lauantai 25. lokakuuta 2014

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

2 kommenttia:

  1. Voi mitä ihania ystäviä! Ei meillä kukaan muista, kukaan ei ole koskaan pyytänyt käydä haudalla( tai huijaan! Kyllä eräs ihana myötäeläjä ensimmäisenä talvena vei kynttilän! ei ihan lähipiiristä, siksi silloin kovasti lämmittikin mieltä). No, sisko ja äiti muistavat vuosipäivän ja kerjäämällä FBn seinällä muistivat ystävätkin. Mutta on se jännä, kun laittaa muista lapsista synttärikuvat niin kyllä niihin otetaan huomattavasti enemmän kantaa, tykätään ja kommentoidaan, mutta kun laitetaan kuolleesta vauvasta jotain, niin edes ruudun takaa ei meinata uskaltaa. Ihmeellinen maailma tuo some.

    Minä täällä otan kopin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä muutama tosiystävä korvaa kuitenkin sen, että on niitäkin, jotka eivät tosiaan edes ruudun takaa tohdi mitään sanoa.

      Edes minun ja miehen sisarukset eivät ole käyneet haudalla koskaan (asuvat toki muualla ja hautajaiset pidettiin niin pienet, ettei heitä kutsuttu, mutta silti...), niin kyllä lämmitti kovasti tämä ystävien rohkeus kysyä, voisivatko joskus tulla mukaani. Kaunis hetki tänään siellä, synttärikimppukin oli ihmeesti säilynyt säistä huolimatta niin hyvin, että vielä haudalle jätettiin.

      Poista