Kohtukuoleman harvinaisuutta julistavat tilastot ja todennäköisyydet eivät (enää) rauhoita minua. Mitä sitten, jos raskausviikon 22 jälkeen elävä lapsi syntyy 99,7-prosenttisella varmuudella. Joku aina putoaa murheiden marginaaliin, viime syksynä se olin minä. Sitäpaitsi kolme vauvaa tuhannesta on minusta yllättävän paljon. Kaikkiaan lähes 200 tapausta Suomessa vuosittain.
Syksyllä sain kuitenkin outoa lohtua tilastotiedosta, joka kertoi, miten hurja määrä vauvoja syntyy kuolleena tai kuolee heti pian päivänvalon nähtyään globaalissa mittakaavassa. Tieto oli tämän uutisen yhteydessä. 5,6 miljoonaa vauvaa - kokonaisen kansan verran! Eivätkä siinä luvussa edes ole läheskään kaikki menetetyt vauvat. Kohtukuoleman määritelmä vaihtelee 20:n ja 28:n raskausviikon välillä, mutta olipa se missä kohtaa hyvänsä, se on aina hieman keinotekoinen. Suomessa se on 22 viikkoa, mutta ihan samalla tavalla kuolleena syntynyt vauvahan sekin on, joka menehtyy pari päivää tai viikkoa ennen tuota rajaa; silloin vain käytetään termiä myöhäinen keskenmeno.
Ja sitten kaikki ne vauvat, jotka kuolevat viikon, parin viikon, kuukauden, kymmenen kuukauden iässä. Kehitysmaissa puutteellisen hygienian ja kehnon sairaanhoidon takia, mutta myös täällä meillä, korkean länsimaisen lääketieteen äärellä.
Mikä järkyttävä määrä inhimillisiä tragedioita joka vuosi! Valtava joukko surevia äitejä ja isiä! Jos ihmisellä ei olisi kykyä selviytyä vauvan kuolemasta, lajimme olisi kuollut sukupuuttoon aikaa sitten. Sen sijaan, että itsekin kuolisimme suruun, jonka lapsen menetys aiheuttaa, me kuitenkin lopulta porskutamme menemään ja jatkamme maapallon ylikansoittamista. Selviydymme.
Millaista on kokea kohtukuolema jossain Malawin tai Pakistanin maaseudulla? Suru on sama, mutta ehkä sen mahdollisuuteen on valmistauduttu jo ennalta. Kun poltot alkavat, on tiedossa, että kyseessä on vaarallinen tapahtuma, syntymä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.
Eikä täälläkään tarvitse mennä kovin monen sukupolven taakse, kun asia vielä oli niin. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten veikkosen kuolemaa edeltävänä iltana - juuri sinä iltana - luin artikkelia synnytys- sekä imeväiskuolleisuudesta 1800-luvun tamperelaisen työväestön keskuudessa.
Minulle lapseni kuoleman hyväksymisestä tekee hyvin vaikeaa se, että kuolema tapahtui ihan raskauden lopussa. Lapsi oli valmis. Mietin, miksi ei käynnistetty, miksi ei leikattu, miksi miksi miksi en voinut mennä sairaalaan laskettuna päivänä vaatimaan, että haluan vauvani NYT. Eivät minua tyynnytä vakuuttelut siitä, että ei sitä ilman syytä olisi - mitä jos olisikin? Mitä jos olisi huomattu syy? Mitä jos sairaalassa olisi ollut rauhallista, lääkäri olisi ollut hövelillä tuulella, olisi ultrattu ja todettu lapsi reippaan kokoiseksi. "No, jääpä tänne osastolle vaan, niin ruvetaan käynnistelemään." En ikinä saa tietää, olisivatko asiat voineet mennä niin. Tässä maassa, tässä ajassa on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että ne olisivat todella voineet mennä niin ja lapseni olisi pelastunut.
Entisajan Suomessa tai nykypäivän kehitysmaissa en voisi jossitella samalla tavalla. Jos ei olisi keinoa käynnistää tai keisarileikata, niiden perään ei voisi haikailla. Suru olisi yhä, mutta ehkä ei itsesyytöksiä ja katkeruutta samassa määrin. Olisi kenties helpompaa hyväksyä, että luonto nyt toimi näin. Ei olisi obduktiota, ei epämääräisiä vastauksia, jotka herättävät vain uusia kysymyksiä. Ehkä olisi vahvempi Jumala, lohtu siitä, että nämä asiat ovat korkeemman käres. Olisi toisenlainen nöyryys armottoman luonnon edessä.
Kiitos tästä, hieno kirjoitus! Näinhän se on. Globaalissa perspektiivissä yksi hyttysen inahdus. Yliaikaisen elämän ja kulkeutuvien geenien kannalta ei sitäkään.
VastaaPoistaMutta silti. Ihminen ei olisi ihminen, jos tämä ei olisi hänelle tragedia. Emme olisi kehittyneet tällaisiksi.
Kehityspoliittisesti ero kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä on myös tässä mielessä merkittävä. Juuri se syy, että täällä äideistä (naisista) ja lapsista pidetään huolta, on vahva tekijä kehittymisessä ja vauraudessa. Tietysti kausaliteetti kulkee molempiin suuntiin, mutta yksikään maa, jossa naisen asema on heikko, ei loista vähäisellä lapsikuolleisuudella. Yksikään maa, jossa on korkea lapsikuolleisuus, ei ole vauras, kehittynyt ja vaikka olisikin legaalisesti demokraattinen, ei ole sitä tulonjaon tai tasa-arvon suhteen. Mitä parempi asema naisilla, sitä kehittyneempi maa, noin keskiarvoisesti.
Mutta niin, tuohan on vain se tieto, typerä faktalaatikko. Jumalan (tai jumalan) tarjoamaan lohtuun ja ymmärrykseen minäkin haluaisin tarrata.
Joo, mietin heti tämän kirjoitettuani, että onhan se vähän vaarallista ja sokeaa lähteä liikaa romantisoimaankaan kehitysmaiden ihmisten luontosuhdetta. Kun niissä maissa kuitenkin tapahtuu niin paljon meidän vinkkelistämme täysin "turhia" kohtukuolemia, puhumattakaan äitien synnytyskuolemista. Pienilläkin kohennuksilla raskauteen ja synnytyksiin liittyvässä terveydenhuollossa voitaisiin varmasti monet kuolemat estää.
PoistaMutta täällä sitten ollaan toisessa äärilaidassa, puhutaan siitä muutaman promillen marginaalista siihen tyyliin, että ei kosketa meitä - kunnes karusti koskettaa. Ei missään neuvolan lehtisissäkään taideta edes mainita siitä, että raskaus voi päättyä surullisesti myös sen ekan kolmanneksen "turvarajan" jälkeen.
"Pienilläkin kohennuksilla raskauteen ja synnytyksiin liittyvässä terveydenhuollossa voitaisiin varmasti monet kuolemat estää."
PoistaNiin. Mutta niin voitaisiin täälläkin - siis estää vielä moni niistä vähäisistäkin kuolemista, joita nyt tapahtuu. Siis jos resursseja olisi rajattomasti! Esim. vaikka nyt Italiassa ja Jenkeissä suurin osa lapsista syntyy käynnistettynä (omakustanteisesti toki!) ja vähentäähän se reippaasti loppuvaiheen kohtukuolemia.
Joissakin maissa kaikki odottavat testataan kilpirauhashormonien suhteen ja aloitetaan hoito, jos tarvis. Vähentää huomattavasti ongelmia. En tiedä, missä vaiheessa tätä aletaan Suomessakin harkita (jos ei jo harkita).
Joissakin maissa korvataan julkisesti metyylifolaatti kaikille odottaville - tämä vähentää vammaisia ja keskeytyksiä ja kuolemia.
Suomalainen nykyään melko standardina toteutettava sokeritestikin on uutta ja pyrkii juuri samaan. En ole nähnyt tutkimuksia, minkä verran se on vähentänyt hengenvaarallisia radeja, mutta jonkin verran kai. Mutta hillitön rahanmeno, julkisia resursseja! Taudista, jonka kai 80-prosenttisesti voisi ehkäistä elintavoilla.
Voihan kansanterveys. Ja sen marginaalit...
Vau, miten olet perehtynyt näihin!
PoistaKieltämättä olen kyllä miettinyt paljon ja katkerasti myös tuota, että käynnistyksillä voitaisiin loppuvaiheen kohtukuolemat estää. Kun riski kuitenkin lasketun ajan jälkeen kohoaa. Yliaikaiskontrolli on käsittämättömän myöhään, täällä ilmeisesti 41+5. Ja sieltäkin usein vielä kotiin pistetään odottelemaan.
Itselläni raskaus toki oli "vasta" kuusi päivää yli, mutta sitten kun on niitä 42+ kohtukuolemiakin, niin kyllä siinä miettii, että mikä helvetin järki on odotuttaa äitiä niin kauan...
Sekin on ihan älytöntä, että pohjoismaissa aina toitotetaan ehkäisyä ja sen merkitystä. Kuvitellaan että lapsia tulee sormia napsauttamalla, ja sen takiaa pitää käyttää ehkäisyä, että lasten teon voisi oikeasti suunnitella: sittenhän niitä tulee kun lopetan pillerit... Harvemmin se ihan niin menee. Länsimaissa suunnitellaan lapentekoa ja mietitään kuinka monta lasta halutaan, puhutaankin "perhesuunnittelusta". Tämä on niin väärin. Pitäisi ennemmin kannustaa lasten tekoon aikaisemmin. Mitä se hyödyttää odotella?? Sitten niitä ei enää saa ja/tai ei osaa nauttia lapsista kun on tottunut vapaaseen matkusteluun ja omaan itsenäiseen nautiskeluun.
VastaaPoistaNimim. turhautunut sekundääri-hedelmätön
Niin totta! Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjassa oli juttua tästä samasta aiheesta. Seksivalistus tosiaan antaa helposti sellaisen kuvan, että jokainen ehkäisemätön yhdyntä johtaa satavarmasti raskauteen. Enemmän voisi myös tästä asioiden toisesta puolesta puhua.
PoistaToivon, että sinun onnesi vielä kääntyy ja sekundäärisen lapsettomuuden suru väistyy!