musertavat sanat ultrahuoneessa. Se ei pääty siihen, kun ponnistamisen jälkeen pitelee sylissään pientä ruumista. Se ei pääty haudan umpeen lapioimiseen tai siihen kun ruoho seuraavana keväänä kummulla vihertää. Se jatkuu, vahvistuu, syvenee, muotoutuu omanlaiseksi suhteeksi niin kuin suhde jokaisen pienen jälkeläisen kanssa on omanlaisensa.

Suhde kuolleeseen lapseen sisältää viiltävää surua, tuskaa ja ikävää. Se sisältää kipeää mutta nöyrää ymmärrystä siitä, että emme omista lapsiamme, että he aivan todella - kuten laulussa sanotaan - ovat lainaa vain. Suhde kuolleeseen lapseen sisältää tukuittain "millainen olisit ollut, millainen olisit nyt" -mietteitä, täyttymättömiä haaveita, joita on katkeransuloista ajatella. Ja pohjimmiltaan se on lopulta sitä ihan samaa rakkautta, jota tuntee eläviäkin lapsiaan kohtaan. Äidinrakkautta, lujinta ja ehdottominta rakkautta.