tiistai 11. marraskuuta 2014

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Veikkosen kuoleman jälkeen meni pitkään, että en pystynyt oikein keskittymään kirjoihin, mutta viime aikoina olen ruvennut varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa lukemaan. Olen taas löytänyt sen taikavoiman, mikä kirjallisuudella parhaimmillaan on: pääsen hetkeksi omasta maailmastani johonkin ihan muualle.

Tosin kolmessa viimeksi lukemassani romaanissa on ollut kohtaus, jossa synnytetään... Kaiken kukkuraksi yksi näistä kaunokirjallisista synnytyksistä oli 1800-luvun loppuun sijoittuva varsin brutaali kuolleen vauvan synnytys! Kun näitä synnytystarinoita, vaikkakin fiktiivisiä, on nyt eteeni tuupattu tiheällä tahdilla, olen miettinyt, onko tämä sitä maailmankaikkeuden viestintää taas. Että pitäiskö vissiin vähä niinku ruveta ajattelemaan sitä, mikä väistämättä lähitulevassa siintelee...


Miten erilaisin miettein olenkaan nyt lähdössä synnyttämään kuin aiemmilla kerroilla. Olen sekä Esikoisen että Veikkosen odotuksen loppumetreillä tehnyt synnytystoivelistan neuvolakortin väliin. Siinä on lukenut tämäntyyppisiä asioita:
  • Toivon ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. 
  • Toivon, että minua rohkaistaan luottamaan kehooni ennen puudutusten tai muiden kipulääkkeiden tarjoamista.
  • Toivon, että voisin avautumisvaiheessa päästä ammeeseen tai suihkuun.
  • Toivon, että voisin kokeilla pystyä ponnistusasentoa, esim. synnytysjakkaralla.
  • Toivon, että episiotomiaa vältetään.
Kumpikaan kerta ei ole sitten mennyt aivan toiveiden mukaan. Esikoisen synnytyksessä ehdin kyllä avautumisvaiheessa kuluttaa kuutiokaupalla vettä, kun valvoin supistuskivuissa kaksi yötä suihkun lattialla kontillaan, ja ehdinpä muitakin lääkkeettömiä kivunlievityksiä testailla kaurapusseista aquarakkuloihin ennen järeämpiin konsteihin siirtymistä. Kummankaan kohdalla ei myöskään tarvinnut leikata välilihaa, mutta muut toiveet ovatkin sitten joutaneet romukoppaan. 


Äitien synnytystoiveisiin ja -suunnitelmiin suhtaudutaan usein vähän tuhahdellen tai naureskellen. Kyllä itsekin karsastan överiksi menevää elämyshakuisuutta ja lääketieteellisten toimenpiteiden fanaattista vastustamista. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että synnytyspaikan sisustuksella tai valaistuksella olisi mitään merkitystä eikä varsinkaan siihen, että esimerkiksi sydänäänten kuuntelua ja sisätutkimuksia pitäisi välttää, jotta synnytys pääsee etenemään ah niin luonnonmukaisesti. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että valmistautumisesta ja erilaisten kivunlievitysvaihtoehtojen etukäteen selvittämisestä ei varmasti ole kenellekään haittaa. Itse sain Esikoista liki pari vuorokautta synnyttäessäni hurjasti apua luomukonsteista, vaikka lopulta repertuaariin lisättiinkin epiduraalipuudutus, ilokaasu ja oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan. 

Synnytystoivelistojen heikko kohta on, että niihin liittyy usein (yli)optimistinen oletus siitä, että kaikki todellakin sujuu käsikirjoituksen mukaan. Äiti löytää alkukantaiset voimavaransa, kuuntelee kehonsa ohjauskomentoja, antautuu hurmokselliseen synnytystranssiin ja ponnistaa lopuksi maailmaan tyylikkäästi maan vetovoimaa hyödyntäen terveen ja elävän lapsen.


Monien naisten synnytyspettymykset siitä, että pitikin ottaa puudutus, ponnistaa puoli-istuvassa, kiskaista lapsi ulos imukupilla tai ehkä jopa mennä leikkurin kautta, tuntuvat nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen minusta aika käsittämättömiltä ja turhilta. Tärkeintähän on kuitenkin, että äiti ja lapsi selviävät hengissä. Olemme täällä etuoikeutettuja, kun meillä on hyvät sairaalat, kehittynyt lääketiede sekä oppineet kätilöt ja lääkärit. Luonto ei ole läheskään aina niin kaunis ja ideaali ja tarkoituksenmukainen kuin mitä se kirkassilmäinen synnytysaktiivi antoi kynttilänvaloisessa odottajien keskusteluillassa ymmärtää.

Pidän puheita synnytyskokemuksen merkityksestä äidin ja vastasyntyneen kiintymyssuhteen muodostumiselle liioiteltuina ja jopa haitallisina. Ajattelen, että synnytysintoilijoiden voimautumispuhe luo pahimmillaan odottajille täysin kohtuuttomia paineita. Synnytys on tapahtuma, jossa asiat eivät ole vain omissa käsissä, vaikka kuinka olisi opiskellut asentoja, hengitysharjoituksia ja rentoutumistekniikoita. Niin mullistavaa ja ihmeellistä kuin synnyttäminen onkin, syntymän hetki on kuitenkin vain yksi piste ihmisen elämänkaarella. Sen ei millään tavalla tarvitse määrittää sitä, millainen suhde äidillä ja lapsella on vaikkapa kahden kuukauden tai vuoden tai viiden vuoden päästä syntymästä - ellei jotain ole sitten mennyt oikeasti sillä tavalla pieleen, että lapsi on vaikkapa vammautunut tai, no, kuollut.


Mutta siis, se tuleva synnytys... En pelkää kipua enkä ole oikeastaan lainkaan miettinyt, minkälaista kivunlievitystä tällä kertaa haluaisin. Olen valmis menemään tilanteen mukaan.

Silmu syntyy mitä todennäköisimmin käynnistetysti, koska pääni ei todellakaan kestä odotella synnytyksen spontaania alkua mahdollisesti taas lasketun ajan yli. Äitiyspolilla on lupailtu, että käynnistämistä voidaan harkita 37-38 viikon täyttymisen jälkeen fyysisen ja henkisen kokonaistilanteen perusteella.

Ajatus käynnistyksestä sisältää kaksi puolta: helpotuksen ja ahdistuksen. Helpotus ensinnäkin siksi, että sitten tämä piinaava raskaus viimeinkin loppuu, ja toiseksi sen takia, että saan olla alusta asti sairaalan seinien sisässä vauvan vointia valvovan silmän alla. Ahdistus liittyy fraasiin, jolla loppuraskauden kohtukuoleman kokeneiden jossitteluja pyritään pyyhkimään pois: Käynnistyksessäkin on riskinsä. (Kiitti vaan kamalasti te kaikki, jotka tuota lausetta minulle vuosi sitten toistelitte!!!) 

Yksi blogini luetuimmista teksteistä on helmikuussa kirjoittamani purkaus luomusynnytyksestä. Tuolloin soimasin itseäni luomuhenkisyydestäni ja siitä, että en ollut vaatinut käynnistystä (jolle ei tosin mitään perustetta olisi ollut). Kirjoitin tuolloin, että käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan usein synnytyksen kulun hankaloitumista ja medikalisoitumista, ei niinkään kuoleman riskiä. Sain tekstiini kommentin pariltakin käynnistetyssä synnytyksessä vauvansa menettäneeltä: se pahin on olemassaoleva riski tietysti myös.

Synnytys on aina vaarallinen tapahtuma; sitä vaaraa en nyt pysty mitenkään väistämään. On vain heittäydyttävä toivon varaan, ammennettava rohkeutta ja luottamusta siitä, että aiemmat synnytykseni ovat sujuneet ilman komplikaatioita. Esikoisen spontaanisti käynnistynyt synnytys oli hidas, tuskallinen ja lopulta lääketieteen keinoilla vauhditettu, Veikkosen käynnistetty synnytys oli fyysisesti varsin nopea ja helppo. Mieskin sanoi rohkaisevasti viime syksynä pian Veikkosen syntymän jälkeen, että olen hyvä synnyttäjä, varmasti pystyn vielä synnyttämään elävänkin vauvan.

Synnytystoivelistan olen tehnyt tällekin kertaa. Siinä on kaksi kohtaa:
  • Toivon, että vauvan sydänääniä seurataan tiiviisti koko synnytyksen ajan.
  • Toivon, että alatiesynnytyksen vaikeutuessa tai tilanteen muuttuessa uhkaavaksi sektiopäätös tehdään viipymättä.

10 kommenttia:

  1. Vaikka itse koin juurikin että nimenomaan synnytys, elävän lapsen syntymä oli koko raskausprosessin eheyttävin kohta. (Niinkuin varmasti on tarkoituskin, myös "normaali" raskaudessa) En juurikaan suonut tapahtumalle ajatustakaan ennen kuin kätilö teki sisätutkimuksen synnytyksen jo käynnistyttyä ja sanoi että juu, kyllä pian synnytetään. Siinä vaiheessa vasta alkoi jännittämään itse synnytys ja se jotenkin iskeytyi tajuntaan, hui! Kohta ihan oikeasti synnytän ELÄVÄN vauvan.

    On varmasti hyvä alkaa miettiä tulevaa synnytystä niinkuin olet tehnytkin. Toivotaan ihanaa ja eheyttävää kokemusta, vaikka käynnistetty olisikin. Syntymä on aina ihme, oli se millainen tahansa. Lopputulos ratkaisee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse jotenkin uskon ja luotan, että kokemuksesta tulee eheyttävä, olipa se millainen tahansa, kunhan lopputulos on se elävä vauva. :) Tämä menettämisenpelko vaan ulottaa lonkeroitaan nyt siihen synnytykseenkin, mutta jospa se sydänäänten seuraaminen sitten helpottaisi pelkoa itse tilanteessa.

      Poista
  2. En TODELLAKAAN vertaa sinun kokemukseesi, mutta ensimmäisessä synnytyksessäni aivan lopussa vauvan sydänäänet romahtivat. Vauva vietiin kiireesti elvyttelyyn.
    Onneksi lapsen henki ja aivot säästyivät, hapenpuutetta ole kestänyt vain hetki.
    Tuosta johtuen (vaikka lopputulos olikin täysin terve lapsi), seuraavissa synnytyksissä kätilöt kiitettävästi huomioivat ensimmäisen synnytyksen "traumani".
    Sydänääniä seurattiin koko ajan, mutta koska stressaannuin niistä, luontaista vaihtelua ja laskua on joka tapauksessa lopussa, laittoivat kätilöt äänet pois kuulumasta, monitorilta vaan katsoivat.
    Uskon ja toivon että sinua kohdellaan synnytyksessä erittäin huomaavaisesti ja seuranta on todella tarkkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, sydänäänten kuuleminen koko ajan voi vain lisätä hermoilua, mutta tosiaan olisi ihanaa, jos kätilö ehtisi olla mahdollisimman paljon paikalla ja voisi hoitaa sitä seurantaa.

      Hurja kokemus sinullakin, mutta onneksi on myös onnellisia loppuja! <3

      Poista
  3. Olen miettinyt ihan näitä samoja juttuja. Luulen, että jos vielä joskus pääsen synnyttämään elävää vauvaa, tulen olemaan jokaisen kätilön kauhu. Saan kohtauksen jokaisesta vauvan sykkeen muutoksesta ja vaadin, että jos syke yhtään laskee, minut kärrätään viipymättä sektiosaliin. Leikatkoon ristiin, rastiin ja vaikka vinoon, kunhan saavat vauvan elävänä ulos, arvista sun muista viis.

    Sain ihan hirveän raivarin, kun katsoin vastikään digiboksilta yhtä vanhempaa Erilaisten äitien jaksoa, jossa oli eräs hippipariskunta, jotka intoilivat käsittämättömyyksiin asti luomuruoasta ja luomusynnytyksestä. Vastoin kaikkien asiantuntijoiden neuvoja, he riskeerasivat minuta hullulla tavalla vauvansa hengen vaatimalla saada synnyttää kahdestaan kotona. Kysyttäessä riskeistä he vastasivat, että "kuolema kuuluu elämään". Voi luoja, että suututti! Vain ihminen, joka ei ole kokenut menetystä, voi sanoa noin...No tottakai sieltä syntyi terve vauva, mutta ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä toisin, koska apu olisi ollut kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin kuullut tuosta jaksosta muualtakin, mutta onneksi en ole itse nähnyt. Mun on ylipäänsä tosi vaikeaa ymmärtää kotisynnytystä, sitä ajatusmaailmaa, että "jos ei ole riskiraskaus, mitään ei voi tapahtua", saati sitten, että ilman synnytyksen ammattilaisia sen joku haluaa sivistysvaltiossa vapaaehtoisesti hoitaa...

      Tuo "kuolema kuuluu elämään" -fraasi näyttäytyy tosiaan ihan eri tavalla, kun asiaa katsoo täältä toiselta puolelta...

      Poista
  4. Sama juttu täällä, kesti pitkään ennenkuin kuin kykenin lukemaan kirjoja vauvan kuoleman jälkeen. Vaikka lukeminen on aina tärkeä harrastukseni ollutkin.
    Olen huomannut, että välttelen jopa nykyään keskusteluita synnytyksistä ystävien ja tuttavien kanssa. Helposti tulee vertailua synnytysajasta, lääkkeiten ja tikkien määrästä. Kuitenkaan niillä ei ole mitään merkitystä sen lopputuloksen kannalta.
    Sain vielä kokea sen onnistuneenkin synnytyksen elävän vauvan kanssa. Jonkin verran oma jännitykseni hidasti synnytyksen etenemistä. Ponnistusvaiheessa kätilö sanoikin,että vauvalla alkaa olla jo tukalat oltavat. Tietenkin säikähdin, mutta sain yllättävästi lisää voimia ponnistukseen. Onnellisesti päättyi synnytys ja vauvan hoitaminen on ollut parasta lääkettä siihen tuskaan, minkä lapsen menetys tuo. Mielestäni olen osannut nauttia ja olla kiitollinen jokaisesta hetkestä tämän pienokaisen kanssa.
    Toivoisin sydämestäni, että jokainen vauvan menettänyt saisi tällaista kokea. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että sait kokea menetyksen jälkeen eheyttävän synnytyksen ja elävän lapsen mukanaan tuoman onnen. <3 Näinä loppuraskauden piinaavina päivinä suurin ja hartain toiveeni on, että saisin itse sen myös kokea...

      Poista
  5. Vähän samansuuntaisista jutuista ole vasta puhe Toiveissa-blogissa. Tai siellä oli puhe imetyksestä, mutta minä menin mukaan sorkkimaan synnytysasioilla, kun olin vasta lukenut lehdestä feministiäitien tarpeesta ja OIKEUDESTA voimaantua synnytyksen aikana. Pelkkä eloonjääminen ja terveys ei _todellakaan_ riitä...

    Aika usein ennenkin olen näistä asioista vaahdonnut. Ei vaan mahdu meikäläisen maailmankuvaan. Ja totta puhuakseni ei mahtunut ennen ensimmäistä menetystäkään. Tottakai tapahtumasta voidaan ja pitää tehdä mahdollisimman hyvä, mutta nämä kaikki järjettömät vaatimukset (joita olen mm. kaveri-gyneltä kuullut) menevät niin totaalisesti yli hilseen. Olen vain saanut sellaisen käsityksen, että ÄITI ja äidin IDENTITEETTI ja OIKEUS tuntuvat menevän kaiken muun edelle hiukan liian usein... Ja oikeesti: kumpi on tärkeämpää, se, että maalta päästäisiin synnyttämään edes hiukan kohtalalaisen matkan päähän vai se, että joku viherryspössy saa synnyttää kotona samalla päällään meditoiden?

    Meillä oli sateenkaaripojan synnytyksessä koko ajan piuhat kiinni enkä antanut sammuttaa ääntä. Toki välillä tuli sitten paineltua nappia, kun tuli laskuja. Pelottihan se. Saakelisti.

    Tsempit Ulpukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, Gretel, tuntuu, että kyse on usein juurikin IDENTITEETISTÄ. Synnytys ei ole vain lapsen saattamista maailmaan, vaan ennen kaikkea äidin identiteetin rakentamista...

      Minua myös pöyristyttävät nämä "oikeus kotisynnytykseen" -kamppailijat. Jotenkin niin eri todellisuuksissa elellään tämänkin maan eri kolkissa. Synnärien lakkauttamisasiassa joillekin kyse on siitä, että ei ole enää "pehmeämpiä vaihtoehtoja", kun taas perifeerisemmässä Suomessa huolenaihe on se, että ei ole pian mitään vaihtoehtoja ollenkaan ja pitää lähteä ambulanssilla monen sadan kilsan päähän synnyttämään.

      Vaikka en nyt mikään extreme-wannabe-luomusynnyttäjä ole koskaan ollut, olivat odotukseni ennen esikoisen synnytystä aika idealistisia, sen verran olin altistanut itseäni tietyntyyppisten piirien aivopesulle. Jälkeenpäin oli vähän "petetty" olo siitä, että ei se aktiivisen synnytyksen oppien noudattaminen sitä hidasta avautumista sitten edistänytkään. Enpä kuitenkaan sanoisi mitään "synnytyspettymystä" kokeneeni; olin myös pirun ylpeä siitä, että olin lapsen lopuksi saanut pungerrettua maailmaan.

      Veikkosen kuoleman jälkeen ripitin itseäni ankarasti siitä, että olin luottanut synnytyksen käynnistyvän spontaanisti enkä vaatinut käynnistystä... Jos tällaisestakin asiasta sai kehiteltyä syyllisyyttä, niin voi vain kuvitella, mikä järkyttävä itsesyytöksen kuorma siitä jäisi loppuelämäksi, jos olisi esim. päättänyt itsepintaisesti synnyttää kotona ja sitten vauva kuolisi.

      Nyt on kyllä ärsytyskynnys erittäin matala, jos joku alkaa yhtään puhua siitä, miten "käynnistetty synnytys voi olla rankempi kuin luonnollinen" tai miten oma ammekokemus oli ihana jne jne jne. Tosin taidan olla aika räjähdysherkkä tällä hetkellä ihan joka asian suhteen...

      Poista