Yöpäivitys (yksi iso askel)

Tapasin alle viikon ikäisen vauvan. Omasta aloitteestani menin tätä sukulaislasta katsomaan, kun sattumoisin muutenkin juuri asioin hänen asuinkaupungissaan. Vein vastasynnyttäneelle äidille suklaata, vaaville pussillisen Silmun vanhoja vaatteita. Ihan kuin kuka tahansa, tuosta noin vain. 

Ei tuntunut missään! Vauva oli käsittämättömän pieni, kuten juuri maailmaan tulleet ovat. Suloinen suppusuu ja sirrisilmä. Mutta aivan todella en tuntenut minkäänlaista haikeutta. Vauva ei erityisemmin nostanut Veikkoseen liittyviä muistoja mieleeni, enkä liioin tuntenut kaihoa siitä, että Silmu näytti nyytin rinnalla jättiläiseltä. 

Yhä pelkään menettämistä, friikkailen, vahdin päivin ja öin, välillä suorastaan hukun huoleen, mutta silti nyt on jo niin paljon helpompaa kuin alkuun oli. Nautin enemmän. Päästän välillä pikkuruisia helpotuksen huokauksia.

Tuntuu, että kasvaessaan Silmu on kunnolla lunastanut paikkansa perheessämme omana itsenään. Ja jotain on tapahtunut Veikkosen muistollekin; se on eriytynyt muistoksi juuri siitä tietystä pienestä pojasta. Kuka tahansa vastasyntynyt ei enää sohaise haavaani niin kuin ennen. Tai ainakaan tänään ei käynyt niin. 

(Syliin en sentään ottanut.)