Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.
Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.
Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.
Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten!
Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.
Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme?
Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.
Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.
Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.
Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.
Tuli hyvä mieli puolestasi. Pikkuhiljaa kaikki löytävät paikkansa. Ja aikansa.
VastaaPoistaNiin erilaisia olivat vauvahetket esikoisen ja toivovauvan välillä. Esikoisen kanssa oli enemmän kiire maailmaan, näyttää ja osallistua. Toivovauvan kanssa halusi sen vauvakuplan jatkuvan ja jatkuvan. Riitti, kun oltiin vain lähekkäin ihan kahdestaan. (Ja vieläkin riittää :) )
Kiitos, Turnip. Hetkessä eläminen vaatii kyllä opettelua yhäkin, se pelko- ja huolipeikkojen pitäminen aisoissa. Ja surunkin kanssa niin kummallista tasapainoilua - kun se tuntuu, niin sattuu ja ahdistaa, ja kun se ei tunnu, niin sekin hämmentää. Mutta pikkuhiljaa... :)
VastaaPoistaKirjoitat uskomattoman kauniisti ja osuvasti. Teksteistäsi huokuu toivoa ja onnea myös munkin mieleen! Meillä kohtukuolemasta ihan pian 2 kk. Haave uudesta raskaudesta ja onnellisesta lopusta on niin kovin läsnä,päällimmäisenä ajatuksena. Kaikkea hyvää teille uuteen ihanaan arkeen :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Salla. Ihanaa kuulla, että olet saanut kirjoituksestani toivoa. Teidän suru on vielä kovin tuore, kovasti jaksamista jokaiseen hetkeen toivotan! Kyllä se uuden raskauden ajatus minuakin pahimmassa tuskassa pinnalla piti, ja äärettömän kiitollinen olen siitä, että nyt on näin. Toivottavasti raskaushaaveenne käy pian toteen ja saatte vielä sen onnellisen lopun! <3
PoistaKiitos kovasti <3 Niin me halutaan uskoa ja luottaa :)
VastaaPoista