Ystävyydestä

Ystävät, ihanat ja rohkeat, uskaltavat ottaa yhteyttä, kysyä vointia, kohdata. Ja silti tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Eivät he voi ymmärtää. Tähän maailmaan on pääsy vain niillä, jotka ovat kokeneet saman.

Välillä vain haluankin käpertyä suruuni ja torjua kaikki. Sori, mutta nyt en jaksa, on vähän sellanen hetki nyt. Olen kamalan herkkänahkainen. Viattomat sanomiset, joita ei taatusti ole tarkoitettu loukkauksiksi, satuttavat. En voi sille mitään, tunne päihittää järjen 6–0.

Esikoistaan odottava ystäväni kirjoittaa minulle olevansa melkeinpä liiankin varovainen ja hysteerinen raskautensa suhteen. Aivan niin kuin minun näkökulmastani olisi olemassa ylivarovaisuutta. Olisinpa itsekin ollut hysteerinen, ehkä veikkonen olisi pelastunut. Jos vain olisin itkenyt neuvolassa, etten kestä enää hetkeäkään, että vauva on pakko jo saada ulos mahasta. Jos olisin yhtenään hypännyt sairaalassa jokaisen epämääräisen tuntemuksen takia.

Ystävä, joka sai kolmannen lapsensa samaan aikaan kun minä menetin toisen, lähettää myöhästyneet onnittelut esikoiselleni. Olisin viestittänyt jo eilen, mutta ei ollut vapaita käsiä ennen yöunia. Vittuileeko se? Tottakai tiedän, ettei hän tahallaan, hänen todellisuutensa nyt on sellaista, täyttä tohinaa kolmen kanssa. Ei hän tule lainkaan ajatelleeksi, miten nuo sanat satuttavat minua, jonka ainoa eläväinen on päivät yhteiskunnan hoivissa sillä välin, kun minä haahuilen yksin tyhjässä kodissa. 

Olen miettinyt, miten osaisin itse suhtautua ja toimia, jos tämä suru olisikin käynyt jollekin ystävälleni. Jos minulla nyt olisi vauva ja ystäväni surisi omaansa. Olisin todennäköisesti aivan ymmälläni, kädetön ja sanaton. Siksi yritän olla kiitollinen siitä, että ystävät – ne todelliset, jotka eivät vielä ole kaikonneet – omilla avuttomilla keinoillaan edes yrittävät.  

Äiti elävälle ja kuolleelle

Esikoiseni täyttää tänään neljä vuotta. Pieni suuri mies, ihanassa oivallusten iässä. Hän on paras lohtuni, valonsäteeni synkimmässä talvessa.

Viime päivinä olen taas jaksanut olla enemmän äiti myös tälle elävälle aarteelleni. Pahimmilla aallonpohjilla minusta on tuntunut, että olen maailman surkein äiti, pinna on niin lyhyt. En ole pystynyt keskittymään leikkeihin, olen ollut elävälle läsnä vain fyysisesti, mieli ja sydän kuolleen luona. 

Ärsyttäviä ovat myös lähipiirin alituiset muistutukset: onhan teillä esikoinen, onneksi teillä on kuitenkin yksi elävä lapsi... Välillä tuntuu, että oikeuttani surra vähätellään. Vastaan tuli jollakin sivustolla osuva sitaatti: "Before you tell a grieving parent to be grateful for the children they have, think about which one of yours you could live without." Olen tolkuttoman kiitollinen esikoisestani, olen ollut jo ennen tätä traagista elämänkäännettä, mutta esikoiseni olemassaolo ei tee toisen poikani menetyksestä yhtään helpompaa. 

Esikoinen pakottaa elämään arkea, hyvässä ja pahassa. Hän tuo suunnatonta iloa, antaa syyn nousta sängystä niinäkin aamuina, joina ei jaksaisi millään. Toisaalta rikkinäisenä ja voimattomana on niin vaikeaa jaksaa vastata hänen tarpeisiinsa. Onneksi sentään en ole yksin vastuussa hänestä: mieheni on lamaannushetkinäni pysynyt toimintakykyisenä ja reippaana. 

Joka päivä ajattelen ja kaipaan vauvaveikkostani. Tänään olen kuitenkin ajatellut ensimmäistä vauvaani ja muistellut valtavalla lämmöllä edellistä olympiatalvea. Hieman ennen kuin vuorokausi vaihtui ystävänpäiväksi, saimme pikkuisen pojan syliimme. Sitä onnea ja ihmetystä! Kova pakkanen jatkui pitkään, mutta meitä ei haitannut pesiä kotona neljän seinän sisässä. Valvovan vauvan kanssa katseltiin aamuviideltä taitoluistelua. 

Kiitos sinulle rakas esikoiseni, kun toteutit suurimman unelmani ja teit minusta äidin. 

Kuolema somessa

Kun odotin esikoista, en uskaltanut laittaa Facebookiin yhtään mahakuvaa. Silloin mietin, että jos sattuukin jotakin kamalaa - että olisipa kurjaa siitä sitten kertoa kaikille, kun on ensin odotuksen onnea esitellyt. Veikkosta odotin niin paljon luottavaisemmin ja rennommin. Tottakai aina tietää, että on se pieni mahdollisuus, ettei kaikki menekään hyvin, se muutaman promillen marginaali. Äidin huoli alkaa kahdesta viivasta. Huoli on matkassa koko ajan, mutta veikkosta vartoessani se ei hallinnut ajatuksiani niin voimakkaasti kuin esikoisen odotusaikana. Esikoista edelsi keskenmeno, sen varjo ulottui pitkälle “turvallisen kolmanneksen” yli.

Veikkosen odotuksestakin olin Facessa pitkään hiljaa, mutta viimeisen kuukauden aikana päivitin raskauteen liittyviä kuulumisia ja jaoin seinälläni pari kuvaakin ihanasta isosta vatsastani. Vaikka huoli kummittelee taustalla aina, päällimmäisenä oli sittenkin luottamus elämään. Ei sinne kapeaan surujen marginaalin usko itse putoavansa.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen koko elämä oli sekasorrossa eikä olisi tullut mieleenkään mennä Facebookiin. Läheisille ystäville ilmoitin synkän uutisemme tekstiviestillä, ja vanhempiemme kautta tieto levisi muille sukulaisille. Muutaman päivän päästä keräsin jostakin voimaa ja kirjoitin kuolinuutisen FB-seinälleni. Se tuntui vaikealta ja raskaalta, mutta toisaalta helpottavalta: halusin, että mahdollisimman moni ystävä ja tuttava tietää asiasta ennen kuin kohtaan heidät kasvokkain. Vieläkin minua kylmää ja pelottaa ajatus siitä, että joku tulee iloisena kysymään, kumpi tuli. Poika tuli, iso ja nätti. Harmi vain, että hän oli kuollut.  

Kyllähän Facebookissa kerrotaan suru-uutisia: muistan lukeneeni päivityksiä isovanhemman tai vanhemman kuolemasta. Lemmikkieläimistäkin laitetaan in memoriam -päivityksiä. Ne ovat kuitenkin normaalina pidettyyn elämänkiertoon kuuluvia menetyksiä. Otetaan osaa, lähetellään sydämenkuvia, tuskin kuitenkaan sen kummemmin järkytytään. Ehkä uutiseni lapsemme kuolemasta on aiheuttanut jollekin järkytyksen, mutta mitä sitten – minulle vauvan kuolema on nyt elämää 24/7, kai saan siitä kertoa siinä missä elämän iloisemmistakin puolista.

Sosiaalisesta mediasta on löytynyt myös tukea ja voimaa. Vertaistukiryhmissä tulee näkyväksi se, miten kamalan yleinen asia tämä “harvinainen” kohtukuolema oikeasti on. En tänä talvena olekaan nyt  somen kiintymysvanhemmuusryhmissä keskustelemassa imetyksestä tai perhepedistä; sen sijaan keskustelen FB:ssa siitä, miten vauvan arkku lasketaan. Miten hullua ja hirveää ja kuitenkin niin terapeuttista. Kun reaalielämässä tuntuu siltä, että on ypöyksin jossakin jäälautalla ajelehtimassa, niin vertaistukipalstoilla tajuaa, että meitä on oikeasti paljon. Ja vaikka olemme kaukana eri puolilla Suomea emmekä toisiamme tunne, voimme täällä verkonsilmissä toisiimme hiukkasen nojata. Te tuntemattomat kohtalotoverit olette minulle tärkeämpiä kuin arvaattekaan.

Toivon kaikille tällä surun tiellä tarpoville voimia ja valoa!

Hyviä sekunteja

Hetkittäin saan itseni kiinni ajattelemasta jotain muuta. Arkisia juttuja, mitä laitettais pizzan täytteeksi illalla. Joka helmikuisia muistoja siitä kevättalvesta, kun matkasin ulkomaille opiskelijavaihtoon (huh, 10 vuotta jo siitä). Jopa jotain haaveenkaltaisia ajatuksia tulevasta.

Ja sitten taas jysähtää tajuntaan: vauvani on poissa. Miksi hän on poissa? Miksi en nyt saa nukutella häntä päiväunille? Miksi en ole sullomassa pesukonetta täyteen harsopyykkiä? Miksi joudun kestämään tällaista musertavaa surua?

Mutta ne aivan pienet hetket, kun ajatuksiin mahtuu jotain muuta, ne ovat hyviä sekunteja. Sekunti kerrallaan mennään eteenpäin.

Luomusynnytys ja luomukuolema

Esikoisen odotusaikana haaveilin luomusynnytyksestä. Ajattelin niin kuin kaltaiseni hipahtavat äidit ajattelevat: kyllä keho tietää ja osaa. Kävimme mieheni kanssa neuvolan järjestämän valmennuksen lisäksi myös toisessa, maksullisessa synnytysvalmennuksessa, jossa korostettiin erityisesti lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Mammajooga ja synnytyslaulukurssi kuuluivat viimeisten raskauskuukausieni ohjelmaan.

Ja miten kävi? Esikoisen synnytys kesti ja kesti, AOUM-mantran möliseminen kontillaan kuumassa suihkussa auttoi kyllä sietämään supistuksia, mutta toisin kuin aktiivisen synnytyksen piireissä hehkutetaan, avautumista se ei juurikaan edistänyt. Yli puolitoista vuorokautta supisteltuani, kauratyynyt geelipussit jumppapallot aquarakkulat kokeiltuani luovutin (kyllä, se tuntui minusta silloin luovuttamiselta, miten hölmöä!) ja otin epiduraalin. Olin valvonut kaksi yötä, puudutuksen aikana sain viimein kaksi tuntia unta. Kun poltot palauttivat maan pinnalle kivuttomasta epiduraalitaivaasta, kätilö totesi, että synnytystä on parasta vauhdittaa oksitosiinitipalla. Se siitä luomuilusta.

Jälkeenpäin olen miettinyt – ja etenkin nyt tämän toisen, surullisemman synnytykseni jälkeen – että emme olisi esikoiseni kanssa välttämättä kumpikaan selvinneet edes hengissä ilman sitä oksitosiinitippaa. Supistukset eivät tihentyneet tarpeeksi ennen tipan laittamista, ja ponnistusvaiheessakin kohtuparkani oli jo aivan väsynyt, joten kätilö laittoi tiputusta vielä kovemmalle. Eläköön länsimainen lääketiede!

Mutta niin höhlä olin silti, että veikkosen odotusaikana aloin taas haaveilla luomusynnytyksestä. Ajattelin, että toisella kertaa se varmasti onnistuu: uudelleensynnyttäjien kohdunsuu yleensä kuitenkin avautuu nopeammin. Niinpä valmistauduin: lainasin jumppapallon, vuokrasin TENS-laitteen. Mietin, että olisin kotona mahdollisimman pitkään ja menisin sairaalaan suunnilleenkin vain ponnistamaan.

           

Esikoinen syntyi aikanaan yksitoista päivää lasketun ajan jälkeen. Kun veikkosenkin odotus meni yliajalle, minua alkoi hermostuttaa. Mitä jos pitääkin käynnistää? Toivoin kyllä, että lapsi syntyisi jo, mutta en ajatellut: kunpa käynnistettäisiin. Nyt olen miettinyt, että jos olisinkin ajatellut niin, jos vain olisin keksinyt syyn, jonka varjolla mennä synnytysvastaanottoon ruinaamaan käynnistystä, olisiko veikkonen saatu luoksemme elävänä?

Toki kaikenmaailman ammattilaiset lääkäristä psykologiin ovat vakuutelleet, että tuskin olisin käynnistystä ilman syytä saanut, mutta koska en loppuraskaudessa yhtään sairaalareissua ennen sitä viimeistä tehnyt, en voi tietää, olisiko tilanne voinutkin edetä niin, että synnytys olisi todella jostain syystä päätetty käynnistää.

Minua suututtaa, kun sanotaan, että käynnistykseenkin liittyy riskejä. En ole törmännyt tarinoihin käynnistetyssä synnytyksessä kuolleista vauvoista (tokikaan en epäile, etteikö sellaisia tarinoita ole); sen sijaan olen nyt tullut tietämään aivan liian monista veikkosen lailla lasketun ajan jälkeen kohtuun kuolleista vauvoista. Raskaudessa ja synnytyksessä on aina riskinsä, tottakai, mutta en voi olla ajattelematta, että veikkonen kuoli niin turhaan, kun olisi ollut olemassa kaikki keinot saada hänet ulos kohdusta aiemminkin, hänhän oli täysin valmis.

Käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan lähinnä sitä, että äidin romanttinen synnytyssuunnitelma romuttuu, kun käynnistys johtaakin imukuppiin tai ehkä jopa sektioon. Ja taloudellista riskiä: toimenpidesynnytyksistä tulee varmaan sitten enemmän kuluja yhteiskunnalle… Mutta hurja riski on siinäkin, että äidin pitää vain odotella valmiin vauvansa syntymää; voi käydä niin köpelösti, että vauva ei pysykään hengissä synnytyksen spontaanin käynnistymiseen saakka.

Lasketun ajan jälkeen kohtukuolemia tapahtuu yhden näkemäni tilaston mukaan Suomessa kymmenestä muutamaankymmeneen vuodessa. Se on siis erittäin harvinaista ja epätodennäköistä. On siis aivan turvallista odotella synnytyksen spontaania käynnistymistä. Mutta joku lastaan hartaasti odottava todellinen ihminen hänkin on, jolle se harvinaisuus sattuu. Miksi sen pitää antaa sattua kenellekään? Eikö minun lapseni henki olisi ollut säilyttämisen arvoinen? 

Jos vielä joskus olen raskaana, minulla ei ole synnytyksen suhteen mitään muita toiveita kuin se, että saan lapseni maailmaan elävänä. Puudutteilla tai ilman, käynnistettynä tai spontaanisti, alateitse tai sektiolla, EI MITÄÄN VÄLIÄ.

Ja luomusynnytyksestä haaveilijoille tiedoksi, että luonto todellakin toimii ja hoitaa, mutta ei aina välttämättä toivotulla tavalla. Hyvin sujunut raskaus voi päättyä vauvan kuolemaan myös Suomessa 2010-luvulla. Tervetuloa luontoon – tällaista se on raaimmillaan.

Vuosi sitten...

Eilen minulla oli epämääräinen olo: tuntui, että päivämäärään 4.2. liittyi jotain. Tänään tajusin: eilen tuli tasan vuosi siitä, kun pissasin testiin kaksi viivaa, kesken työpäivän lounastauolla. Muistan, miten yhtäkkiä mieleni vain valtasi vahva tunne, että kyllä ne myöhässä olevat menkat taitavat todella raskautta tarkoittaa... Niin helposti ja rennosti odotus sai alkunsa, en ollut tammikuisella Thaimaan-lomalla lainkaan miettinyt ovulaatioaikaa tai mitään. Juhlistimme asiaa miehen kanssa myöhemmin iltapäivällä Runebergin tortuilla.

Heti samana päivänä lähetin tekstiviestin ystävälle, jonka kanssa olimme jakaneet raskaushaaveemme joulukuussa. Hän vastasi intoa puhkuen itsekin plussanneensa vain muutamia päiviä aiemmin. Ystäväni lapsi syntyi lokakuussa siinä vaiheessa, kun veikkosemmekin laskettu aika oli mennyt. Oi miksi, miksi minulla ei voinut synnytys käynnistyä sinä samana päivänä? Nyt meillä olisi samanikäiset vauvat, olisimme entistä läheisempiä... En ole pystynyt ystävääni saatika hänen lastaan tapaamaan ja yhteydenpitokin tuntuu hankalalta. Asumme onneksi eri kaupungeissa, niin emme alvariinsa tapaa muutenkaan. Täytyy vain toivoa, että ystävyys kestää ajan ja etäisyyden, jota nyt tarvitsen. 

Tänään tajusin, että näitä "vuosi sitten" -muistumia, kamalan haikeuden hetkiä, tulee nyt sitten riittämään ensi lokakuuhun asti. Ultrapäivät, neuvolakäynnit, kaikki tekemiset raskauden eri vaiheissa... 

Alkuraskauden ajan keskenmenonpelko oli voimakas, mutta oikeastaan jo melko pian ensimmäisen ultran jälkeen uskalsin odottaa luottavaisena ja onnellisena. Vatsavaihe oli kauneinta kesää. Ja se ihana kesä tuntui jatkuvan pitkälle syksyyn: pärjäsin raskauden loppuun saakka ohuella fleecetakilla ja mummuvainaani villaponcholla. Veikkosen kuolin- ja syntymäpäivä oli ruskankirjava aurinkoinen syyspäivä. Seuraavana päivänä, kun palasimme sairaalasta kotiin tyhjin sylein, satoivat syksyn ensimmäiset lumihiutaleet. 

Väistämättä kannan tulevat yhdeksän kuukautta veikkosta uudestaan, elän vuodentakaista onnen muistoa ja tätä hirveää, painavaa surua, johon odotuksen onni päättyi. 

Kuin kuka tahansa

Viikonloppuun mahtui hyviä hetkiä. Olimme perjantaina miehen kanssa vertaistukiryhmässä. Mies istui hiljaa, kuten ekalla kerrallakin. Minäkin olin aika vähän äänessä. Silti tuntui hyvältä olla siellä. Se tunne, ettei ole erilainen ja epänormaali, kun lapsi on kuollut. Että se on tapahtunut muillekin.

Lauantaina vietin iltaa vertaisystävän kanssa. Hän on oikeastaan ystäväni ystävä, ja emme ole aiemmin olleet kahden kesken tekemisissä kovinkaan paljon. Yhteinen ystävämme asuu nykyään ulkomailla. Syksyllä kuitenkin lähennyimme tämän ystävän ystävän kanssa; hän on muutama vuosi sitten menettänyt toisen lapsensa kuukauden ikäisenä vauvana. Otin häneen yhteyttä pian veikkosen kuoleman jälkeen ja olenkin saanut aivan valtavasti tukea ja voimaa tältä kultaiselta vertaiselta. Jotenkin lohdullista on sekin, että lapsemme on haudattu samalle hautausmaalle, ihan muutaman haudan päähän toisistaan pienten enkelien omalle alueelle.

Lauantai-iltana puhuimme paljon menetyksistämme, surusta ja siihen kietoutuvista muista tunteista. Puhuimme muustakin, joimme viiniä, nauroimmekin. Lopulta vertaisystävä houkutteli minut ulos - en olisi kenenkään toisen seurassa pystynyt lähtemään. Ja niin minä päädyin ensimmäinen helmikuuta 2014 istumaan pubiin tuopin äärelle. Jos veikkonen olisi täällä, en ikimaailmassa olisi missään kapakan pöydässä siemailemassa. Esikoista täysimetin kirjaimellisesti: hän ei saanut edes äidinmaitoa pullosta ennen kuin yli puolivuotiaana, kun kiinteätkin oli jo aloitettu. En tiedä, olisinko veikkosen kanssa ollut yhtä ehdoton, mutta jos jotain omaa menoa olisinkin kaivannut pikkuvauva-aikana, se tuskin olisi baariin suuntautunut.

Häivähdyksenomaisesti koin tuopin äärellä olevani kuin kuka tahansa. Ympärillä oli vain outoja ihmisiä. Kukaan ei tiennyt, että olen vain muutama kuukausi sitten synnyttänyt kuolleen vauvan. Tuntui, että ehkä sittenkin joskus voin vielä saada takaisin rakkauteni asuinkaupunkiini. Ehkä pystyn paikka kerrallaan ottamaan sen takaisin, menemään kaikkialle, missä olen aiemminkin ollut.

Sunnuntaina tuntui Tuhkimolta lumouksen haihtumisen jälkeen. En minä ole kuka tahansa kulkija, en pysty muuttumaan huolettomaksi entiseksi itsekseni, vaikka viinin ja sopivan seuran keventämänä hetkenä hipaisin sellaista harhaa. Minä olen lapsensa menettänyt äiti, minun on vain jatkettava tätä raskasta loputonta oppituntia, kuinka elää tämän asian kanssa.