perjantai 7. maaliskuuta 2014

Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.
Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.


9 kommenttia:

  1. Olipa kaunis kirjoitus. Surullinen, mutta kaunis.

    Minä olen aina halunnut paljon lapsia. Luulen, että nimenomaan siksi, että jäin niin pahasti yksin lapsena. Haaveilin vuosikausia, että kun olen vanha, saan kattaa jättimäisiä joulupöytiä. Paljon lapsia, lastenlapsia, ihmisiä... Vielä kaksosten jälkeenkin uskoin utopiaani. En enää.

    Mutta JOS elämä olisi mennyt kuin saduissa, minulla olisi ollut viisi (elävää) lasta jo vuosia sitten. Joidenkin mielestä ahneutta, toisten mielestä heikkoutta...

    Mutta nyt kävelylle ihailemaan luontoa. Aurinko paistaa kirkkaammin kuin yhtenäkään päivänä. Mahdollisimman hyvää lauantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä kai haaveilla ja haluilla on aina jokin lähde, josta ne kumpuavat, aiemmin eletty vaikuttaa aina. Toivon, että et kuitenkaan kokonaan menetä toivoasi...

      Kaunista lauantaita, luonnon lohtua sinulle!

      Poista
  2. Olen monelta kuullut tuon lintujutun, että ne tuovat viestin tuonpuoleisesta. Heillä on siitä siis kokemuksia. Kun veljemme oli kuollut, niin jonkin ajan kuluttua siitä siskollani oli erikoinen kohtaaminen joutsenen kanssa mökkirannassa. Joutsen tuli ihan rantaveteen ja katseli siskoani hiljaa paikoillaan. Siskoni kysyi siltä jonkun ajan kuluttua, että "onko sinulla jotain asiaa". Joutsen vaan katsoi. Yleensä siskon koira ajaa joutsenet samantien pois, mutta nyt koira jäi kauemmas maahan makaamaan ja vain katseli joutsenta. Pitkään lintu vain katsoi ja lopulta lipui hiljalleen pois,ojensi kerran kaulansa vedenpintaa myöden ja katsoi vielä kerran siskoani. Haluan tulkita tämän viestiksi veljeltämme:" olen perillä, minulla on kaikki nyt hyvin." Sen jälkeen tällaista ei ole tapahtunut. Toki joutsenia siellä on, mutta ne eivät tule näin lähelle ja koira pelottelee nekin pois, jotka ovat vähän matkan päässä. Kaunista kevättä, voimia eteenpäin teille molemmille. t. Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Nämä lintukokemukset, joita tosiaan monilla on, ovat rauhoittavia ja lohdullisia. Kaunista kevättä sinullekin!

      Poista
    2. Voi Luoja miten mua itkettää, tunnen niin suurta surua lukiessani tekstejäsi..ja tarkoitan siis ihan hyvällä. Mulla on ollut suuria vaikeuksia pystyä ajattelemaan ja jäsentelemään omia mieleni syövereitä liittyen hankalaan raskauden alulle saamiseen ja seuranneeseen keskenmenoon. Kirjoituksesi antavat selkeyttä omiin ajatuksiini, hassua mutta totta. Samoja fiiliksiä koin, miten paruinkaan,kun ensilumi satoi syksyllä..ajattelin omaa pientäni jossain tuntemattomassa paikassa,yksin kylmässä ja luntakin sataa. Kaikki tuntui niin pahalta.

      anteeksi sekava kirjoitukseni.

      Poista
    3. Mukavaa, jos kirjoitukseni tuovat jotain apua tai lohtua. Se juuri oli yksi syy sille, että aloitin blogin. Toivoin, että omasta toivottomuudesta voisi kuitenkin kummuta lopulta toivoa ja apua muillekin. Se tieto, ettei ole yksin murheineen, usein jo auttaa, kun on oikein paha hetki.

      Voimia! <3

      Poista
    4. Juuri niin, kiitos kun kirjoitat. Minä luen ja parun <3
      voimia kovasti!

      Poista
  3. Voi kuinka surullisia, mutta kauniita kertomuksia niin sinulla, kuin kommentoijillakin. Itse koin saman tapaista isäni hautajaisissa, 13-vuotiaana. Oli syksy ja enää vain muutama aste lämmintä, mutta juuri kun isä oli laskettu hautaan jostain ilmestyi sitruunaperhonen ja lenteli hetken ympärilläni, laskeutui jopa olkapäälleni ja hetken päästä lensi pois. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, anonyymi, ja anteeksi, että vastaaminen kesti. Kaunis kokemus sinullakin, luonnon lohtu. <3

      Poista