Päivitys

Blogi on ollut taas hiljaa. Ehkä surusta on tullut yksityisempää. Ehkä aikaa on mennyt jo sen verran kauan, että aktiivisen käsittelyn tarvetta ei enää ole. Ehkä en ole vain jaksanut kirjoittaa; kulunut talvi on ollut melko alavireinen.

Viime aikoina silmiini on osunut useammastakin mediasta taas kohtukuolemaa käsitteleviä kirjoituksia. Tämä Puhu muru -blogissa julkaistu juttu kosketti minua erityisesti. Kirjoittaja kertoi pahimman surun helpottaneen neljän vuoden kuluttua lapsen kuolemasta. Minulla on ollut tämän reilun kolmen ja puolen vuoden aikana useita kohtia, joissa olen ajatellut olevan jo helpompaa. Silti matka on aina vain kesken. Koskaan ei tule pistettä, jossa tämä suru tulee valmiiksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin näen, että suru vaikuttaa elämääni edelleen, joskus yllättävilläkin tavoilla. Silmun päivähoidon aloitus syksyllä laukaisi pahan ahdistuksen, jota jouduin käsittelemään ammattiauttajan kanssa. Silmu sopeutui hoitoon hienosti, mutta minun sopeutumiseni muuttuneeseen tilanteeseen olikin mutkikkaampaa. Se oli surun tekosia eittämättä, suruun kytkeytyvän menettämisenpelon. Ylenpalttinen huoleni ei koskaan laannu, mutta nyt tuntuu, että osaan taas hieman paremmin elää sen kanssa. Nautin työstäni, en kaipaa kotiäitiaikoja.

Nyt elän jälleen myös kuoleman jälkeistä ensimmäistä suruvuotta, tällä kertaa vain toisenlaista. Isäni syöpä otti vallan viime syksyn aikana, ja juuri Silmun 2-vuotispäivän kynnyksellä isä nukkui pois.

Vanhemman kuoleman suru on erilaista kuin lapsen kuoleman suru, suurta silti sekin. Olen kohdannut ja käsitellyt monet kuolemaan liittyvät isot kysymykset jo Veikkosen myötä. Tietysti myös isän pitkä sairastamisjakso jollakin tavalla valmensi tulevaan luopumiseen. Välillä minusta on jopa tuntunut, että en osaa kunnolla surra isää. Veikkosen kuoleman suru oli ensimmäisinä kuukausina kaiken läpäisevää mustaa tuskaa, isän kuoleman suru on ollut enemmänkin oman arjen taustalla väreilevää haikeutta.

On tietysti ontuvaa ja turhaa verrata näitä suruja, mutta olen isän menettämisen myötä oivaltanut entistäkin paremmin, että muistojen puuttuminen ei tehnyt Veikkosen kuolemasta yhtään helpompaa, vaan päinvastoin vaikeampaa. Isän ikävässä muistot tuovat niin valtavasti lohtua. 

Lisäsin blogilistaani Kokki, rauha, rakkaus -blogin, jota kirjoittaa vertaistoverini, Veikkosen hautausmaakaverin äiti. Kun tämä oma kirjoitustahti on käynyt näin kovin harvaksi, esimerkiksi tuolta blogista löytyy tuoreempaa vertaistukea uusille kohtalotovereille.


Tässä elämä on
oma, kallis ja tarpeeton
joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan
ja ensin mä vapisin aaltojen alla
opin olemaan antautumalla
pohjallakaan ei yksinään olla
alakulo on seurana haikeuden

(PMMP)

Syksyn surumielinen kauneus

Aleksis Kiven päivä. Tuuleton aamu, tangossa roikkuva lippu, keltalehtiset puut siinä ympärillä hievahtamatta. Tämä päivä oli Veikkosen laskettu päivä. Päivä, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Päivä, jolloin kaiken oli vielä mahdollista päättyä hyvin.

Lokakuu ei ole tähän mennessä tuntunut niin raskaalta kuin kahtena aiempana vuonna. Olen oikeastaan nauttinut syksystä. Veikkosen myötä syksystä on tullut minulle entistä rakkaampi ja merkityksekkäämpi vuodenaika. Olen tuntenut helpotusta ja kiitollisuutta siitä, miten hyvin kaikki tänä päivänä on. Suru on kesyyntynyt sopuisaksi osaksi elämää. 

Tänään kuitenkin kirpaisi, kun aamulla keittiön kaihtimet avatessani näin Suomen lipun tangossa. Tästä alkaa taas piinaviikkoni, laskeutuminen kohti vuosipäivää. 

Tuntuu surulliselta, että kun ajattelen Veikkosta, muistan ensisijaisesti mustan ja tuskaisen ajan. Muistan hiljaisen kohdun aiheuttaman kauhun, ultrahuoneen hämärän, lääkärin sanat, jotka tappoivat viimeisenkin toivon. Muistan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien pimeän, miten selviytyminen hetkittäin tuntui täysin mahdottomalta.

Raskausaika, Veikkosen elämä, on jossakin kaukana menneessä, toisessa ajassa. Haluaisin pystyä muistelemaan sitä enemmän, saada aidommin kiinni odotuksen onnen muistoista. 

Muistan, että Veikkonen liikkui kohdussa melko samalla tavalla kuin Esikoinen, eri tavalla kuin Silmu. Muistan, miten suuri vatsani oli loppumetreillä, suurempi kuin kotiin asti saatujen lasten odotuksissa. Ja kuitenkin muistan enää kamalan vähän. 

En kirjoittanut Veikkosen raskaudesta niin tarkkaa päiväkirjaa kuin Esikoisen ja Silmun aikana, vain muutama hajamerkintä on. Valokuvia odotuksesta on jonkin verran, ja niiden kautta voin palauttaa mieleen joitakin häivähdyksiä. Silti tuntuu, että en melkein tunnista itseäni kuvista. Joku nuori ja luottavainen, kevyempi, niistä kuvista katsoo. 

Olen kiitollinen syksylle, että se vie minut hetkeksi taas lähemmäksi Veikkosta - olkoonkin, että se tapahtuu enemmän kuoleman ja surun kuin elämän ja onnen muistojen kautta. 

Sinä kaukana, kaukana siellä,

sinun vuokses on sieluni lohduton.

Syyslehtien matto tiellä,

tuo kullanraskas, en kiellä,

kuva tuskani on,

kuva rikkaan tuskani on.

Kaarlo Sarkia

Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi - kirja kaltaisilleni/kaltaisistani

Elokuussa luin Hesarista esikoiskirjailija Tuomas Juntusen haastattelun. Lukiessa tuntui, että kaikki, mitä jutussa kirjoitettiin, kolahti minuun. Minäkin olen kaivannut kirjaa, jossa lapsen kuolemaa käsitellään kaunokirjallisemmin kuin kokemuksellisissa surukertomuksissa. Minäkään en tunne muuttuneeni superihmiseksi surun myötä.

Nyt viimein olen lukenut myös Juntusen kirjan.  Tuntematon lapsi (WSOY 2016) osoittautui monilta osin juuri niin hyväksi ja osuvaksi kuin odotinkin. Itku tuli lukiessa monta kertaa. En osannut - enkä kokenut edes tarpeelliseksi - erotella, tiputtelinko kyyneleitä kirjan Martalle vai omalle Veikkoselleni. Tässä kohtaa, aivan kolmannen vuosipäivän kynnyksellä, kirjalla oli toki suuri vertaistuellinen merkitys minulle.

Kirjan luettuani googlailin myös joitakin kritiikkejä, koska oli kiinnostavaa nähdä, miten tällainen teos on otettu vastaan. On ilmiselvää, että aihe koskettaa, vaikka se ei omakohtaista kokemusta vasten peilautuisikaan. Toisaalta minulle tuli tunne, että kriitikot ja bloggaajat arvioivat kirjaa hieman varovaisesti, koska sen aihe on niin kipeä ja henkilökohtainen. 

Kirja on siis autofiktiivinen romaani. Kirjan vauva on Martta, kuten Juntusen tytärkin, jolle kirja on omistettu. Ajalliset koordinaatit asettuvat ilmeisesti melko lailla yksiin todellisten tapahtuma-aikojen kanssa. Toisaalta esimerkiksi vaimon nimi on muutettu ja kaunokirjallinen etäännyttäminen tehdään välillä lukijalle näkyväksi: "Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille."  

Kirja jakautuu prologiin ja neljään osaan. Osien sisällä kronologiaa on sekoiteltu jonkin verran, mutta pääpiirteissään tarina kulkee alkutalvesta 2013 syksyyn 2015. Tuohon jaksoon ajoittuu vaiheikas vanhemmuuden matka: vauvantekopohdinnat, raskausaika, Martan syntymä ja hänen lyhyt elämänsä, hautajaiset, surutyö ja uuden raskauden yritys.

Romaanin osat ovat mielestäni keskenään hieman epätasaisia. Prologi on timanttisesti kuvattu kohtaus eräästä hetkestä ennen hautajaisia. Ensimmäinen osa, jossa mies hiljalleen lämpenee vaimon vauvahaaveille, raskaus alkaa ja etenee ja Martta syntyy, on mielestäni joutavan pitkä. Kirjailija lienee kokenut tämän vaiheen kuvauksen tarinan kannalta tarpeelliseksi, mutta minä odotin liki sata sivua, että päästäisiin viimein asiaan.

Tietysti raskausaika on kallisarvoisen tärkeä osa Martan elämää, yhteistä aikaa, jonka hän vanhempiensa kanssa vietti. Vauvapohdinnoista ja odotuksesta kertoileminen toki myös muodostaa kontrastin kirjan muille osioille: ensin ollaan taviksia, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu, joudutaan tuoreiden vanhempien kerhosta ihan toiseen porukkaan, vertaistuki-iltaan puhumaan kuolleista lapsista. Vaativana lukijana koin kuitenkin, että jos kirjaa arvioi kaunokirjallisuutena, tuo raskausvaihetta kuvaava jakso ei ole erityisen omaperäistä tai erottuvaa tekstiä.

Toinen osa on Martan elämä, joka kestää vain vajaat kaksi päivää. Tapahtumat ja tunteet on kuvattu riipaisevasti. Samastumiseni oli vahvaa, vaikka äkkisukellus vauvaonnesta syvälle suruun meillä menikin eri tavalla. Kolmas osa ajoittuu Martan kuoleman jälkeisiin mustimman surun aikoihin. Tähän osioon kiteytyy se, mistä kirjan nimikin kertoo: "Tyhjyytemme oli kaksinkertainen, koska emme tienneet, mitä olimme menettäneet. Martta oli jäänyt meille tuntemattomaksi. Toisin kuin olin aiemmin kuvitellut, tämä ei vähentänyt surua vähääkään." 

Surun kuvauksessa on kulkuja, jotka omakohtaisesti tunnistan, ja joita tästä blogistanikin on matkan mittaan voinut lukea. Tällaisia ovat esimerkiksi hautaamisasioihin liittyvä rituaalien tärkeys ja muiden ihmisten reaktiot suruun, tai - vielä pahempaa - reagoimattomuus.

Romaanista käy ilmi, että mies ja nainen potevat surua hieman erilaisella volyymilla, mutta minulle ei sittenkään lukiessa tuntunut kovin olennaiselta, että kertoja on mies. Vaikka takakansitekstissä luvataan vahvaa miesnäkökulmaa, minulle vauvan menettäneenä äitinä ensisijainen samastumiskohde kirjassa oli juurikin kertojamies eikä hänen vaimonsa. Kuten Martan isä, minäkin luin Kaarlo Sarkiaa saadakseni kyyneleet vierimään! Minullekin suru avasi yhtäkkiä luonnon ja koko maailman täyteen metaforisia tasoja! Ja tietysti minua ja Juntusta (niin kirjailijaa kuin autofiktiivistä hahmoa) yhdistää kirjoittaminen: "Ajatus iski huoneen pimeydestä ja sai minut ponnahtamaan istualleni: Kävi miten kävi, alkaisin kirjoittaa. Pelastuisin kaivostani, kirjoittaisin sen täyteen merkityksen kirkasta vettä ja kohoaisin kirjoitukseni mukana vapaan taivaan alle." Tuomas Juntunen teki surutyönsä romaanin muotoon, minä olen kohta kolme vuotta kirjoittanut tätä blogia. Ehkä emme sittenkään ole niin erilaisia, miehet ja naiset, isät ja äidit.

Merkkailin tärkeitä kohtia. Lappusumaa kertyi osiin, joissa kerrottiin  

Martan lyhyestä elämästä ja vanhempien surusta Martan kuoleman jälkeen.

Kirjan viimeisessä osassa harpotaan nopeasti eteenpäin tapahtumia kuoleman jälkeisestä syksystä seuraavaan syksyyn. Haave uudesta raskaudesta nousee pakottavaksi - been there, tunnistan! Haaveen tiellä on kuitenkin haasteita, koska Martta on kuollut perinnölliseen sairauteen. Viimeisen osion rytmi on hätäinen aiempiin verrattuna, ja en voi olla miettimättä, onko kirja pantu kokoon vähän liiankin kovalla kiireellä. Hämmästyttävän nopeasti se on päätynyt valmiiksi kustantamon julkaisemaksi painotuotteeksi, vain kaksi vuotta Martan syntymästä ja kuolemasta.

Mainittava on vielä myös Juntusen kirjallisuudentutkijatausta, joka näkyy romaanissa runsaina kirjallisuusviittauksina. Viittauksissa ei ole minkäänlaista snobbailun tai namedroppailun tuntua: ne kertovat vilpittömästi siitä, miten lohduttava ja voimaannuttava merkitys kirjallisuudella voi vaikeissa elämänkäänteissä olla.

Uskon, että Tuntemattomasta lapsesta tulee monelle surevalle äidille ja isälle tärkeä, mutta suosittelen kirjaa ehdottomasti muillekin kuin tämän surun kohdanneille. Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se tarjoilee paljon hienoja kiteytymiä, kuten "Tunnin kuvassa päivän elämä." ja "Kauheasta oli tullut uusi normaali." Erityisen merkittävää tässä romaanissa on mielestäni se, että lapsen lyhyeksi jäänyt elämä ei ole sivujuonne tai erilaisia tapahtumaketjuja ja juonenkäänteitä liikkeellepaneva voima, vaan kokonaisen kirjan arvoinen aihe itsessään.

Kiitos Tuomas Juntuselle koskettavasta kirjasta ja kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muutoksen pysyvyys

Ja niin se on tullut taas: syksy, vuoden kiertyminen kuoleman kohtaan. Muistoja nousee pintaan, mutta toisaalta tänä vuonna on kahta edellistä vahvemmin läsnä tunne siitä, että eteenpäin on menty ja yhä mennään. Kolme vuotta on jo aivan eri pitkä aika kuin kaksi, saati yksi.

Viime ajat ovat olleet työteliäitä, töiden osalta siis, ja lisäksi on ollut lasten uuden arjen opettelua. Olen ollut stressaantunut, mutta muutamaan kertaan olen pysähtynyt miettimään, että yllättävän hyvin tätä stressiä ja ruuhkaa kuitenkin siedän. En koe palanneeni ennalleni, mutta hieman taas lähemmäs sitä entisen kaltaista Ulpukkaa olen salavihkaa päässyt.

Olen miettinyt elämän tarinallistamista, tätä omaa nykyään harvahkoa bloggaamista ja toisaalta jaettuja kohtaloita vertaisfoorumeilla ja mediassa. Miten suru nähdään prosessina, jolle kirjoitetaan piste: näin olen muuttunut, tällainen olen nyt kaiken jälkeen. Se piste on kuitenkin vain jonkinlainen still-kuva, jonka jälkeenkin muuttuminen, kasvaminen, oivaltaminen - ja välillä ehkä turtuminen, taantuminen, väistämätön kipuilu - jatkuu.

Parisuhteesta sanotaan monesti, että lapsen kuoleman suru joko yhdistää entisestään tai erottaa. Olen omassa liitossani kokenut huikean yhteenkuuluvuuden vahvistumisen, mutta nyt liki kolmen vuoden jälkeen, uuden lapsen syntymän ja kasvamisen myötä, täytyy sanoa, että arki on palannut kuvioihin. Meillä menee tosi hyvin, mutta eskarin, päiväkodin, töiden, kotitöiden ja milloin kenenkin harrastusten ja menojen paletissa ei välttämättä loista kirkkaimpana sellainen voimakas yhteys, jota niinä surun kipeinä ensikuukausina koimme.

Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin. Suru etäännytti joistakin, toiset se toi lähemmäksi, ja löytyipä surun myötä elämään aivan uusiakin tuttavuuksia, joista osa syveni ystävyydeksi. Kuitenkin se liike jatkuu edelleen: kuluneena kesänä olen tavannut joitakin niitä loitolle jääneitä ensimmäistä kertaa kaiken jälkeen, ja toisaalta jotkut akuutissa surukriisissä erityisen läheisiltä tuntuneista ihmissuhteista ovat jääneet viime aikoina huonommalle hoidolle.

Vertaismaailmassa en ole enää vain se, joka hakeutuu toisten siipien suojaan, vaan nyt on minun vuoroni avata syli ja levittää ne hoivaavat siivet vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen, että aika auttaa, kyllä se vielä auttaa. Muistan niin hyvin, miten olin hetkittäin aivan varma, että minun kohdallani tuo fraasi ei päde, suru on niin suuri, että edes aika ei voi auttaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, näinkin seesteisessä kuvassa tänään.

kuvat: Pixabay

Elokuun oloja

Olemme uuden edessä: Esikoinen aloittaa pian eskarin ja pikkuinen Silmu päiväkodin. Äitiä jännittää etenkin tuo kuopuksen hoitouran alku. Jännittää, miten lapsonen pärjää, mutta vielä enemmän jännittää - niin hölmöltä ja hysteeriseltä kuin se kuulostaakin - pysyykö hän hengissä siellä lapsiryhmässä vieraiden tätien hoidossa. Olen tosissani ruvennut ajattelemaan, että tämä pelkopeikko olisi käsiteltävä pienemmäksi. On epätervettä ajatella alvariinsa kuoleman ja menettämisen mahdollisuutta. 

Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin. 

Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni. 

On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista. 

Vielä muutama ajatus ihmeistä. 

Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!

Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin. 

Tämän halusitko minulle opettaa

tämänkö tahdoin nähdä

kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.

Taivaalla ei kuuta näy

onhan silti tähdet

on vielä kesä mutta kohta on syksy.

A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu

Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Taiteen osumatarkkuus

Ensimmäisen vuoden ajan etsin koko ajan merkkejä, löysin etsimättäkin. Peilasin kaikkea luettua, kuultua, koettua ja aistittua suruani vasten.

Joskus melkein kaipaan sitä syvempien merkitysten pohjavirtaa, joka tuolloin niin vahvasti päivissäni läiskyi. Tietysti olen onnellinen tästä pisteestä, jossa nyt olen. Olen onnellinen, että nyt ei ole vuosi 2014, jolloin tahkosin surutyötä askel eteen ja harppaus taakse kerrallaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että nykyään arjen pyörteet vievät liikaakin mukanaan ja elämän ihmeellisyys ja suuri kaikkeus kaikkinensa jäävät lelukasoihin ja soppakattilan pohjalle, rutinoituneen puistoreitin varrelle näkymättömiin.

Onneksi on kirjallisuutta, musiikkia, taidetta.

Ron Mueckin hyperrealististen veistosten näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on yksi kesän näyttelytapauksista. Kaikissa näyttelystä kertovissa lehtijutuissa kuvataan jättimäistä vauvaa. Kosteat raollaan olevat silmät ja nyrkkiin puristuneet kädet kertovat vauvan olevan elossa, juuri maailmaan tullut. Minua kuitenkin kylmää vauvan asento. Se makaa niin suorana, etenkin jalat ovat mielestäni elävän vastasyntyneen jaloiksi liian suorat. Minulle tuo jättivauva, liikkumaton suora vauva, vaikka vain kuvista nähtynänikin, tuo mieleen Veikkosen makaamassa rintani päällä. Samalla tavalla vähän kyljellään Veikkonen siinä makasi. Näin myös Facebookissa erään tutun ottaman kuvan kahdesta lapsestaan tuon vauvaveistoksen edessä. Minulle sellainen kuva latautuisi aivan hurjilla merkityksillä, olkoonkin, että jättivauva on tyttö.

Hesarissa oli vastikää arvio näyttelystä, ja siinäpä sitten olikin yllättävä "merkki" tai "viesti", tärkeä päivämäärä:

Luulen, että nämä taideteokset on kaikesta kammottavuudesta huolimatta mentävä itse katsomaan.


Kirjoista on myös viime aikoina seuloutunut silmiin erityisen sattuvia kohtia:

"Tai sitten se tavallinen lokakuun yö, jossa liikkuu, kiihtyy ja katoaa satunnaisten ajovalojen maailmankausia; jossa toisinaan havahtuu siihen, että on syystä tai toisesta ristinyt kätensä."
(Kristian Blomberg: Valokaaria)

"Se oli kahdestoista kerta, kun Iisakki merkkasi raamattuun; syntymäpäivänään kuolleen elämäkerta oli kirjoitettu kerralla kokonaan: se oli ehyt ja tiivis. Kunpa ei olisi enää tarvinnut kajota siihen luetteloon, sillä jäljellä oli vain ristin tekoa."
(Lauri Viita: Moreeni)

Loppuun laulu bändiltä, joka on aiheuttanut minulle inhon ja ärtymyksen väristyksiä nimellään (ja kun musadiggarikaverit hehkuttavat ja peukuttavat somessa - minusta on vain niin kertakaikkisen kornia tykätä lasten hautausmaasta). Tämä biisi nyt sitten kuitenkin kaikessa makaaberiudessaan kolahtaa.

siellä on haju ja kostea maa

siell' on iho hiukset ja luut

mut kuoleman kohdusta maan alta

niistä versoo uudet puut

Olemassaolon todistus

Muutamissa kohtalotovereiden blogeissa on kerrottu kansalaisaloitteesta, jolla pyritään muuttamaan lakia niin, että vanhemmilla olisi oikeus halutessaan nimetä kuolleena syntynyt lapsensa virallisesti ja saada hänen tietonsa väestörekisteriin.

Janna Rantala perustelee asian tärkeyttä niin hienosti Helsingin Sanomien kolumnissa, että tyydyn nyt vain linkkaamaan sen tähän ja jättämään omat jorinat vähemmälle.

Minun lapseni oli olemassa. Hän on olemassa ajatuksissani ja muistoissani päivittäin. Olisipa liikuttavaa ja lämmittävää, jos yhteiskuntakin viimein hänen olemassaolonsa tunnustaisi.

Joskus tuntuu hölmöltä aina kuvata tuota kiveä. Ja toisaalta kiven kuvaaminen on tärkeää ja terapeuttista - kun ei muutakaan ole. Vuodenkierron vaiheet hautausmaalla tuovat lohtua: aika kulkee, aika auttaa. Kaksi pientä orvokintainta, jotka haudalle vapun kynnyksellä istutin, ovat ilman hoitoa villiintyneet suorastaan pöyhkeään kukoistukseen. 

Huolenharmaat lasit

Vaaleanpunaiset lasit, niistä aina puhutaan - siitä, miten ne menetyksen myötä on riisuttu silmiltä. En tunnusta äitiyteni tiellä koskaan kulkeneeni aivan pinkit lasit pupilleilla. Huoli on ollut joka kerta läsnä plussatestistä lähtien. Huoli on osin varmasti luonteesta kumpuavaa, paljolti myös sosiaalista perintöä. Äidiksi tulemisen myötä olen tunnistanut ihan uudella tavalla oman äitini huolen, miten se on välillä yliampuvaa, tukahduttavaakin, kun kaikessa hauskassa näkyy heti myös jokin vaarallinen ja pelottava puoli. Olen huomannut toistavani samaa kaavaa ja ollut siitä ärtynyt ja ahdistunut.

Yhtä kaikki - olin siis huolikeskeinen äiti jo ennen menetystä. Jo Esikoisen raskausaikana riiputin mukana "jos kaikki menee hyvin" -sivulausetta. Kun vauva sitten oli syntynyt, tarkkailin alvariinsa hengitystä. Kun Esikoinen oli taapero, hermoilin koko ajan kiipeilyjä, juoksenteluja, betonilattioita ja portaita. Tunnen monia rennompia äitejä, jotka eivät samalla tavalla näytä jatkuvasti skannailevan maailmaa mahdollisten vaarojen varalta. Ja kuitenkin se huoli varmasti jollakin tavalla jokaisen äidin elämässä mukana läikähtelee. Oppiapa itsekin elämään niin, että se ei olisi päällimmäisenä!  

Välillä mietin, mikä on normaalia huolestunutta Ulpukkaa ja mikä Veikkosen kuoleman varjoa. Elämä on ihanaa ja onnellista, mutta huolesta en kuitenkaan osaa päästää irti. Silmun odotuksesta en muista oikein muuta kuin sen jäätävän pelon. Vauvavuotta huoli varjosti välillä synkästi. Ja yhä se on läsnä; jokaisesta flunssasta, pään kolautuksesta, väärään kurkkuun vedetystä ruuanmurusta huoli kasvaa silmänräpäyksessä valtaviin mittasuhteisiin. Taaperoikä on ihana ja niin äärettömän stressaava. Herkeämättä saa vahtia.

Huolissani olen myös Esikoisesta. Jokainen vatsa- tai pääkipu, pituuskasvun poikkeama käyrältä aiheuttaa pelon vakavasta sairaudesta. Kun mies ja Esikoinen olivat talvella lumilautailemassa ja en saanut miestä kiinni puhelimella koko päivänä, en pystynyt häätämään päästäni kuvia onnettomuudesta, ambulanssikyydistä, leikkaussaliin kiidätettävästä lapsesta. En, vaikka tiesinkin, että todennäköisin selitys on akun loppuminen puhelimesta - kuten olikin.

On raskasta elää näin. Puheluita terveyspalveluiden neuvontaan, päivystykseen, myrkytystietokeskukseen. Googlauksia googlauksen perään, avautumisia vertaistukikavereille. Kaikki on hyvin, keskity tähän hetkeen -mantroja, hengitysharjoituksia, yrityksiä irtaantua stressikäytöksestään liikunnan, tyhjän TV-viihteen, kirjan tai (hah) jopa trendikkään aikuisvärityskirjan avulla. Enkö jo saanut elämältä suuren opin: pelko ei suojaa miltään. Vaikka kuinka pelkään ja panikoin, mitä vain voi tapahtua.

Ehkä tarvitsisin ammattiapua. Ehkä jo tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. Välillä surun haipuminen taka-alalle hiljaiseksi haikeudeksi hämää. Ajattelen toipuneeni, selvinneeni, mutta matka on sittenkin kesken. Koen tehneeni paljon aktiivista surutyötä, esimerkiksi tämän blogin muodossa, mutta työstettävänä onkin surun sijaan vielä runsaasti huoleen (kenties traumaan?) liittyviä asioita.

Silmun puolitoistavuotisneuvolassa viime viikolla sain terveydenhoitajalta neuvolapsykologin puhelinnumeron. Juuri nyt tuntuu, että en halua soittaa, kyllä tämä tästä kuitenkin, koko ajan mennään parempaan suuntaan. Mutta jos jonakin toisena päivänä tuntuu taas toiselta, kesän värikkäässä kirkkaudessa aivan liiaksi huolenharmaalta, minä soitan.

(kuvat: Pixabay)

Katselukokemus: Edes puoliksi äiti

Minulle tarjottiin mahdollisuutta katsoa dokumenttielokuva Edes puoliksi äiti. Elokuva ei ole päässyt julkiseen levitykseen sen vuoksi, että sen aihetta, kohtukuolemaa, pidetään niin marginaalisena. Elokuvan tekijät etsivätkin nyt tilaisuuksia esittää elokuvaa ihmisille, joita aihepiiri omakohtaisesti koskettaa. Toivottavasti bloggaukseni on avuksi tässä pyrkimyksessä.

Edes puoliksi äiti on siis dokumenttielokuva siitä, miltä tuntuu olla äiti ilman lasta. Elokuvassa esiintyy kaksi kohtukuolemalle lapsensa menettänyttä äitiä, Emilia ja Maria. Emilian menetyksestä on jo muutama vuosi aikaa, ja hän on saanut kuolleen vauvan jälkeen kaksi elävää lasta. Marian suru on tuoreempi. 

Vaikka nykyisessä elämäntilanteessani olen lähempänä Emiliaa, Marian tarina tuli enemmän iholle. Se paljas, raaka, vereslihaisentuore suru, joka Marian kautta välittyi, on minullakin kuitenkin yhä voimakkaasti muistissa. Viha, katkeruus ja lohduttomuus, ne kaikkein mustimmat tunteet, tulevat Marian suulla ja tyhjillä kasvoilla kerrotuksi.

Emilian tarina tuo elokuvaan lohdun ja toivon perspektiivin: elämä jatkuu, tyhjään syliin syntyy uusia pieniä tuhisijoita. Yllättäen tämä monien kohtukuolemaäitien - myös minun - kokema ihana lohtu on kuitenkin samalla elokuvan kirpaisevin juonne: en usko, että olisin itse tuoreessa surussani pystynyt katsomaan kuvia elävän vauvan kipristelevistä varpaista tai kastejuhlista. Siinä kohdassa, kun surin kuollutta lastani enkä tiennyt, saanko koskaan enää uutta vauvaa, ihan kaikki vauvoihin liittyvä oli äärimmäisen tuskallista. En pystynyt lukemaan esikoiselle Pupu Tupuna neuvolassa -kirjaa, koska itketti liikaa. Kun uutisissa kerrottiin synnytysosastojen lakkauttamisista ja näytettiin kuvituskuvana lasikopassa nukkuvaa vauvaa, oli pakko vaihtaa kanavaa. 

Joskus mietin myös, miten vaietuiksi jäävät ne elämänkohtalot, joissa sitä uutta lohtulasta ei synny. Joillekin menetetty vauva todella jää ainoaksi lapseksi. Silti selviytyminen on mahdollista, muilla keinoilla. Sellaisia tarinoita olisi tarpeen kertoa julkisestikin enemmän. Elokuvan loppukohtauksessa onneksi esiintyy Emilian sijaan Maria, hivenen jo alun kuvista voimaantuneena, surussaan tärkeän oivalluksen tehneenä. Loppukohtaus välittää tarvittavan viestin siitä, että surun kanssa voi oppia elämään ja että äitiys on jotakin sellaista, mitä edes lapsen kuolema ei vie pois. 

Molemmat elokuvan naiset ovat kohdanneet kohtukuoleman esikoista odottaessaan. Elokuvan nimikin viittaa ainokaisen menettämiseen. Minä olin jo valmiiksi äiti; sairaalasta tyhjin sylein palatessamme meitä oli vastassa 3,5-vuotias poikamme. Silti meidän perheemme suru oli ihan yhtä suuri.

Dokumentissa rajaus esikoisen menettäneisiin äiteihin toimii kuitenkin hyvin; kuten nimi kertoo, elokuvassa on paljolti kyse juuri siitä, miten olla äiti, kun ei ole lasta hoivattavana. Meillä toisen/kolmannen/n:nnen lapsen menettäneillä kokemuksessa on taas omat sävynsä: sisaruksen suru vanhempien surun lisäksi ja haasteet jaksaa olla äiti elävälle samalla, kun suru kuolleesta on viedä kaikki voimat.

Elokuvan oivaltavinta antia ovat kohtaukset, joissa Emilian ja Marian tiet ikään kuin toisistaan tietämättä risteävät. Vaikka kohtaukset tietysti ovat rakennettuja, ne kuvastavat hyvin sitä, miten näkymätöntä kohtukuoleman suru on ja miten emme ulospäin voi tietää, millaisia tragedioita viereisessä kahvilapöydässä istuva tai leikkipuistossa iloisesti lastensa kanssa touhuava äiti on joutunut kohtaamaan. 

Uskon, että kohtukuoleman kokeneet löytävät elokuvasta valtavasti samastumispintaa. Etenkin Marian kertojanääni on minun korvissani kuin jonkinlaista kollektiivista kohtukuolemapäiväkirjaa; niin tuttuja, omakohtaisesti läpikelattuja, vertaispalstoilla moneen kertaan jaettuja Marian ajatukset ovat.

Mielestäni elokuvalla olisi myös paljon potentiaalia valottaa tavan tallaajille, millaisesta elämänkokoisesta surusta kohtukuolemassa on kyse. Edes puoliksi äiti puhuu kohtukuolemasta rehellisesti ja sopivan koruttomasti. Toivottavasti elokuva vielä pääsisi levitykseen esimerkiksi Yle:lle. 

Elokuvan tekijöille pointsit vaikeaan aiheeseen tarttumisesta ja Emilialle ja Marialle kiitos rohkeudesta antaa kasvot kohtukuolemalle!

(Kuvat still-kuvia elokuvasta Edes puoliksi äiti)

3 X kohtaaminen

Blogi nukahti talviuneen. En voi luvata, että tämä tästä kovin virkeäksi heräisi nytkään. Välillä on ajatuksia, joista tekisi mieli kirjoittaa. Välillä aloitan, mutta tekstit jäävät kesken.

Tunnisteissa on sana kohtaamattomuus. Se oli hyvin tavallinen tunne ensimmäisen vuoden aikana, usein vielä toisenkin. Tietyissä tilanteissa ulkopuolisuus, tämä erilainen äitiys, olemiseni syvärakenteihin pesiytyneen surun aikaansaama erillisyyden tunne on yhä läsnä.

Kuitenkin nyt on aika lisätä listaan sana kohtaaminen. Ihania kohtaamisia on ollut koko matkan ajan, ja niitä on edelleen näin 2,5 vuoden jälkeen, kun Veikkonen enää harvemmin tulee ihmisten kanssa puheeksi.

Tässä muutama viimeaikainen kohtaamisen hetki, jotka haluan tallettaa ja jakaa:

1. Junan leikkivaunussa tunnistan yllättäen kohtalotoverin. Olemme keskustelleet samassa nettiryhmässä, emme ole koskaan kohdanneet oikeassa elämässä. Kuitenkin tunnistamme heti toisemme, pienestä profiilikuvasta, pähkinälapsen nimestä, onko siinä jotain muuta myös... Jotain, mikä ei näy, mutta toiselle samanlaiselle sittenkin näkyy, häivähdys silmissä..? Kohtaaminen pistää miettimään, miten meitä menettäneitä äitejä istuu hiekkalaatikoiden reunoilla, tungeksii rattaiden kanssa lastentapahtumissa, miten joskus läsnä voi tietämättäkin olla toinen, joka on kulkenut saman tuskan läpi.

2. Ystävä kysyy suoraan ja yhtäkkiä, kesken arkisten lapsijuttujemme, miten koen Veikkosen tänään. Millaista suru on nyt, miten se vaikuttaa elämääni. Tuntuu hyvältä sanoa, että ei suru enää niin paina. Mukana se on, mutta sen kanssa on jo tuttua, helppoakin elää. Ja että muita varjoja sitten kuitenkin on: jatkuva huoli, ajoittain lamaannuttavaksi kasvava menettämisenpelko, säröinen luottamus elämään. Ja aivan kuin se huoli hetkeksi kevenisi, kun sen saa ääneen sanottua. Tuntuu naurettavalta yhtäkkiä ravata tarkkailemassa päiväunia nukkuvan lapsen hengitystä, kun ystävän samanikäinen taapero porskuttaa puolet pitemmät unet rattaissa ulkona ilman, että häntä käydään kertaakaan kurkkaamassa. Jospa hiukkasen ystäväni terveestä elämänluottamuksesta tarttuisi minuunkin...

3. Mieheni 88-vuotias vaari tulee yllättäen sukupäivällisellä luokseni ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, että ei osannut silloin lapsemme kuoleman jälkeen sanoa mitään. "Se oli liian vaikea, liian kamala asia", hän sanoo ja pyyhkii kyyneliä silmistään. Ja olen aivan häkeltynyt ja en osaa muuta kuin hipaista olkapäätä ja kuiskata lähes ääneti "kiitos".

Lapsiluku

Luonnoskansiosta heinäkuulta 2015

Huomaan miettiväni tarpeettoman paljon sitä, onko se lapsiluku täynnä vai ei. Heti pian Veikkosen kuoleman jälkeen ajattelin suorastaan uhmakkaasti, että haluan vielä monta lasta. Halusin haistattaa pitkät entiselle rationaalisuudelleni: pois järkisyyt, taloudellisten ja henkisten resurssien punnitsemiset, lapsia lapsia lisää lapsia niin paljon kuin sydän sanoo! Halusin ikään kuin antaa köniin kuolemalle: yhden veit, mutta lällällää, minäpä synnytänkin lisää entistä enemmän!

Olen pyöritellyt myös ajatuksia "särkymävarasta". Mitä jos vielä menetän? Ja kuitenkin niin omakohtaisesti tiedän, että ei kukaan toista korvaa. Tiedän senkin, että lisää onnea ja rakkautta tarkoittaisi myös lisää maailman tuskaisinta äidin pelkoa. Ehkä sellaista hallitsemattomuutta, että se olisi jo valmiiksi huolta pursuavalle sydämelleni liikaa.

Päätöstä suuntaan tai toiseen ei tarvitse tehdä nyt. Sitähän olen täällä blogissakin usein julistanut. Ikä asettaa jonkinlaiset raamit, mutta vielä on pelivaraa useamman vuoden verran. Olen endometrioositaustastani huolimatta tullut kohtuullisen helposti raskaaksi, joten uskallan ajatella, että se osuus hommasta voisi vielä onnistua. Olen alle kolmevitosena ehtinyt synnyttää kolme lasta; jotkut ikäiseni ja vanhemmatkin kaveripiiristä vasta hoivailevat tai odottavat esikoistaan.

Tammikuu 2016

Ajatukset ovat kesästä muuttuneet. Kalenterin välissä on hormonikierukkaresepti ja kalenterissa varattuna aika sen asennukseen. Lopullisia päätöksiä en toki vieläkään halua tehdä, voihan mieli muuttua tai elämässä tapahtua yllätyskäänteitä. Kuitenkin nyt tuntuu, että tämä perhe on oikein hyvä näin. Voimavarojen, jaksamisen, turvaverkkojen, rahan, asumisen näkökulmat puhuvat kaikki sen puolesta, että kaksi elävää lasta on meille sopiva määrä. Vauvakuumetta en pode, ja ajatus siitä, että olisin joskus vielä raskaana, on pelkästään ahdistava. Ajatus on jopa siinä määrin ahdistava, että olen kuukautiskierron palattua ruvennut hysteerisesti pelkäämään vahinkoraskautta. Imetän Silmua yhä ja varmaankin sen takia kierto on ollut epäsäännöllinen. Muutamatkin paniikkitestit olen tehnyt, ja yhden viivan ilmestyminen tikkuun on aiheuttanut syvän helpotuksen huokauksen. Tuntuu vapauttavalta saada kondomia varmempi ehkäisy, vaikka hieman jännittääkin palata hormonaalisen ehkäisyn käyttäjäksi liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Täytyy vain toivoa, että kierukka sopii.

Tuntui jollain lailla pysäyttävältä kirjoittaa ehkäisyneuvolan esitietolomakkeeseen raskauksia 4, alatiesynnytyksiä 3. Se on aika paljon, se on enemmän kuin mitä koskaan kuvittelin kokevani silloin, kun lapsiasia elämässä tuli ajankohtaiseksi.

Välillä mietin, iskeekö vauvakuume Silmun kasvettua hieman isommaksi. Sitten kun imetys (joskus hamassa tulevaisuudessa) loppuu? Saanko muutaman vuoden päästä neljänkympin kynnyksellä ikäkriisin ja nyt-vielä-yksi-vauva-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä-kohtauksen? Toisaalta tiedän, että haaveellisen haihattelevista puolistani huolimatta olen sen verran rationaalinen, että en kovin helposti enää antautuisi vain vauvakuumeelle. Vauva on vauva vain hetken; on haluttava myös yksivuotias vauhtitaapero, pari-kolmevuotias uhmis, koululainen, teini... Välillä tuntuu pökerryttävältä ajatella kaikkia niitä vaiheita, joita näiden kahdenkin kanssa vielä on edessä.


Joskus yritän kääntää Veikkosen lyhyen käväisyn elämässäni lohdulliseksi: minä todella sain vauvan, jota saan aina vaalia vauvana. Isoveljen ja pikkusiskon välissä kulkee mukana yksi näkymätön lapseni, oma enkelivauvani.

Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.

Joulukyyneleet

Päiväkodin joulupuurohetkessä joulukuun alussa se alkoi. Yksi tädeistä soitteli pianolla taustamusiikkia, ja yhtäkkiä tonttulaulujen lomassa biisiksi vaihtui Taivas sylissäni, joka on yhtä paha, ellei pahempikin, kuin Varpunen jouluaamuna. Helmassani kantaa itse taivastako saan? Niin kaunis ja niin kamala. Kyynelten kihoaminen silmiin tuntui kiusalliselta, jouduin tekemään töitä estääkseni patoa murtumasta kokonaan.

Asuinalueeni perinteikkääseen joululauluiltaan en tänä(kään) vuonna mennyt, koska en halunnut ottaa riskiä, että kevyt liikutus luiskahtaa räkäitkuromahduksen puolelle naapuruston nähden.

Sittemmin joululauluja on tullut kuultua ja kuunneltua sen verran paljon, että jopa nämä tunteikkaimmatkin sävelmät ovat menneet välillä ohi tyystin kyynelittä. 

Toissa vuonna ymmärsin, että on sentään hyvä, kun on olemassa sellaisiakin joululauluja, kuten Elsa Koposen tekstiin tehty Tuikkikaa oi joulun tähtöset. Sen pateettiselle viimeiselle säkeistölle on aikoinaan tullut naureskeltuakin, mutta eipä naurattanut kaksi vuotta sitten yhtään.

Kerran loppuun satu joulun saa.

Suru säveliä sumentaapi.

Kerran silmäin täyttää kyyneleet,

virtaa vuolahina tuskan veet.

Siks oi tähtisilmät loistakaa!

Viime vuonna jonakin joulunaluspäivistä pötköttelin sohvalla vastasyntynyt Silmu rintani päällä ja kuuntelin radiosta Soile Isokosken joulukonserttia. Tuttujen, kanonisoitujen laulujen lisäksi ohjelmassa oli muutama vähemmän tunnettu kappale. Yksi niistä oli Pikku Veikon joulurukous. Jo nimen kuuleminen sai minut valpastumaan. Ja voi, mitkä sanat! Googlauksen myötä kävi ilmi, että teksti on Antti Rytkösen (1870-1930) ja tunnetaan myös nimellä Pikku Maijan rukous. Laulun Pikku Veikko on elävä poika, mutta minä kuulin kappaleen ilman muuta niin, että oma taivaan Veikkoseni se siinä pyytää siunausta eläville perheenjäsenilleen. Ja vieläpä sureville omistettu säepari, mikä aarre tämä pieni laulu onkaan! Netistä ei löytynyt laulua suoraan tähän linkattavaksi, mutta Soile Isokosken tulkinta on kyllä Spotifyssa. 

Näiden sanojen myötä toivotan blogini lukijoille rauhaisaa joulua.

Siunaa, hyvä Jumala,

isä, äitikulta,

siunaa rakas mummuni,

joka vietiin multa.

Joulust' anna iloita

heidän maailmassa,

mummun joulu olkohon

hauska taivahassa.

Siunaa isot veikkoni,

Antero ja Ahti,

siunaa Sirkka siskoni,

nuket, Miisu, Vahti.

Siunaa pikkulintuset,

anna heille ruokaa,

lohdutusta sille suo,

surussa ken huokaa.

Siunaa myöskin minua,

jok' oon lapsi pieni,

joulunlapsi ohjatkoon

askeleeni, tieni.

Antti Rytkönen

Pixabay

Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Kuolema ja kurpitsat

Sosiaalinen media valuttaa silmille tämän päivän monet merkitykset: on Halloween-asua ja hautakiveä, räävitöntä ilakointia ja riipivää ikävää. Yksi on sonnustanut lapsensa naamiaispukuun karkki vai kepponen -kierrokselle, toinen kuullut pienokaisensa nimen luettavan kirkossa poisnukkuneiden joukossa. Kuoleman karnevaalit, satokauden päättävä kekri, suomalainen kansanperinne ja amerikkalainen hapatus. Pyhäinpäivään hiljeneminen, silmänkantamattomiin siintelevä kynttilämeri sysipimeässä. 

Minulla on tälle päivälle oma henkilökohtainen merkitykseni, joka kyllä käy hyvin yksiin pyhäinpäivän kanssa: Veikkosen hautajaiset olivat tasan kaksi vuotta sitten. Nyt olen hyvilläni siitä, että ne ehtivät olla lokakuun puolella. Lokakuu on suruni kuukausi, marraskuusta kääntyy uusi lehti taas. Vielä pari kuukautta päivä pimenee, mutta edessä on ihania valon juhlia: Silmun 1-vuotispäivä, joulu.

Esikoista harmitti, kun kaverin Halloween-kemut jäivät väliin sairastumisen takia. Hautausmaalle piti kuitenkin koko perheellä mennä, vaikka poika potilaana olikin. Kun kerroin, että nyt on sellainen pyhäinpäiväkin, jolloin muistetaan kuolleita, lapsi protestoi: "Ei sitä varten tarvitse sinne hautausmaalle mennä. On se Veikkonen mulla mielessä koko ajan muutenkin." Miten sattuvasti sanottu. Kaikkina päivinä me muistamme, arjessa ja juhlassa.

Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,

niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,

missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 

Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 

Kuva: Pixabay

2-vuotispäivä

Halusin kirjoittaa tänään kirjeen Veikkoselle, mutta ei sitten ollutkaan hetkeä.

Nyt vain kuva tältä päivältä. Kuten viime vuonnakin, olimme haudalla taas samaan kellonaikaan, jolloin Veikkosta synnytyssalissa hyvästelimme. Aurinkoa, syksyn kauneutta, viimeiset valonkajoiset hetket ennen hämärää.

Rakas lapseni, olet ajatuksissani, muistoissani, sydämessäni. Kova ikävä sinua.