Viheliäinen valo

Paljon puhetta lisääntyvästä valosta, kevään kolkuttelusta, kesäkin jo kohta. Ymmärrän toki, että tarkoitus on hyvä. Tämä vähäluminen epätalvi oli raskas tavan tarpojallekin, saati sitten suuren surun kohdanneelle.

Ja olenhan minä kevätihminen. Olin. Entisessä elämässä päivien piteneminen sai aikaan pitelemätöntä hilpeyttä ja pulppuilevaa iloa. Nyt se ahdistaa.

Olen jo melko hyvin oppinut selviämään suruni kanssa yhden päivän kerrallaan. Nyt sitten tulevat kevättä julistavat ja kesäsuunnitelmista kyselevät ihmiset. Minä haluan elää vain tätä maaliskuun 11. päivää, tämänkin päivän hyökkäävässä valossa on minulle tarpeeksi kestämistä. Jos tänään pitää elää jo toukokuuta tai heinäkuuta, minä muserrun. Mieleen ryöpsähtävät muistot siitä, miten kasvatin vatsaa onnellisena. Maaliskuun lopussa oli ensimmäinen ultra, kaikki oli erinomaisesti, “turvaraja” oli ylitetty. (Hah!)

Kohisten etenevä kevät ja tuleva kesä ovat niin kamalan erilaisia kuin piti olla, ei minulla ole voimia ottaa niitäkin vastaan tänään.

Kaikista eniten haluaisin palata lokakuuhun ja muuttaa asioiden kulun. Mutta koska en voi sitä tehdä, ainoa vaihtoehtoni on keskittyä selviytymään tästä hetkestä, tästäkin yhdestä päivästä taas.

Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.

Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.

Epäreilu elämä

Jos onkin kohtalo, kohtuutta ei ole.

Tämän päivän Hesarissa kerrotaan perheestä, joka menetti kaksi vauvaa kohtukuolemalle. (Linkki juttuun) Vertaistuen piirissä on tullut vastaan ihan liian monta perhettä, joita suunnaton lapsen menettämisen suru on kohdannut useammin kuin kerran. Se tuntuu niin käsittämättömän kamalalta ja epäreilulta asialta, ettei sitä pysty sanoiksi pukemaan.

Minua raivostuttaa lukea, että lääkärit ja hoitajat olivat vakuutelleet jutun perheelle, että salama ei iske samaan puuhun kahdesti. Perheelle oli sanottu, että heidän olisi todennäköisempää saada lottovoitto kuin kokea toinen kohtukuolema. Valitettavasti ihan todennäköisyyslaskentaa suorittamallakin noiden puheiden voidaan todeta olevan puppua. Tietysti on harvinaista, että näin järkyttävästi käy, mutta se, että jokin on harvinaista, ei tarkoita, että se olisi mahdotonta. Joku todellinen ihminen sekin aina on, joka saa sen "lottovoiton helvetistä".

Kohtukuoleman jälkeen moni haluaa vielä yrittää saada elävän vauvan - ja moni onneksi saakin. Uusi raskaus tarkoittaa kuitenkin useimmille valtavaa huolta ja pelkoa. Huolet ja pelot tulee ottaa todesta, ja menetyksen jälkeen raskaana olevalle tulee tarjota kaikki mahdollinen apu ja tuki.

Ihmisen sitkeyttä, lannistumattomuutta kovimpienkin koettelemusten kohdatessa, en lakkaa ihmettelemästä ja ihastelemasta. Haastateltu perhe uskalsi lähteä vielä uuteen yritykseen kahdenkin menetyksen jälkeen - ja se kannatti.

Selviytymisen eväitä: liikunta

Spinning-tunnilla minä poljen poljen poljen, että pääsisin hetkeksi pois.

Poljen poljen, hiki lentää, poljen lihakset hapoilla.

Ylämäki, lisää vastusta, poljen poljen poljen!

Maantie, loputon loputon loputon tie.

Poljen paikallani.

Vai olenko sittenkin jo päässyt vähän eteenpäin?

Poljen poljen poljen niin kauan, että keho huijaa mieltä: "Endorfiineja, kas tässä, ole hyvä. Et voi sille mitään, mutta tunnin jälkeen sinulla on kuin onkin hyvä olo."

Vielä jaksaa! Ilon kautta! Laulakaa mukana!

Hei, SÄ osaat sanat!

Ja tapahtuu hulluja: ohjaaja tulee luokseni ja asettaa headset-mikrofonin minulle, osaanhan sanat. Mitä näkyy ulos: nainen, joka reippaasti polkee, iloisesti laulaa mukana vaan.

Mamma mia, here I go again!

Tässäpä menen taas, kuolema tarakalla.

Mamma mia, does it show again, my my, just how much I’ve missed you!

Kukaan näistä pyöräilijöistä ei tiedä, voisiko kukaan uskoa, että muutama kuukausi sitten synnytin kuolleen vauvan.

(Bye bye doesn't mean forever?)

Luopumisen askelia

Olimme laittaneet kotona kaiken valmiiksi, olihan laskettu aikakin jo mennyt. Pinnasänky, hoitopöytä, vaatteet ja kestovaipat hoitopöydän laatikoissa. Turvakaukaloon kasattu kotiinlähtövaatteet vauvalle.

Pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen mieheni ja äitini, joka heti synnytysiltana matkusti 400 kilometrin päästä luoksemme, alkoivat purkaa ja siivota tavaroita pois. Se oli   k a m a l a a. Elävänkin vauvan synnyttänyt äiti potee siinä kohtaa usein baby bluesia, hormonit ja vähäiset unet heittävät tunne-elämän aivan sekaisin. Kun siihen hormonaaliseen myrskyyn yhdistetään yhdeksän kuukautta odotetun vauvan menettämisen suru, tuloksena on jotakin sellaista, minkä kuvaaminen sanoin on tyystin mahdotonta.

Muistan vain itkeneeni koko päivän hysteerisesti ja lopulta sopertaneeni, että en kestä, en halua, että kaikki laitetaan pois. Niinpä turvakaukalo jäi makuuhuoneen nurkkaan. Sen näkemiseen liittyi jotain kieroa lohtua. Ehkä tämän kaiken voi vielä perua ja korjata? Ehkä veikkonen sittenkin voi vielä tulla kotiin? Ja vaikka tiesinkin nuo ajatukset mahdottomiksi, turvakaukalo ikään kuin markkeerasi sitä, että kohdussani todella oli vauva. Perheeseemme todellakin syntyi toinen lapsi. Hän ei tarvinnut kaukaloa koskaan, mutta juuri hänelle se oli varattuna.

Eilen, 4,5 kuukautta veikkosen syntymän jälkeen, luovuimme kaukalosta. Ystävälläni on laskettu aika parin viikon päästä. Kaukalon lisäksi vein hänelle pussillisen pieniä vaatteita. Merkkasin nimeni vaatteiden pesulappuihin. Toivo, pirullinen sinnikäs toivo kaiken epätoivon keskellä: jospa meillä kuitenkin vielä olisi vaatteille ja sille kaukalollekin käyttöä. Veikkonen ei niitä tule ikinä käyttämään, mutta joku muu kenties? Tavarat menivät lainaksi.

Tämä esikoistaan odottava ystäväni on ollut ihana ja tärkeä tukija surussani. Alkuun hän toi meille usein ruokaa. Kävimme metsäkävelyillä, minä puhuin puhuin puhuin ja hän kuunteli. Hän jaksoi kysellä vointia siinäkin vaiheessa, kun useimpien muiden yhteydenotot hiipuivat. Hän on uskaltanut kohdata. Mutta onhan tämä tilanne silti äärimmäisen kipeä ja vaikea. Olen kiitollinen ystävälleni, ja samalla tunnen itse olevani huono ja riittämätön ystävä, kun en ole pystynyt elämään mukana hänen odotuksessaan. Olen tuntenut syyllisyyttä siitäkin, että tragediallani olen langettanut hänen ainutlaatuiseen elämänvaiheeseensa näin raskaan varjon.

Kaukalosta luopuminen oli yksi painava askel surutyössä. Toivon koko sydämestäni, että ihan pian, mieluummin jo parin päivän kuin parin viikon päästä siinä kaukalossa tuotaisiin kotiin terve ja hyvinvoiva vauva. Mutta se koti ei ole meidän koti. Ja tiedän jo nyt, että tuleva syntymäuutinen varmasti aiheuttaa minulle tunnekuohun, joka ei ole iloa ja onnea ystävän puolesta, vaan katkeruutta, surua, epätoivoa ja vihaa omaa kohtaloani kohtaan. Vielä on hurjasti matkaa mielentyyneyteen ja hyväksyntään tällä luopumisen tiellä.