Odotuksen odotuksen odotus

Miehen ystävät ja omat miespuoliset kaverini ovat lähes kaikki reagoineet menetykseemme samalla tavalla: ei kun uutta putkeen, uutta matoa koukkuun vaan. Minusta nuo heitot olivat ikäviä alkuraskauden keskenmenon jälkeenkin, mutta täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen ne ovat todella tahdittomia. Jos perheestä kuolee vaikkapa taapero- tai leikki-ikäinen lapsi, onko silloinkin tapana ehdotella uuden tekemistä? Veikkonen oli täysin valmis vauva, odotimme hänen syntyvän hetkellä millä hyvänsä, olimme kotona laittaneet kaiken valmiiksi häntä varten. Isoveljen kanssa oli useiden kuukausien ajan luettu kirjoja, joissa käsitellään vauvan syntymää perheeseen. Sairaalakassi oli pakattuna.

Toisaalta kohtukuolema on yleisyyteensä nähden yllättävän vieras asia.  Kaikki nämä miehet eivät tunnu oikein edes tajunneen, että olen todella synnyttänyt oikean vauvan ja olemme hänet haudanneet. Jotkut ovat jopa käyttäneet sanaa keskenmeno, jolloin olen hyvin hanakasti korjannut, että kun vauva kuolee kohtuun lasketun ajan jälkeen, ei todellakaan voida puhua raskauden menneen kesken. Minä pidin lastani sylissäni ja puin hänet. Meillä on hänen kuvansa kehyksissä esillä, ja äkikseltään voisi kuvitella, että siinä on esikoisemme: kuollut vauva näyttää vain rauhallisesti nukkuvalta, niin valmis ja kaunis.

Kuitenkin - pakko myöntää - olen itsekin tuskassani elätellyt toivonkipinää siitä, että vielä saisimme elävän vauvan. On kipeää ja vaikeaa hyväksyä, että veikkosen menetimme ja häntä emme takaisin saa. Jos tyhjään syliin haluaa yrittää saada jonkun hoivattavaksi, täytyy todellakin vain toivottaa uusi lapsi tervetulleeksi; lokakuuhun emme voi palata ja asioiden kulkua muuttaa. Raskaushaaveesta huolimatta toivoisin silti kaikkien ymmärtävän, että kuollutta lastamme ei kukaan voi korvata. Perheeseemme tulee aina kuulumaan tämä poika, johon emme saaneet kohdun ulkopuolella tutustua.

Mielikuvissani liitän mahdolliseen uuteen vauvaan myös vahvasti fatalistisia ajatuksia. Veikkosen oli määrä jäädä kuopukseksemme, olimme jo miltei päättäneet, että kaksi saa riittää. Ehkä meidän onkin tarkoitus saada enemmän lapsia? Jos veikkonen teki tilaa tuleville sisaruksilleen, jotka eivät ilman hänen kuolemaansa olisi saaneet mahdollisuutta tulla tähän maailmaan? Ehkä sieltä on tulossa vielä useampikin lapsi… Välillä selviytymisstrategianani on kuvitella meille suuri lapsikatras pyörimään, vaikka en koskaan aiemmin ole isosta perheestä haaveillut. (Mies on tässä asiassa maltillisempi ja tyytyy haaveilemaan yhdestä.)

Olen tullut kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, joten uskallan toivoa, että se osuus asiasta voisi joskus vielä onnistua. Mutta sitten kaikki, mikä voi mennä pieleen hedelmöitymisen ja syntymän välissä, pelottaa aivan kauheasti. Ja kuitenkin niitä pelkoja päin on vain mentävä, muuten ei voi vauvaa saada.

Uuden raskauden yrityksen tielle tuli kuitenkin fyysisiäkin esteitä, joten tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa odotamme sitä, että pääsemme odottamaan odotusta. Nyt on aika keskittyä siihen, että olo olisi jos ei nyt hyvä niin edes siedettävä, että aamusta iltaan selviäisi jollain tavalla, ehkä välillä jopa niin, että voisi kokea iloa ja mielihyvääkin. Elää tässä hetkessä, ei pelkästään tulevan odotuksessa, vaikka toivo uudesta vauvasta yksi surussa kannattelevista voimista onkin.