Onni, helpotus, kiitollisuus

Silmu syntyi eilen klo 12.14.

Käynnistely kesti kauan, mutta käynnistyttyään synnytys eteni hienosti ja oli kuin olikin monin tavoin hyvin voimauttava ja eheyttävä kokemus. Ihaninta oli ponnistamisen jälkeen kuulla se huuto, nähdä ilmaa vispaavat kädet ja jalat ja kurttuun rutistuvat kasvot.

Maailma näyttää nyt kauneintaan, on hyvä olla.

Kiitos kaikille odotuksessa mukana eläneille, pelkojen keskellä tsempanneille, loppumetreillä mukana jännittäneille lukijoille! Kirjoittelen paremmalla ajalla lisää.

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Luottamusprojekti, askel 2

Peitto on valmis.

Venytin sen tekemistä tarkoituksella niin, että siitä todellakin tuli koko raskauden kestoinen projekti. Viime viikkoina ompelin illat neuletilkkuja yhteen olohuoneen riittämättömässä valossa. Ja aina seuraavana päivänä mittailin työni tulosta: eivätpä saumat aivan kohdalleen osuneet... (Vuodenajan valottomuutta en totta puhuen muuten ole juuri huomannutkaan. Moni on sanonut, että on varmasti raskasta, kun ihan ilman henkisiä kuormiakin pimeys uuvuttaa, mutta minä olen oikeastaan tykännyt tästä sisäänpäin käpertymisen sallivasta hämärästä. Ja viime marraskuu oli niin horror-osastoa, että tänä toivon vuonna ei ole tullut mieleen valittaa kaamoksesta.)

Tosin eipä niitä vänkyröitä saumoja voi pelkän huonon valon piikkiin laittaa. En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen ja ylipäänsä pikkutarkkuutta vaativissa asioissa tapaan olla melko suurpiirteinen. Monissakin jutuissa olen ennemmin ideoija kuin puurtaja. Tilkut olivat epätasaisen kokoisia, ja vaikka yritin höyryttelemällä tasata eroja, ompeluvaiheessa epätasaisuus tuli silti vastaan.

Lisäksi mieli askarteli ihan omiaan neulan viuhutessa. Ajattelin mennyttä, tulevaa, tätä miten ne kietoutuvat yhteen, kävin päässäni keskusteluja ja muotoilin kokemaani lauseiksi. Kun en keskittynyt ompelemiseen, minulle myös todella kävi penelopet: tarkoitus oli asetella tilkut korinpohjakuvioksi, mutta huomasinkin ommelleeni pitkän pätkän samansuuntaista neuletta vierekkäin ja jouduin purkamaan tekeleeni. Ajatuksissani aloin purkaa väärästä kohtaa, joten uudelleen ommeltavaa tuli entistäkin enemmän...

Peitosta tuli melko suuri, vastasyntyneelle aivan liian suuri. Sen mitat ovat noin 70cm x 90cm. Tilkkujen neulominen oli niin kivaa ja koukuttavaa, että en ehkä malttanut lopettaa ajoissa. Ja oli taustalla tämäkin kylmäävä ajatus: pienempi peitto olisi liian helposti näyttänyt silmissäni arkkupeitolta. Halusin kasvattaa luottamusta ensipäiviä, -viikkoja, -kuukausiakin pitemmälle: Silmu saa jatkaa kasvamistaan kohdun ulkopuolellakin. Siihenhän minun on tarkoitus luottaa. Tuntuu mukavalta, että peittokin riittää pitkäksi aikaa.


Ensin ajattelin, että otan peiton mukaan jo sairaalaan. Mutta sitten tajusin: luottamusprojektin seuraava vaihe on peiton jättäminen kotiin. Vauvahan on myös tulossa kotiin! Siihen on nyt päivä päivältä paisuvan pelon ja yhä hirveämmäksi käyvän huolen läpi vain jaksettava luottaa.

Pelko ja toivo ottavat matsia varusteasioissa

Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.

Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.

Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.

Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.

Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.


Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.

Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.

Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.

Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?

Pikkuveli, joka ei ole täällä

Vauvan kuolema on aina vanhemmille kamala suru, olipa kyseessä sitten ensimmäinen tai seitsemäs lapsi.

Voin kuvitella, että esikoisen menettämisen suruun liittyy erityisen viiltävästi myös kokemus siitä, että on tullut äidiksi tai isäksi, mutta ei ole ketään hoivattavaa. Tyhjyys on totaalista.

Perheen elävät lapset taas nähdään helposti lohtuna ja joskus hieman pateettisesti jopa ainoana syynä jatkaa elämää.

Tokihan Esikoinen toi jo niihin alkumatkan pimeisiin hetkiin lohtua. Kun palasimme sairaalasta, Esikoinen juoksi iloisesti vastaan. Hän oli kuullut mummiltaan, että vauvaveli menikin enkeliksi, mutta ei ollut selvästikään vielä yhtään tajunnut, mitä se tarkoitti.

Kaikkien suruvärssyjen ja muistolauseiden yläpuolelle kohosivat elävän lapseni ihanat lohkaisut pian kuoleman jälkeen. Ensimmäisestä tuli itku, toisesta nauru:

"Mä haluaisin taikoa Veikkosen takaisin eloon. Mutta ei mulla ole taukasauvaa. Niitä on vaan mielikuvituksissa. Ja noidilla." 

"Onneks mä en kuollut vauvana!"

Synkimpinä hetkinäni edes Esikoinen ei kuitenkaan tuntunut minulle riittävältä syyltä jatkaa elämää. Hän oli jo niin iso ja reipas ja toimelias, lähes neljävuotias. Hän hiipi kyllä kainaloon aamuöisin, suostui halittavaksi ja syliteltäväksi, mutta ei hän mitenkään voinut sen pienen vastasyntyneen paikkaa täyttää. Ruumiini ja mieleni huusivat vauvaa. Ajattelin välillä, että Esikoinen pärjäisi hyvin isänsä kanssa kaksin, miksi minä en saanut mennä vauvani mukana...

Inhottavimpia olivat ensimmäisten kuukausien tunteet siitä, että Esikoinen oli suruni tiellä. Olin menettänyt lapsistani toisen; miten saatoin yhtäkkiä tuntea niin voimakkaan kielteisiä tunteita ainoaa elävääni kohtaan? Oli pakko yrittää pitää arjessa jonkinlaista ryhtiä, se tuntui raskaalta. Olisin vain halunnut rauhassa romahtaa ja luovuttaa kokonaan. Pinnani oli lyhyt, en kestänyt uhmaa tai kiukkuamista yhtään. Tuntui, että lämmin yhteys, joka minulla oli ollut lapseeni, heikkeni ja haurastui.

Aloin pelätä, että en ole turvallinen vanhempi. Miehen menojen ja reissujen ajaksi tarvitsin muuta aikuisseuraa, en yksinkertaisesti uskaltanut olla Esikoisen kanssa kahdestaan kovin pitkiä hetkiä, kun koin olevani mieleltäni niin epävakaa. Kevään mittaan tämä olo onneksi helpotti, ja etenkin kesän aikana, kun Esikoinen oli kaksi kuukautta päiväkodista lomalla, yhteys parani taas huomattavasti.


Paljon on pitänyt myös miettiä, millaista on lapsen suru ja miten se ilmenee. Menetys ei ollut vain minun ja mieheni, myös esikoinen menetti odotetun pikkuveljensä.

Esikoinen ottaa Veikkosen kuvan hyllystä käteensä ja katsoo sitä pitkään, ihan hiljaa. "Siinä se Veikkonen on, sun sylissäs." 

Miksi emme ottaneet häntä mukaan katsomaan veljeään? Miksi se tuntui niin vaikealta? Hän on nähnyt kuvat, hän on nähnyt pienen arkun. Lapsen mutkattomuudella hän olisi varmasti myös osannut kohdata elottoman veljensä. Miksi emme sitä mahdollisuutta hänelle antaneet? Miksi kukaan ei sanonut meille, että ei lapsi siitä traumatisoidu, ennen oltiin avoimen arkun äärellä aina koko suku? Miksi kukaan ei kertonut, että tätä asiaa pitäisi myöhemmin katua?  

Esikoinen ei lähde mielellään haudalle. Vaikka en haudalla yleensä romahtele, ennemminkin tunnen tyyneyttä ja rauhaa, hautausmaahan liittyy ehkä lapsen mielessä hautajaisten muisto ja kaikki se ahdistava, jota hän joutui ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina näkemään. Äiti, joka katosi. Äiti, joka itki itkemästä päästyään. Äiti, jota ei saanut hermostuttaa ja häiritä, kun äidillä oli niin vaikeaa. 

"Mennään mieluummin Ikeaan", ehdotti poika yhtenä loppusyksyn sunnuntaina viime vuonna, kun ajoimme haudalle. Ikeassa oltiin käyty juuri pari viikkoa ennen Veikkosen kuolemaa. Oltiin vastikää muutettu uuteen kotiin, ostettiin verhokankaita ja sen sellaista. Ikea on perheonnen pyhäkkö, johan sen leikki-ikäinenkin tajuaa! Lapsiparkin pallomeri, äidin pallomaha - miksi ei mentäisi taas sinne, missä oli niin kivaa?

Kevättalvella Esikoinen sai älynväläyksen: "Nyt meitä on vieläkin vaan kolme, Veikkonen olisi ollut se neljäs. Nyt me voitais muuttaa takaisin sinne vanhaan kotiin!" Olihan isomman asunnon etsimisen kimmokkeena ollut ajatus siitä, että tarvitsemme lisää tilaa kasvavalle perheelle, niin oli Esikoiselle asiasta juteltu.

Kuoleman varjo on ollut läsnä myös Silmun odotuksessa. Pienen pojan kokemusmaailmassa eläviä vauvoja syntyy muille, mutta meidän perheessämme asia ei ole niin yksiselitteisen selvää. Yritämme ruokkia toivoa ja vakuuttaa, että vauvan kuolema on harvinaista, kyllä ne yleensä syntyvät elävinä, mutta Esikoisenkin luottamukseen on tullut särö.

"Jos se uus vauva syntyy elävänä, niin me saadaan se tänne kotiin. Se olis niin mukavaa."

"Meille tulee varmaan sata vauvaa. Aina vaan uus ja uus ja uus."

Ja kotidopplerilla ääniä kuunnellessamme: "Äiti, se on vielä elossa!"

Jopa Se Iso Kysymys, jonka kaikki lapset jossain vaiheessa tajuavat esittää, linkittyi meidän perheessämme kuolemaan: "Mistä se uusi vauva ilmestyy sinne massuun, kun entinen vauva on kuollut?"

Välillä olen ollut salaa kiitollinenkin Esikoiselleni siitä, että hän on nostanut kissan pöydälle ja kertonut, miten asiat perheessämme todella ovat. Eräillä loppukesän kesteillä, joissa oli paljon vieraita ihmisiä, Esikoinen kuittasi saamani onnittelut ja vatsalle juttelut: "Mutta meidän ensimmäinen vauva kuoli. Nyt äitin masussa on uusi vauva. Se on elävä!"

Vieraat aikuiset mykistyivät, eivät osanneet sanoa mitään. "Niin, se oli tosi surullista, että meidän Veikkonen kuoli", totesin vain alleviivatakseni Esikoisen puheet todeksi. Ja vaikka vastassa oli vaivaantunut hiljaisuus, tunsin itseni vahvaksi; olihan ihmeellinen ja fiksu elävä lapseni siinä kanssani, niin luontevasti kantoi yhdessä äitinsä kanssa perheensä tarinaa.

Pelon lonkeroita

Synnytyksen käynnistämisen näkökulmasta täysiaikaisuuden rajana pidetään yleensä 38 viikkoa. Mutta jos vauva syntyy 37 viikon täyttymisen jälkeen, häntä pidetään täysiaikaisena myös. Ota näistä selvää. Joka tapauksessa mahassani on jo melkoisen valmis ihmisyksilö!

Tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden, mutta toisaalta ihmettelen, miten voin olla jo tässä! Jos olisin vetänyt äitipolilla viime viikolla itkupotkuraivarit, olisinko saanut käynnistyksen jo vaikka tälle päivälle..? Mistä sen tietää, mikä on vauvalle parhaaksi? Jos kohdun ulkopuolella olisi kuitenkin jo turvallisempaa..? Enää viikko. Vielä viikko.

Näin sukupuolineutraalia odotusta...

Päivissä on yhäkin tsemppifiilis, öissä niin ikään tuttu kauhu. Ensisijaisesti pelkään Silmun menettämistä, mutta välillä alan pimeinä tunteina valvoessani pelätä muutakin.

Mitä jos kuolen itse synnytykseen? Täällä vauraassa lännessä todennäköisyys siihen on niin minimaalinen, että monella asia ei edes käväise mielessä. Se mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa. Eräs nuoruuden harrastuksestani tuttu nainen on kuollut synnytykseen. Hän oli vieläpä vanhempiensa ainokainen, ensimmäistä lastaan saamassa... Mikä kohtuuton suru tuoreille isovanhemmille ja vauvan isälle. Niin uskomattoman kipeän kamalaa. Muistan myös parin vuoden takaa odotusblogin, joka ei päättynytkään iloiseen vauvapäivitykseen. Ei tullut minkäänlaista päivitystä; sen sijaan kommenttikenttään ilmestyi lohduton tiedonanto naisen omaisilta. En ollut tuota blogia itse seurannut, mutta sitä reposteltiin ympäri nettiä, joten asia kantautui toista kautta tietooni.


Mitä jos menetän esikoisen? Välillä minua vaivaa kesällä näkemäni uni, jossa ripustan vaaleanpunaisia vauvanpyykkejä murheen murtamana - olen saanut tytön ja samaan aikaan menettänyt esikoispoikani. Näin tuon unen vieläpä ennen kuin edes tiesin Silmun sukupuolta. Olen yrittänyt selittää sitä parhain päin: uni ei ennusta mitään, vaan heijastelee pelkoja ja ahdistuksia, joita valveillakin mielessä risteilee. Ja unitulkintaoppaiden mukaan kuolema unessa tarkoittaa yleensä jotain positiivista: uuden alkua, uutta askelta elämässä. Silti en voi olla miettimättä.

Hetket, kun luen Peppi Pitkätossua kainalossani makoilevalle kiharapäälle, kun pelaamme Junior Aliasta ja olen ylpeän ällistynyt siitä, miten alle viisivuotias osaa kuvista niin taitavasti selittää sanoja, kun katson miehen ja pojan remuamista, kun peittelen väsähtäneen riehupetterin yöunille - ne ovat niin kauniita, ihania ja onnellisia hetkiä, että en välillä pysty niitä elämään kokematta samalla kuristavaa tunnetta: saanhan pitää tämän, enhän joudu tästä koskaan luopumaan..? Minä hyväksyn täysin sen, että esikoiseni kasvaa eikä jonain päivänä enää huoli suukkoa äidiltään. Kunhan hän vain pysyy täällä, tässä maallisessa elämässä luonani.

Vauhditustee.

Mitä jos menetän miehen? Tämä pelko on harvinaisempi, iskee lähinnä joissain konkreettisissa tilanteissa, kuten viime keväänä, kun mies joutui umpparileikkaukseen, tai jonakin varhaisena aamuna, kun hän lähtee töiden takia kauemmaksi, huonolla ajokelillä hirvivaaratielle. Miten selviäisin lapsiperhearjesta yksin? Mies on meistä usein se kärsivällisempi vanhempi, joka pelastaa tilanteen, kun minulta uhkaa katketa pinna. Fyysinen läheisyys on minulle niin tärkeää - miten lohdutonta ja kylmää olisi jäädä yksin. Kun on rakentanut elämäänsä toisen aikuisen kanssa, perustanut yhteisen perheen, miten siitä voisi yksin jatkaa?


Jos pelolle antaa vallan, se syö kaiken ilon elämästä. Pitäisi muistaa, että tärkeintä on tämä hetki, huomisesta ei kukaan tiedä. Tänä iltana saan kuunnella vaimeaa kitaran näppäilyä olohuoneesta, käydä kurkkaamassa pikkuauto kourassaan nukahtanutta esikoista, tuntea vatsassa ihania tömpsähdyksiä. Saan muistella ja kaivata häntä, joka kuuluu perheeseen, vaikka toisaalla jo onkin.

Mene pois pelko kaikkialle kurottuvine lonkeroinesi! Minulla on kaikki hyvin, en tarvitse sinua!

Vauhtia akupunktiosta? (Ja vähäsen nurinaa)

- Akupunktiohoitaja ja vyöhyketerapeutti X puhelimessa.
- Ulpukka tässä hei. Kyselen noista akupunktioista. Teetkö sellaisia synnytyksen käynnistymiseen tähtääviä hoitoja?
- Kyllä niitä olen tehnyt. Sullako on sellainen tilanne... millainen tarkalleen ottaen?
- No siis, mulla edellinen vauva kuoli kohtuun lasketun ajan jälkeen, niin nyt ollaan henkisistä syistä käynnistämässä pari viikkoa ennen laskettua jo. Ajattelin, jos vielä kokeilisi sitä akupunktiota ennen sairaalassa käynnistämistä.
- Onko sulla lapsia ennestään?
- Siis eläviä lapsia? Joo, reilu 4,5-vuotias poika.
- Okei, olet siis synnyttänyt aiemminkin.
- Niin, kaksi kertaa, oli myös se kuolleen vauvan synnytys viime syksynä...


Olen jopa omassa kaveripiirissäni viime aikoina törmännyt tilanteisiin, joissa ikään kuin "unohdetaan", että olen synnyttänyt Veikkosen aivan täysin normaalisti alakautta. Kun on tullut puhe siitä, että Silmu syntyy käynnistyksellä, minulle on mainittu, että "käynnistetty synnytyshän monesti on rankempi kuin luonnollisesti alkanut". Aha. Kiva, kun kerroit - tosin onhan tässä minulla itsellänikin kokemusta molemmista... Käynnistys vieläpä on tehty suuremmalla Cytotec-annoksella kuin normitapauksissa...

Tavallaan ymmärrän, että kuolleen vauvan synnytys on helppo "unohtaa". Ulkopuolisten on ehkä vaikeaa käsittää, että ihan ne samat samat vaiheet supistuksineen, ponnistuksineen, jälkeisineen siinä käydään läpi. Kyse on varmaan siitäkin, että asia on liian tuskallinen ja pelottavakin ajateltavaksi. Kuitenkin. Aika irvokasta se on, kun Veikkonen oli sentään täysiaikainen, isohko vauva, maailmaantulomitoiltaan elävänä syntynyttä veljeään suurempi... Ja miten rakas muisto se synnytyskokemus minulle on! Siksikin tuntuu pahalta, että se sivuutetaan.


No siitä akupunktiosta, varasin ajan. Suotavaa olisi kai tehdä useampi hoitokerta, mutta koska näillä viikoilla onnistumisaste ei välttämättä ole kumminkaan kovin hyvä ja jokainen kerta maksaa rahaa, ajattelin nyt tyytyä kokeilemaan vain kerran. Aika on varattu ensi viikon alkupuolelle päivää ennen äitiyspoliaikaa, jolta on tarkoitus jäädä sairaalaan. Hyvällä lykyllä pääsen synnärille siis jo päivän suunniteltua aiemmin...