tiistai 30. syyskuuta 2014

Katkeruus

Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi. (Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti HS:n haastattelussa viime keväänä)

Olen yrittänyt omaksua tuon hienon ajatuksen itselleni. Alkuvuodesta katkeruus ja viha olivat hurjia. On pakko myöntää, että en tiedä, olisivatko ne lainkaan laantuneet, ellei olisi tullut tätä uutta raskautta. 

Välillä oli jo hetkiä, kun nuo pahat tunteet tuntuivat lähes selätetyiltä. 

Mutta nyt ne ovat ruvenneet murahtelemaan taas. Etenkin katkeruus. Kuka sitä koiraa on syöttänyt? En myönnä! Toivoa, kiitollisuutta, hyviä tunteitahan minä olen yrittänyt ruokkia. Jostakin katkeruus on kuitenkin energiaa saanut, niin kovaan ääneen se on ruvennut viime aikoina räksyttämään.

Vaikka minulla on kultainen mies, ihana esikoinen, jonka voin rutistaa kainalooni, ja vauva, joka liikehtii kohdussa, olen tuntenut kamalaa katkeruutta siitä, että koskaan, ei koskaan voi perheeni olla täysi ja kokonainen. Aina se yksi lapsi tulee puuttumaan. Ikävä on nyt kuoleman vuodenajassa jotenkin taas fyysisempää ja kokonaisvaltaisempaa. 

Hautausmaalle mennessä katkeruus haukahtelee kimakasti. Miksi minun pitää käydä täällä? Edes tietää tällaisesta, kestää tätä? Kun niin monen muun ei tarvitse! Ei äitien ja isien lähtökohtaisesti tarvitse! Ei tämä tällainen kuulu vanhemmuuden suunnitelmaan! Miksi juuri minä? Miksi meidän perhe? 



Katkeruus kiertyy ikävästi myös ja ennen kaikkea vauvavatsani ympärille. En pysty nauttimaan raskaudesta fyysisesti enkä henkisesti. Olen äärettömän katkera siitä, että joudun taas olemaan raskaana. Ja sitten poden syyllisyyttä, sillä olenhan kuitenkin uudesta mahdollisuudesta mielettömän kiitollinen. Nämä sisäiset kamppailut uuvuttavat.  

Aiemmissa raskauksissa olen voinut hyvin ja pitänyt kasvavaa vatsaani kauniina. Nyt tunnen itseni rumaksi, painavaksi ja vastenmieliseksi. Inhottaa, jos joku sanoo jotain ihanasta vatsasta tai odotuksen hehkusta. Hah ja pah. Fyysisestikin kärsin vaivoista, joista en aiempien raskauksien aikana tiennyt mitään. Kroppa ja mieli ovat kovilla.

Olen katkera jopa aivan typeristä ja vähäpätöisistä asioista, kuten siitä, että joudun taas olemaan homejuustoitta, graavikaloitta, punaviinittä. Kun en voi sanoa niin kuin odottajat yleensä: että kyllä se palkinto on sen arvoinen! Viimeksi ei ollut, mistä tiedän, onko nytkään.

Olen katkera siitä, että en voi enää kokea luottavaista odotusta.

Olen katkera siitä, että veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, joten minulla ei ole tässä raskaudessa luvassa "pitemmällä kuin viimeksi" -merkkipaalua. En voi kokea tuskallisten raskausviikkojen ylittymisen helpotusta, siitä heräävää tunnetta, että ehkä sittenkin tällä kertaa pääsen maaliin. Päinvastoin: mitä pitemmälle viikot menevät, sitä rankempaa on pelkoni.

Olen katkera siitä, että uskoni hyvään on niin haurasta.

Olen katkera katkeruudestani - en minä haluaisi olla tällainen! 



Jos vain annan tämän koiran olla ja ärhennellä, jos silitän sitä myötäkarvaan, niin rauhoittuuko se lopulta? Olen aiemmin tällä surumatkalla kokenut usein, että kielteisistä tunteista pääsee vain niiden läpi elämällä. Tunnen katkeruutta, mutta ei se ole koko totuus minusta. On myös se kiitollisuus, onnikin, toivo. Kai siellä nyt yksi katkeruus säyseämpien kaverien seassa menee. Ehkä se ennen pitkää vaikenee ihan itsekseen? 

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Synnytyssairaaloiden asialla

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen allekirjoitti tällä viikolla uuden päivystysasetuksen, jonka seurauksena synnytystoimintaa ollaan ajamassa alas monissa Suomen sairaaloissa. Tietoa asetuksen vaikutuksista mm. tässä HS:n uutisessa.

Oma synnärini on suuressa yliopistollisessa sairaalassa. Olen kuitenkin kotoisin periferiasta, joten pystyn vahvasti samastumaan ahdistukseen, jota uusi asetus pienemmissä kunnissa ja harvaan asutuilla alueilla aiheuttaa.

Olen miettinyt, miten kamalaa sinä lokakuun aamuna olisi ollut, jos matka sairaalan olisi ollut pitempi. Ei liikkeen liikettä, hirveä huoli vauvasta. Me ajoimme sairaalaan alle vartissa, mutta matka tuntui silti siinä tilanteessa pitkältä.

Nykyisenkin synnäriverkoston aikana tunnin-parin matka sairaalaan on monelle arkea. Päivystysasetuksen muutoksen myötä yhä useampi joutuu matkaamaan sairaalaan tällaisen tai jopa pitemmän ajan. Ajatus parista tunnista autossa supistuskipujen kourissa tuntuu aika kohtuuttomalta. Oman kokemukseni valossa mietin erityisen paljon äitien huolta: supistusten aikana ei välttämättä pysty tuntemaan vauvan liikkeitä kovin hyvin. Uhkaava tilanne saattaa kehittyä äkkiä ja ilman ennakkovaroituksia.

Kätilöt, synnytyksen ammattilaiset, vastustavat tätä keskittämispolitiikkaa laajasti. (Täällä Kätilöliiton puheenjohtaja Terhi Virtasen mielipidekirjoitus aiheesta.) Toisin kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää, nykyisissä sairaaloissa on jo olemassa hätäsektiovalmius. Asetuksen muista ehdoista jokin, esim. päivystävä lastenlääkäri tai täysin keinotekoinen 1000 vuosittaisen synnytyksen raja ei välttämättä kaikissa sairaaloissa täyty. Se, miten nämä puutteet (tai "puutteet") turvallisuuden osalta paranisivat synnytysten keskittämisen myötä, menetetään tulevaisuudessa kuitenkin siinä, että matkasynnytykset tulevat pitenevien synnytysmatkojen vuoksi varmasti lisääntymään. Matkasynnytyksessä vauvan kuoleman riski on kuusinkertainen verrattuna sairaalasynnytykseen. En halua saada kohtotovereita sen takia, että äiti ei ehdi ajoissa turvallisesti sairaalaan.

Keskittämispolitiikassa ihmetyttää myös se, miten suurten sairaaloiden kapasiteetti kestää yhtäkkiä sadat tai jopa tuhannet uudet synnytykset, jotka nyt tulisivat niiden hoidettavaksi. Pääkaupungin sairaaloista ohjataan jo nyt sulkujen aikana synnyttäjiä Porvooseen, josta synnytystoiminta asetuksen myötä on loppumassa. Useissa isoissa sairaaloissa naiset joutuvat synnytysvuodeosastolla käytäväpaikoille, kun huoneita ei riitä kaikille.

Lokakuun 10. päivään saakka kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka pakottaisi päättäjiä ottamaan asian uudelleen käsittelyyn. 10.10. järjestetään Matkasynnytyspäivä mielenilmauksena synnytysten keskittämistä vastaan.

Allekirjoita kansalaisaloite!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Muistikuvia pimeästä

Aloitin tämän blogin viime marraskuussa, noin kuukausi veikkosen kuoleman jälkeen. Kun nyt luen ensimmäisiä tekstejäni, tavoitan yhä sen, miltä tuore suru tuntui. Täältä etäisyyden päästä näen kuitenkin, että ensimmäisissä kirjoituksissani en vielä lainkaan tajunnut pahimman pimeyden olevan vasta edessä. Minulla oli selviytymisen tahto, jokin ehkä naiivikin ajatus "kyllä tämä tästä".

Joulukuussa kirjoitin tänne yhden ainoan tekstin. Silloin syyllisyys oli tönäissyt surun tunteiden ykköspaikalta pois. Päivät yöt läpeensä pyöritin päässäni filmiä viimeisistä päivistä. Muistin monta hetkeä ja yksityiskohtaa, yritin itsepintaisesti jäljittää kohtaa, jossa katsoin väärään suuntaan. Ihan kuin sellaisen kohdan keksimällä olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumien kulun. Vaikka totta kai järjellä tiesin, että niin en voi tehdä, tunnetasolla en ollut asiaa hyväksynyt.

Sitten tulikin heti bloggaukseen katkos, puolitoista kuukautta. Siinä kohtaa putosin... ja putosin... ja putosin aina vain syvemmälle. Oli talven pimein aika, inhottavan märkää ja lumetonta, ihmiset ilman suuria surujakin olivat ihan vain maamme sääolosuhteiden vuoksi alakuloisia. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä oli helpompaa, armollisempaa, hyväksyttävämpääkin olla niin syvissä masiksissa juuri silloin. Toisaalta ulkoisen valon puute saattoi entisestään ruokkia sisäistä pimeää.

Bloggaustauon aikana olen kuitenkin kirjoittanut jonkin verran perinteiseen päiväkirjaani. Tällaisia katkelmia esimerkiksi:

Joka toinen hetki ajattelen selviäväni. Joka toinen hetki unelmoin vetäväni paketillisen unilääkkeitä tai nousevani hissillä ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle, josta matka maahan olisi minulle matka taivaaseen.


Olen miettinyt tämän kokemuksen oppeja. En koe arvomaailmani mullistuneen. En koe oppineeni lisää kiitollisuutta - olen ollut niin tolkuttoman kiitollinen jo aiemmin, siinä asiassa en olisi tarvinnut läksyä.


Lohtuajatuksia:
Kaikki kuolevat kumminkin.
Kenen tahansa lapsi voi kuolla milloin tahansa.
Minäkin vielä kuolen.
Ennen sitä voin vielä saada eläviä lapsia.
Hekin kuolevat, mutta toivottavasti vasta minun jälkeeni.


Mielialalääkkeet. Masennusdiagnoosi. Jotenkin vaikeaa ymmärtää, että minä olen se, jolle tämä kaikki tapahtuu. 


Minulla on vain yksi kortti tälle vuodelle: saamme yrittää uutta raskautta aikaisintaan maaliskuussa. Jos heti tärppäisi, jos kaikki 38 viikkoa sujuisivat hyvin (uskon ja toivon, että saisin psyykkisistä syistä käynnistyksen siinä kohtaa), voisimme saada lapsen tämän vuoden joulukuussa.


On uskomatonta, että tuon yhden kortin elämä minulle sitten todella ojensi. Siitä pidän niin tiukasti kiinni, pelosta vapisevin käsin, toiveikkain sydämin.

Lähestyvä vuosipäivä tuntuu fyysisinä muistumina kehossa. Katulamput illan hämärässä, kellertävien lehtien kasaantuminen tien laitaan, syksyisen maan tuoksu, kaikki aistit vievät vahvasti viime vuoteen. Mutta TOIVO-kortti minulla on - niin valtava apu, lohtu ja voimavara tällä tiellä. Siitä elämälle kiitos.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kipeät kohtaamiset & typerät todennäköisyydet

- Niin, sulla on yksi lapsi ja toinen tulossa ja... Mitäs sä muuten teet?

Sivuutin alkuosan repliikistä kokonaan ja tartuin töihin liittyvään tekemisosuuteen. Kaiherrus jää. Vaikka työroolissa ollaan nyt tässä, niin olisiko paha kertoa, että tämä lapsi on muuten kolmas... 


Ja tietysti heti alle vuorokauden päästä, tänä aamuna seuraava tilanne:

- Koskas teille on toinen tulossa?
- Ööh... TÄMÄN vauvan laskettu aika on joulukuussa.

Kysyjä on esikoisen päiväkotikaverin äiti, se joka keväällä sai minut romahtamaan saapumalla päiväkodille pienen vastasyntyneensä kanssa. Hänelle juuri, pienen vauvan onnelliselle äidille, haluaisin ihan erityisen paljon kertoa, että EI, tämä ei ole toinen. Meille syntyi vauva viime syksynä. Sitä nyt ei vain ole mukana, kun se on hautausmaalla. Tai taivaassa. Missä vain, mutta poissa täältä. 

Miksi en kerro? Itseäni en vaikenemalla suojele, satutan vain. Tuntuu ihan kauhealta, väärältä, petokselta kieltää veikkosen olemassaolo. 

Minä suojelen niitä muita. MIKSI??? Miksi pitää suojella vieraita tietämättömiä ihmisiä? Kyllä heidän on kestettävä asiaan liittyvä hetkellinen epämukavuus, kun itse kestän tätä joka ikinen päivä. 

Mitään logiikkaa ei ole siinä, miten näihin kysymyksiin vastailen. Useimmiten olen kertonut. Se on rehellinen, ainoa oikea vaihtoehto. 

Päätän, että päiväkotiäidille vielä kerron, kun tulee sopiva tilanne. Tai vaikka vähän sopimattomampikin. Pakko. Pakkopakkopakko. Muuten en saa rauhaa.

(Sivuhuomio: Esikoinen vaihtoi päiväkotia viime joulun jälkeen, niin siksi nykyisen päiväkodin vanhemmat eivät ole minua nähneet veikkosta odottavana.) 


---

Olen tässäkin raskaudessa seuraillut vauvan kasvun etenemistä KaksPlussan sivuilta. Miten eri silmin asioita nyt lukee kuin ennen...

Kun käynnissä on raskausviikko 28, on hyvä tietää, että yhdeksän kymmenestä lapsesta selviää, jos synnytys käynnistyy tällä viikolla.

Kun on raskausviikko 29, voit huokaista helpotuksesta, sillä jos lapsesi syntyisi nyt, sillä olisi 90 prosentin todennäköisyys selvitä hengissä. Voit siis rauhallisin mielin yrittää nauttia loppuraskaudesta.

Vai että helpotuksesta voisi huokaista, kun ennenaikaisesti syntyneellä lapsella olisi tässä vaiheessa 10 prosentin todennäköisyys kuolla! Mitä käsittämätöntä ylimielisyyttä, typeryyttä, halveksuntaa keskosvauvan menettäneitä vanhempia kohtaan! 

Minulle tieto siitä, että elinmahdollisuudet kohdun ulkopuolella paranevat päivä päivältä, ei tosin muutenkaan tuo minkäänlaista helpotusta. Pelkään ensisijaisesti sitä, mikä tapahtui veikkosellekin. Se voi tapahtua - ja minun kokemusmaailmassani 50 prosentin todennäköisyydellä tapahtuu - ennen kaikkea vielä aivan raskauden lopussa, silloin kun normiodottajat keskittyvät vain jännittämään synnytystä ja sitä, että ihan kohta se kullannuppu saadaan syliin ja kotiin. 

Tieto siitä, että vauvalla on jo hyvät elinmahdollisuudet, oikeastaan lisää pelkoani. Koen olevani enemmän vastuussa hänestä nyt. Kesällä pystyin vielä elämään  "käy miten käy, mitään en itse asialle voi" -ajatuksessa (herran haltuun!). Nyt tiedän, että jos MINÄ huomaan AJOISSA jotakin huolestuttavaa, vauva voidaan pelastaa. Mutta enhän viimeksikään huomannut, niin miten nyt onnistuisin siinä? Tämä ajatus ahdistaa minua ihan suunnattomasti, ja tuntuu pahalta, että kukaan lähipiiristä ei tunnu sitä ollenkaan ymmärtävän. 

Ylipäänsä epätodennäköisen kohdannutta ei kannata lähteä lohduttamaan todennäköisyyksillä. Vaihtoehtona voisi taas kerran olla vaikka se hiljainen läsnäolo ja lämmin halaus... 

tiistai 16. syyskuuta 2014

11 kuukautta


1 kuukausi vuosipäivään.

Pahin suru kuulemma kestää vuoden. Voin sanoa jo nyt, että PYH ja PAH. Tällaisessa surussa vuosi on lyhyt aika, alkusoittoa. Ei tähän kuukautta vaille vuoteen edes ole mahtunut kovin paljon puhtaan surun hetkiä. Surun mukanaan tuomat syyllisyys, viha, katkeruus, kateus, ahdistus, omanarvontunnottomuus ja häpeä ovat olleet kukin vuorollaan tunneskaalan ykkössijalla. Uuden raskauden edetessä taistoon ykköspaikasta ovat käyneet pelko ja toivo. Siinä kisailussa suru on suosiolla vetäytynyt kolmoseksi.

Totta kai suru on läsnä, pysyvästi sydämessäni, ikävä veikkosta kohtaan on tässä kuoleman vuodenajassa hurjan kova. Tällä hetkellä raskaus vie kuitenkin huomioni ja voimani, ja suru on sen vuoksi mennyt jollain tavalla jäihin. Surutyö, sureminen, asian käsitteleminen on vielä täysin kesken. Niin että toivottavasti kukaan ei tule minulle kuukauden päästä puhumaan siitä, miten suru varmaan nyt vuoden täyttyessä alkaa pikkuhiljaa helpottaa...


86 blogitekstiä. Kirjoittaminen on ollut äärettömän tärkeää. Sitä se on ollut minulle aina, äikän yo-aineenikin kirjoitin aikanaan otsikolla "Kirjoittaminen - itseilmaisua ja terapiaa". Blogia en ollut kuitenkaan koskaan aiemmin pitänyt. Vuorovaikutus, kokemusten jakaminen ja kaikki se ihana tuki ja kannustus, jota olen kommentoijilta saanut, ovat osoittaneet, että tässä kohtaa elämääni blogin aloittaminen oli loistava ajatus. On huikeaa, että omia tuntojaan sanoittamalla voi myös tavallaan auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Ja se kohdatuksi, kuulluksi, ymmärretyksi tulemisen tunne, kun ei kirjoita vain pöytälaatikkoon vaan ihan oikeille ihmisille siellä läppäreiden ja tablettien valossa! Taputuksia itselleni, että keksin ja rohkenin tähän ryhtyä!


3 lääkereseptiä: nukahtamiseen, ahdistukseen, masennukseen. Toiveestani lääkitys ajettiin alas positiivisen testin jälkeen. Käyttöaika jäi siis lopulta varsin lyhyeksi; loppukeväästä saakka olen ollut lääkkeittä. Viime aikoina, kun mieli on keikkunut laidasta laitaan ja käynnit ammattiauttajan luona ovat menneet itkeskelyksi, lääkkeet on usein mainittu. On sellaisiakin, joita voi käyttää raskaana. Älä nyt itteäs liian koville laita. Koen kuitenkin, että selviän ilman. Vuosipäivän suru ja loppuraskauden pelko osuvat lähekkäin, ja on väistämätöntä, että henkinen vointini ei voi tässä kohtaa olla kesän seesteisten päivien tasolla. Se, mitä tunnen, on tilanteessani normaalia ja luonnollista. Kipeää, vaikeaa, tuskallista toki, mutta muuta vaihtoehtoa ei nyt taida olla kuin elää päivä kerrallaan tämänkin syksyn yli.


Satamäärin legopalikoita levällään pitkin lattiaa. Vuosi sitten kesällä, kun asuimme vielä ahtaasti entisessä kodissamme, kuvittelin näyn. Miten ikäero olisi tässä kohtaa hankala, kun toisella on jo ison lapsen leikit ja pienempi niin kovasti haluaisi mukaan. Ja miten sydän kurkussa niitä pikkuruisia muovinkappaleita kaiveltaisiin sen taaperon suusta... Tilavampi koti tutulta rakkaalta asuinalueelta löytyi lopulta, ehdimme muuttamaan juuri ajoissa pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Esikoinen sai oman huoneen, jonka oven hän voisi vetää kiinni saadakseen leikkirauhan. Täällä ollaan oltu nyt jo yli vuosi. Puuttuu vain se 1 pikkuveli esikoisen leikkejä sotkemasta.


3 vauvatreffit viikon sisällä. Tai siis kolmet treffit vauvallisten ystävien kanssa. Vauvatreffeillä kai pitäisi olla omakin vauva mukana? Vaikka onhan minulla, peräti kaksi, yksi tuossa sydämen kohdalla kaihertamassa ja toinen himppasen alempana myllertämässä. Tunteet vauvojen näkemisen suhteen vaihtelevat. Viime aikoina etukäteisahdistusta on ollut taas enemmän. Tilanteet menevät yleensä kuitenkin ihan hyvin. En lepertele, en ota syliin, mutta en enää myöskään muserru.


63 neuletilkkua, joista teen peittoa tulevalle vauvasilmulleni. Luotan, luotan, kyllä minä luotan, pelkojen läpi menen luottamus lyhtynäni.


10 kerran kortti mammajoogaan, paitsi nyt kertoja jäljellä enää yhdeksän. Enempää en kai ehtisi käyttääkään, jos/kun synnytys käynnistetään 38 raskausviikon täyttyessä. Tarkoittaako se tosiaan, että voisin saada silmun syliini noin 10 viikon kuluttua? Tuuletuksen paikka!!! (Ja huutomerkkien!!!)



Haudalla pimenevässä illassa palaa kynttilä. Sinä et ole siellä. Olet tässä lähelläni, olethan?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Pudokas

Vaikka kirjoitan tätä blogia nimimerkin takaa, mietin välillä kirjoittamiseni rajoja. Mitä haluan paljastaa itsestäni, surustani, sen vaikutuksista muuhun elämään. Mitä samalla tulen kirjoittaneeksi muista ihmisistä, läheisistä, viattomista sivullisista.

Olen kertonut täällä lapseni kuolinpäivän ja monia muita yksityiskohtia, joista minut voi tunnistaa. Välillä mietin, miksi en ihan yhtä hyvin voisikin kertoa tuntemuksistani suoraan omalla nimelläni. Tämä on elämääni, minun todellisuuttani, näin haavoilla olen, vaikka se ei ulospäin läheskään joka tilanteessa näy.

Kommentoijat ovat pääasiassa kohtalotovereita, mutta toisaalta blogiin tullaan usein myös Google-hakujen kautta, monenlaisilla hakusanoilla, usein ilman mitään yhteyttä kuolema- ja suruaiheeseen. Minkälaisen kuvan tästä surustani jokin yksittäinen blogitekstini antaa random-kävijälle, sitäkin joskus pohdin.


On yksi asia, josta kirjoittamista olen jostain syystä arkaillut, vaikka säännölliset seuraajat lienevät asian ymmärtäneet rivien väleistäkin: veikkosen kuoleman jälkeen en ole juurikaan ollut töissä.

Nyt viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt varovaista paluuta työarkeen. Lyhyeksi aikaa vain, koska uuden äitiysloman on määrä alkaa jo marraskuun alkupuolella.

Suru ei ole sairaus, mutta akuutti suuri suru aiheuttaa usein työkyvyttömyyttä. Sairauslomatodistuksiin kirjataan sitten ties mitä posttraumaattista stressireaktiota, sopeutumishäiriötä ja pidemmän työpoissaolon ollessa kyseessä masennusta.

Kohtukuoleman suru on siitä erityinen, että sen kohdanneella äidillä on oikeus 105 arkipäivän äitiysvapaaseen. Äitiysvapaa on tarkoitettu (myös) synnytyksestä toipumiseen, ja siksi on minusta erittäin oikein ja kohtuullista, että äitiysvapaan saa pitää, vaikka äiti sairaalasta ilman vauvaa kotiutuukin.

Kiertoliittymässä?

Koska veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, olin surun saapuessa ehtinyt jo olla äitiyslomalla hyvän tovin. Kaiken kukkuraksi olin aloittanut äitiyslomani varhennettuna erinäisten aikataulu- ja rahaseikkojen takia. Näin ollen minulla ei ollut kuin noin puolet tuosta 105 päivän potista käyttämättä siinä kohtaa, kun elämä veti maton jalkojen alta.

Kun äitiysvapaani joulukuussa päättyi, olin syöksykierteessä matkalla kohti pohjaa. Joulukuun puolivälissä olleelta jälkitarkastukselta odotin kahta asiaa: kuolinsyytä, joka vapauttaisi minut syyllisyydestä, ja pikaista lupaa yrittää uutta raskautta. Kumpaakaan ei tullut. Kuolinsyytutkinnan tulokset olivat epämääräiset ja osin keskeneräiset. Lupa uuden raskauden yrittämiseen siirtyi neljännesvuoden eteenpäin, koska minua kehotettiin ottamaan MPR-rokote puuttuvien vihurirokkovasta-aineiden takia; raskausaikainen vihurirokko kun voisi olla kohtalokas. Toki vihurirokkoon sairastuminen on varsin epätodennäköistä, mutta pieniäkään riskejä emme tietenkään halunneet ottaa, ja niinpä marssin hakemaan piikin. Ja silloin selvisi ankeus: elävää virusta sisältävän rokotteen jälkeen suositeltiin kolmen kuukauden varoaikaa ennen uuden raskauden yritystä.

En usko, että olisin joulukuussa muutenkaan ollut vielä työkykyinen, mutta nämä kaksi mieltä murentavaa asiaa kiihdyttivät putoamistani mustassa kuilussa entisestään. Vuodenvaihteen tienoilla henkinen vointini saavutti pohjan, josta ylös päästäkseni tarvitsin lääkeapua. Ehkä plasebovaikutusta, ehkä todellista vastetta, mutta lääkkeiden aloituksen jälkeen hiljainen elpyminen alkoi tammi-helmikuun vaihteessa. (Tuolloin aloin tätä blogiakin aktiivisemmin kirjoittaa.) Oli kuitenkin selvää, että töihin en kykenisi vielä pitkään aikaan.

Risteyksessä?

Olen hävennyt työkyvyttömyyttäni. Useissa blogeista tai lehdistä lukemissani kohtukuolematarinoissa äiti on kokenut sen 105 päivää tai siitä jäljellä olleen osuuden riittäväksi toipumisajaksi. Moni on sanonut jopa tunteneensa helpotusta päästeessään takaisin töihin, saaneensa töistä taas sisältöä ja mieltä elämään.

"Työ on parasta terapiaa." Fraasi, jota etenkin aiempi sukupolvi mielellään toistelee.

Mutta työt ovat erilaisia, kuten ovat työntekijätkin. Toisenlaiseen työhön olisin varmasti voinutkin palata aiemmin. Minulla onnettomalla ei kuitenkaan ole yhtä selvää työpaikkaa: olen freelancer, jonka vuosipalkka tulee yleensä noin 5-8 eri taholta. Olen itsensätyöllistäjä, joka voidakseen mennä töihin joutuu ensin järjestämään ne työt itselleen. Olin suunnitellut olevani vanhempainvapaalla alkukesään asti, sen jälkeenkin hoitovapaalla, olin antanut projektit pois käsistäni. Olin yllättävässä surussani yhtäkkiä täysin tyhjän päällä, yhteiskunnan drop-out.

Sen lisäksi, että voidakseni tehdä töitä joudun ensin luomaan työtilaisuudet itselleni, työni luonne ei ole surulamaannuksen kanssa lainkaan yhteen sopiva. Työni vaatii luovuutta, muistia, persoonan peliin laittamista ja kykyä olla keskeytyksettä läsnä esimerkiksi 90 minuuttia kerrallaan.

Sairauslomapätkä toisensa jälkeen kirjoitettiin, vointiani arvioivat psykiatrinen sairaanhoitaja, jota tapasin parin viikon välein, ja psykiatrinen lääkäri, joka kirjoitti sairauslomaa varten tarvittavat lausunnot.

Niinä hetkinä, kun oloni oli parempi, tunsin usein syyllisyyttä siitä, että en ollut töissä. Epäilin oikeutustani loisia yhteiskunnan rahoilla kotona. Luterilainen työmoraali on niin sitkeä osa kulttuuriperimäämme, ja etenkin juuri sen aiemman sukupolven (lue: vanhempien, appivanhempien) silmissä työ määrittää ihmisen arvoa hyvinkin suoraviivaisesti.

Vaikka BDI-testi antoi tulokseksi keskivaikean masennuksen, vaikka psykiatrian polilla puhuttiin pitkittyneestä surureaktiosta ja reaktiivisesta masennuksesta, epäilin diagnooseja, koin olevani liian skarppi ollakseni masentunut. Kirjoittihan lääkärikin jo ensimmäiseen lausuntoonsa viimeiseksi lauseeksi: "Itsereflektiokykyä on."

Voihan stressi!

Töihinpaluu on pitkän poissaolon jälkeen ollut tahkeaa. Työ sujuu kyllä, tuo iloakin, mutta huomaan etukäteen jännittäväni työtilanteita eri tavalla kuin ennen ja niiden jälkeen väsyväni huomattavasti herkemmin kuin aiemmin. Stressinsietokykyni on heikko. Vakuuttelen muille ja itselleni, että työ on hyvä juttu tässä kohtaa, antaa muuta ajateltavaa, pakottaa suuntaamaan energiaa johonkin surun ja raskauden ulkopuoliseen. En ole oikeasti ihan varma, toimiiko se todella niin.

Surun myötä olen kyseenalaistanut myös koko työni mielekkyyden. Vaikka olen päätynyt silpputyöläiseksi täysin omasta valinnastani enkä ole edes tavoitellut vakivirkoja tai muutenkaan jalansijaa perinteisemmässä työelämässä, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi pudokkaaksi.

Kirjoitin keväällä, miten itsetuntoni naisena ja äitinä meni kohtukuoleman myötä sirpaleiksi. Nyt olen huomannut, että eivät identiteetin muutkaan puolet kolhuilta säästyneet. Ehkä tämä elämänkriisi oli ja on vain niin kertakaikkisen suuri, että se on ravistellut minua kokonaisuutena, pistänyt kyselemään aivan kaiken mieltä. Kuka olen? Mikä on paikkani täällä? Mitä järkeä on yhtään missään? Kun kerran on olemassa näin suuria asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, miksi en ole vaikuttanut enemmän niihin asioihin, joihin valtani edes jossain määrin ulottuisi? Miksi en ole hakenut vakautta edes sillä elämänalueella, jossa sitä olisi ainakin teoriassa mahdollista tavoitella? Kun kaikki muukin on näköjään niin pirun epävarmaa, niin pitääkö työnkin (ja sitä kautta toimeentulon) ehdoin tahdoin olla sellaista?

En tiedä, mihin päädyn. Tapahtuuko tämän surun seurauksena jokin järkiintyminen tai sovinnaistuminen (kumpi, se riippuu katsantokannasta) työhön liittyvissä asioissa. On helpottavaa, että tulossa on uusi äitiysloma (vähintään se 105 päivää!) ja saan joka tapauksessa lisää kypsyttelyaikaa suurille kysymyksilleni. Ennen kaikkea ihanaa on se, että saan hyvällä omallatunnolla keskittyä pian taas ensisijaisesti vain perheeseen, kaikkein tärkeimpääni.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.


  • Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

  • Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

  • Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

  • Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

  • Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

  • Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  


  • Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.


  • Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 


Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Päivä päivältä todellisempaa

PELKO vs. TOIVO -matsissa on ensin mainittu ollut viime aikoina niskan päällä. Siispä on korkea aika tehdä toivon vastahyökkäys! Blogipostauksellinen uskoa unelmaan, olkaa hyvät!

Minähän nimittäin uskon saavani tämän vauvan, elävänä, kotiin! Yhteiskuntakin uskoo vauvan tuloon niin paljon, että tililleni on tänään maksettu raha, jolla voin ostaa vaikka jonkun lämpöisen Ruskovillan bodyn tai ihania prinsessahörhellyksiä tytölleni. Veljien (tai ehkä totuudenmukaisemmin sen ainoan elävän veljen) vanhoja kamppeita on meillä säilössä niin paljon, että emme kokeneet pakkausta tarpeelliseksi. 


Mutta eihän tytölle voi olla tarjolla vain poikien vanhaa... Lauantaisen Siivouspäivän kirppispöydässä myyjä kokoili jo tavaroitaan pois, kun näin pikkuiset bodyt. Pakotin itseni uskaltamaan. Eivät nämä ehkä edes ole mielestäni erityisen nättejä, vähäsen jo käytössä kulahtaneitakin, mutta tartuin hetkeen, siihen pieneen innostuksen kipinään, joka sisälläni syttyi, kun näin jotain tyttövauvalle sopivaa. Ja hinta oli 50 senttiä kappaleelta, että eipä mennyt paljon rahaa hukkaan, jos vauvaa ei kotiin saadakaan... (Tsot tsot, Ulpukka, ei noita ajatuksia TOIVOpostaukseen!!!) Olen hypistellyt bodeja ja haaveillut ja ajatellut, että kyllä tämä haave kantaa, näille tulee käyttäjä. 


Luottamusprojekti on edennyt yhtäkkiä niin pitkälle, että tilkkuja alkaa olla kasassa peitollinen. Seuraavaksi pitäisi päätellä langanpäät ja ruveta yhdistämään paloista kokonaisuus. 


Ja konkreettisin toivon ilmentymä tässä... Se, mihin kameran objektiivikin haluaisi tarkentua. Kaiken henkisen ja fyysisen olemiseni keskipiste tällä hetkellä. Välillä pelokkaan linssin läpi katseltuna, mutta kun vähän tsemppaa, niin kyllä se toivokin mukana pysyy! 

maanantai 1. syyskuuta 2014

Olen hankala tapaus, I know

Minä ja muut. Kohtaaminen on välillä niin vaikeaa. Kaikki, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta, aiheuttaa ikäviä tunteita. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Alkukesästä en sietänyt onnitteluja. Nyt, kun törmään paikkoihin vatsa edellä, hämmennyn siitä, että onnitteluja ei tulekaan.

Olin vastikää koulutuksessa, jossa tapasin monia etäisempiä työkuvioista tuttuja ihmisiä ensi kertaa viime syksyn jälkeen. Ei osanottoja eikä onnitteluja. Ymmärrän heitä: Tuntuu kököltä onnitella, kun tietää, miten viimeksi kävi. Tuntuu vaikealta ottaa osaa, kun siitä surullisesta on kulunut jo kohta vuosi.

Silti jotenkin harmittaa. Tulee sellainen olo niin kuin olisi muiden silmissä jo ihan normaalia, että minulla nyt on aina vain tällainen vatsa mutta ei koskaan sitä vauvaa...

Olen jo niin kypsänä tähän odottamiseen...

Olemme kysyjille kertoneet pienen silmumme sukupuolen. Spontaanit ihastuksen huudahdukset ja hehkutukset aiheuttavat minulle kurjan fiiliksen. Tiedän, että innostuneet reaktiot eivät millään tavalla liity kuolleeseen lapseemme, mutta silti närkästyn: miksi se on niin ihanaa, että vauva on tyttö? Olisi se menetetty poikakin ollut ihana!


Satuttaa, kun joku hehkuttaa vauva- tai raskausonneaan. Vituttaa, kun joku nurisee raskausvaivoista tai vauva-arjesta.  


Hankalin puheenaihe niiden tavisten kanssa tällä hetkellä on pelkoni. Hirveä, kokonaisvaltainen, ahdistava pelko.

Kun puhun pelosta lähipiirin ihmisille, saan rauhoitteluja. Aina vedotaan todennäköisyyksiin. Kuinkahan monesta suusta olen kuullut, että todennäköisyydet ovat täysin meidän puolellamme.

Mutta minulle oma kokemus on painavampi kuin tilastotieto. (Miehelle myös, ei hänkään luota onnelliseen lopputulokseen yhtään minua enempää eikä näin ollen pysty minua pelossani liiemmin auttamaan.) Minun kokemusmaailmassani kohtukuoleman riski on 50 %. Olen kerran onnistunut saamaan elävän lapsen täysiaikaisen raskauden päätteeksi, toisella kerralla sain kuolleen. En saa lohtua faktasta, että tilastojen valossa uusi vauva syntyy elävänä yli 99-prosenttisella varmuudella.

Se, että muut eivät pysty ymmärtämään pelkoani, harmittaa, vaikka jollain tasolla ajattelen myös, että onneksi he eivät voi ymmärtää. Edes heillä on se kauniin ja tarkoituksenmukaisen maailman harha, josta minä en enää pääse osalliseksi.

...kypsänä suremiseen, siihen miten se vaikuttaa kaikkeen...

Sitten, jos joku ei-kohtalotoveri yrittääkin ymmärtää, ärryn myös. Mitä siitä, jos sinulle kävi joskus niin, että vauvan sykettä ei löydetty ja jouduit ultraan - hitot pelostasi, kun ultrassa sitten todettiin, että kaikki on kumminkin kunnossa! Mitä siitä, jos jouduit odottamaan tuskalliset ja pelottavat kaksi viikkoa yli lasketun ajan, jos lopulta sait elävän vauvan! Mitä siitä, että kerrot pelkääväsi kätkytkuolemaa, valvovasi vauvasi hengitystä, jos et ole koskaan joutunut kokemaan sitä, että pahin pelko todella käy toteen! Jos tunnet vain pelon, mutta et sitä musertavaa epäuskoa kauhua järkytystä, kun tajuaa, että pelko ei murheelta suojaakaan. Että turvaa ei ole, liikkeiden tarkkailu, hengityksen vahtiminen, mikään ei lopulta takaa sitä, etteikö jotain pahaa, liian pahaa ja peruuttamatonta voisi tapahtua.

En halua kuulla puhetta kaikkien äitien peloista ja läpi elämän kestävästä huolesta. Kun on jo menettänyt, on ikuisesti eri sarjassa, toisella tasolla. Totta kai pelkoa ja huolta on kaikilla, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta olen varma, että kerran menettäneen pelko on erilaista kuin sen, joka voi sittenkin - joko tietoisesti tai tiedostamatta - tuudittautua lapsenomaiseen ei se voi tapahtua minulle -tunteeseen. Joka selviää säikähdyksellä, hengähtää helpotuksesta, kertoo mammakahvilassa läheltä piti -tilanteesta ja kiittää, miten suojelusenkelit olivat taas matkassa.

Ymmärrän tietysti, että joillain äideillä on taustallaan muita suruja, menetyksiä, pettymyksiä ja traumoja, jotka heittävät varjoaan raskausaikaan ja vauva-arkeen. Uskon kuitenkin, että lapsen menettämisen kokemus on pelkojen aiheuttajana omaa luokkaansa. Se on niin odotusten vastaista, luontaisen järjestyksen mullistavaa. Siksi en oikeastaan edes halua "ymmärrystä" niiltä, joilla ei samaa kokemusta ole.

...kypsänä itseeni, miten kaikki on niin hapanta ja mätää,
oleminen muiden kanssa maailmassa niin mahdotonta...

Mitä sitten haluan? En kai tiedä oikein itsekään. Ehkä haluaisin, että pelkoani kuunneltaisiin, että tunnustettaisiin keinottomuus sen poistamiseen, halattaisiin ja sanottaisiin, että sulla on varmasti tosi raskasta. Voi olla, että silloinkin ärtyisin jostakin väärästä äänensävystä ja kokisin, että ei se toinen oikeasti edes tarkoita, mitä sanoo.

Erillisyyden ja yksinäisyyden kokemuksiin tässä menetyksen jälkeisen odotuksen pelossa auttaa oikeastaan vain vertaistuki. Moni äiti on todistettavasti saanut elävän vauvan kuolleen jälkeen. Moni on kulkenut läpi saman loputtomalta tuntuvan raskauden ja kaikesta huolimatta säilyttänyt järkensä.


Laskettuun aikaan on yli kolme kuukautta. Se tuntuu mahdottomalta. Mutta aika kuluu, hitaasti ja silti varmasti, ja pelon alla sisimmässäni on sisupussi, joka on päättänyt jaksaa. Sillä eihän muuta vaihtoehtoa edes ole.