Päivitys

Blogi on ollut taas hiljaa. Ehkä surusta on tullut yksityisempää. Ehkä aikaa on mennyt jo sen verran kauan, että aktiivisen käsittelyn tarvetta ei enää ole. Ehkä en ole vain jaksanut kirjoittaa; kulunut talvi on ollut melko alavireinen.

Viime aikoina silmiini on osunut useammastakin mediasta taas kohtukuolemaa käsitteleviä kirjoituksia. Tämä Puhu muru -blogissa julkaistu juttu kosketti minua erityisesti. Kirjoittaja kertoi pahimman surun helpottaneen neljän vuoden kuluttua lapsen kuolemasta. Minulla on ollut tämän reilun kolmen ja puolen vuoden aikana useita kohtia, joissa olen ajatellut olevan jo helpompaa. Silti matka on aina vain kesken. Koskaan ei tule pistettä, jossa tämä suru tulee valmiiksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin näen, että suru vaikuttaa elämääni edelleen, joskus yllättävilläkin tavoilla. Silmun päivähoidon aloitus syksyllä laukaisi pahan ahdistuksen, jota jouduin käsittelemään ammattiauttajan kanssa. Silmu sopeutui hoitoon hienosti, mutta minun sopeutumiseni muuttuneeseen tilanteeseen olikin mutkikkaampaa. Se oli surun tekosia eittämättä, suruun kytkeytyvän menettämisenpelon. Ylenpalttinen huoleni ei koskaan laannu, mutta nyt tuntuu, että osaan taas hieman paremmin elää sen kanssa. Nautin työstäni, en kaipaa kotiäitiaikoja.

Nyt elän jälleen myös kuoleman jälkeistä ensimmäistä suruvuotta, tällä kertaa vain toisenlaista. Isäni syöpä otti vallan viime syksyn aikana, ja juuri Silmun 2-vuotispäivän kynnyksellä isä nukkui pois.

Vanhemman kuoleman suru on erilaista kuin lapsen kuoleman suru, suurta silti sekin. Olen kohdannut ja käsitellyt monet kuolemaan liittyvät isot kysymykset jo Veikkosen myötä. Tietysti myös isän pitkä sairastamisjakso jollakin tavalla valmensi tulevaan luopumiseen. Välillä minusta on jopa tuntunut, että en osaa kunnolla surra isää. Veikkosen kuoleman suru oli ensimmäisinä kuukausina kaiken läpäisevää mustaa tuskaa, isän kuoleman suru on ollut enemmänkin oman arjen taustalla väreilevää haikeutta.

On tietysti ontuvaa ja turhaa verrata näitä suruja, mutta olen isän menettämisen myötä oivaltanut entistäkin paremmin, että muistojen puuttuminen ei tehnyt Veikkosen kuolemasta yhtään helpompaa, vaan päinvastoin vaikeampaa. Isän ikävässä muistot tuovat niin valtavasti lohtua. 

Lisäsin blogilistaani Kokki, rauha, rakkaus -blogin, jota kirjoittaa vertaistoverini, Veikkosen hautausmaakaverin äiti. Kun tämä oma kirjoitustahti on käynyt näin kovin harvaksi, esimerkiksi tuolta blogista löytyy tuoreempaa vertaistukea uusille kohtalotovereille.


Tässä elämä on
oma, kallis ja tarpeeton
joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan
ja ensin mä vapisin aaltojen alla
opin olemaan antautumalla
pohjallakaan ei yksinään olla
alakulo on seurana haikeuden

(PMMP)

Syksyn surumielinen kauneus

Aleksis Kiven päivä. Tuuleton aamu, tangossa roikkuva lippu, keltalehtiset puut siinä ympärillä hievahtamatta. Tämä päivä oli Veikkosen laskettu päivä. Päivä, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Päivä, jolloin kaiken oli vielä mahdollista päättyä hyvin.

Lokakuu ei ole tähän mennessä tuntunut niin raskaalta kuin kahtena aiempana vuonna. Olen oikeastaan nauttinut syksystä. Veikkosen myötä syksystä on tullut minulle entistä rakkaampi ja merkityksekkäämpi vuodenaika. Olen tuntenut helpotusta ja kiitollisuutta siitä, miten hyvin kaikki tänä päivänä on. Suru on kesyyntynyt sopuisaksi osaksi elämää. 

Tänään kuitenkin kirpaisi, kun aamulla keittiön kaihtimet avatessani näin Suomen lipun tangossa. Tästä alkaa taas piinaviikkoni, laskeutuminen kohti vuosipäivää. 

Tuntuu surulliselta, että kun ajattelen Veikkosta, muistan ensisijaisesti mustan ja tuskaisen ajan. Muistan hiljaisen kohdun aiheuttaman kauhun, ultrahuoneen hämärän, lääkärin sanat, jotka tappoivat viimeisenkin toivon. Muistan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien pimeän, miten selviytyminen hetkittäin tuntui täysin mahdottomalta.

Raskausaika, Veikkosen elämä, on jossakin kaukana menneessä, toisessa ajassa. Haluaisin pystyä muistelemaan sitä enemmän, saada aidommin kiinni odotuksen onnen muistoista. 

Muistan, että Veikkonen liikkui kohdussa melko samalla tavalla kuin Esikoinen, eri tavalla kuin Silmu. Muistan, miten suuri vatsani oli loppumetreillä, suurempi kuin kotiin asti saatujen lasten odotuksissa. Ja kuitenkin muistan enää kamalan vähän. 

En kirjoittanut Veikkosen raskaudesta niin tarkkaa päiväkirjaa kuin Esikoisen ja Silmun aikana, vain muutama hajamerkintä on. Valokuvia odotuksesta on jonkin verran, ja niiden kautta voin palauttaa mieleen joitakin häivähdyksiä. Silti tuntuu, että en melkein tunnista itseäni kuvista. Joku nuori ja luottavainen, kevyempi, niistä kuvista katsoo. 

Olen kiitollinen syksylle, että se vie minut hetkeksi taas lähemmäksi Veikkosta - olkoonkin, että se tapahtuu enemmän kuoleman ja surun kuin elämän ja onnen muistojen kautta. 

Sinä kaukana, kaukana siellä,

sinun vuokses on sieluni lohduton.

Syyslehtien matto tiellä,

tuo kullanraskas, en kiellä,

kuva tuskani on,

kuva rikkaan tuskani on.

Kaarlo Sarkia

Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi - kirja kaltaisilleni/kaltaisistani

Elokuussa luin Hesarista esikoiskirjailija Tuomas Juntusen haastattelun. Lukiessa tuntui, että kaikki, mitä jutussa kirjoitettiin, kolahti minuun. Minäkin olen kaivannut kirjaa, jossa lapsen kuolemaa käsitellään kaunokirjallisemmin kuin kokemuksellisissa surukertomuksissa. Minäkään en tunne muuttuneeni superihmiseksi surun myötä.

Nyt viimein olen lukenut myös Juntusen kirjan.  Tuntematon lapsi (WSOY 2016) osoittautui monilta osin juuri niin hyväksi ja osuvaksi kuin odotinkin. Itku tuli lukiessa monta kertaa. En osannut - enkä kokenut edes tarpeelliseksi - erotella, tiputtelinko kyyneleitä kirjan Martalle vai omalle Veikkoselleni. Tässä kohtaa, aivan kolmannen vuosipäivän kynnyksellä, kirjalla oli toki suuri vertaistuellinen merkitys minulle.

Kirjan luettuani googlailin myös joitakin kritiikkejä, koska oli kiinnostavaa nähdä, miten tällainen teos on otettu vastaan. On ilmiselvää, että aihe koskettaa, vaikka se ei omakohtaista kokemusta vasten peilautuisikaan. Toisaalta minulle tuli tunne, että kriitikot ja bloggaajat arvioivat kirjaa hieman varovaisesti, koska sen aihe on niin kipeä ja henkilökohtainen. 

Kirja on siis autofiktiivinen romaani. Kirjan vauva on Martta, kuten Juntusen tytärkin, jolle kirja on omistettu. Ajalliset koordinaatit asettuvat ilmeisesti melko lailla yksiin todellisten tapahtuma-aikojen kanssa. Toisaalta esimerkiksi vaimon nimi on muutettu ja kaunokirjallinen etäännyttäminen tehdään välillä lukijalle näkyväksi: "Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille."  

Kirja jakautuu prologiin ja neljään osaan. Osien sisällä kronologiaa on sekoiteltu jonkin verran, mutta pääpiirteissään tarina kulkee alkutalvesta 2013 syksyyn 2015. Tuohon jaksoon ajoittuu vaiheikas vanhemmuuden matka: vauvantekopohdinnat, raskausaika, Martan syntymä ja hänen lyhyt elämänsä, hautajaiset, surutyö ja uuden raskauden yritys.

Romaanin osat ovat mielestäni keskenään hieman epätasaisia. Prologi on timanttisesti kuvattu kohtaus eräästä hetkestä ennen hautajaisia. Ensimmäinen osa, jossa mies hiljalleen lämpenee vaimon vauvahaaveille, raskaus alkaa ja etenee ja Martta syntyy, on mielestäni joutavan pitkä. Kirjailija lienee kokenut tämän vaiheen kuvauksen tarinan kannalta tarpeelliseksi, mutta minä odotin liki sata sivua, että päästäisiin viimein asiaan.

Tietysti raskausaika on kallisarvoisen tärkeä osa Martan elämää, yhteistä aikaa, jonka hän vanhempiensa kanssa vietti. Vauvapohdinnoista ja odotuksesta kertoileminen toki myös muodostaa kontrastin kirjan muille osioille: ensin ollaan taviksia, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu, joudutaan tuoreiden vanhempien kerhosta ihan toiseen porukkaan, vertaistuki-iltaan puhumaan kuolleista lapsista. Vaativana lukijana koin kuitenkin, että jos kirjaa arvioi kaunokirjallisuutena, tuo raskausvaihetta kuvaava jakso ei ole erityisen omaperäistä tai erottuvaa tekstiä.

Toinen osa on Martan elämä, joka kestää vain vajaat kaksi päivää. Tapahtumat ja tunteet on kuvattu riipaisevasti. Samastumiseni oli vahvaa, vaikka äkkisukellus vauvaonnesta syvälle suruun meillä menikin eri tavalla. Kolmas osa ajoittuu Martan kuoleman jälkeisiin mustimman surun aikoihin. Tähän osioon kiteytyy se, mistä kirjan nimikin kertoo: "Tyhjyytemme oli kaksinkertainen, koska emme tienneet, mitä olimme menettäneet. Martta oli jäänyt meille tuntemattomaksi. Toisin kuin olin aiemmin kuvitellut, tämä ei vähentänyt surua vähääkään." 

Surun kuvauksessa on kulkuja, jotka omakohtaisesti tunnistan, ja joita tästä blogistanikin on matkan mittaan voinut lukea. Tällaisia ovat esimerkiksi hautaamisasioihin liittyvä rituaalien tärkeys ja muiden ihmisten reaktiot suruun, tai - vielä pahempaa - reagoimattomuus.

Romaanista käy ilmi, että mies ja nainen potevat surua hieman erilaisella volyymilla, mutta minulle ei sittenkään lukiessa tuntunut kovin olennaiselta, että kertoja on mies. Vaikka takakansitekstissä luvataan vahvaa miesnäkökulmaa, minulle vauvan menettäneenä äitinä ensisijainen samastumiskohde kirjassa oli juurikin kertojamies eikä hänen vaimonsa. Kuten Martan isä, minäkin luin Kaarlo Sarkiaa saadakseni kyyneleet vierimään! Minullekin suru avasi yhtäkkiä luonnon ja koko maailman täyteen metaforisia tasoja! Ja tietysti minua ja Juntusta (niin kirjailijaa kuin autofiktiivistä hahmoa) yhdistää kirjoittaminen: "Ajatus iski huoneen pimeydestä ja sai minut ponnahtamaan istualleni: Kävi miten kävi, alkaisin kirjoittaa. Pelastuisin kaivostani, kirjoittaisin sen täyteen merkityksen kirkasta vettä ja kohoaisin kirjoitukseni mukana vapaan taivaan alle." Tuomas Juntunen teki surutyönsä romaanin muotoon, minä olen kohta kolme vuotta kirjoittanut tätä blogia. Ehkä emme sittenkään ole niin erilaisia, miehet ja naiset, isät ja äidit.

Merkkailin tärkeitä kohtia. Lappusumaa kertyi osiin, joissa kerrottiin  

Martan lyhyestä elämästä ja vanhempien surusta Martan kuoleman jälkeen.

Kirjan viimeisessä osassa harpotaan nopeasti eteenpäin tapahtumia kuoleman jälkeisestä syksystä seuraavaan syksyyn. Haave uudesta raskaudesta nousee pakottavaksi - been there, tunnistan! Haaveen tiellä on kuitenkin haasteita, koska Martta on kuollut perinnölliseen sairauteen. Viimeisen osion rytmi on hätäinen aiempiin verrattuna, ja en voi olla miettimättä, onko kirja pantu kokoon vähän liiankin kovalla kiireellä. Hämmästyttävän nopeasti se on päätynyt valmiiksi kustantamon julkaisemaksi painotuotteeksi, vain kaksi vuotta Martan syntymästä ja kuolemasta.

Mainittava on vielä myös Juntusen kirjallisuudentutkijatausta, joka näkyy romaanissa runsaina kirjallisuusviittauksina. Viittauksissa ei ole minkäänlaista snobbailun tai namedroppailun tuntua: ne kertovat vilpittömästi siitä, miten lohduttava ja voimaannuttava merkitys kirjallisuudella voi vaikeissa elämänkäänteissä olla.

Uskon, että Tuntemattomasta lapsesta tulee monelle surevalle äidille ja isälle tärkeä, mutta suosittelen kirjaa ehdottomasti muillekin kuin tämän surun kohdanneille. Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se tarjoilee paljon hienoja kiteytymiä, kuten "Tunnin kuvassa päivän elämä." ja "Kauheasta oli tullut uusi normaali." Erityisen merkittävää tässä romaanissa on mielestäni se, että lapsen lyhyeksi jäänyt elämä ei ole sivujuonne tai erilaisia tapahtumaketjuja ja juonenkäänteitä liikkeellepaneva voima, vaan kokonaisen kirjan arvoinen aihe itsessään.

Kiitos Tuomas Juntuselle koskettavasta kirjasta ja kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muutoksen pysyvyys

Ja niin se on tullut taas: syksy, vuoden kiertyminen kuoleman kohtaan. Muistoja nousee pintaan, mutta toisaalta tänä vuonna on kahta edellistä vahvemmin läsnä tunne siitä, että eteenpäin on menty ja yhä mennään. Kolme vuotta on jo aivan eri pitkä aika kuin kaksi, saati yksi.

Viime ajat ovat olleet työteliäitä, töiden osalta siis, ja lisäksi on ollut lasten uuden arjen opettelua. Olen ollut stressaantunut, mutta muutamaan kertaan olen pysähtynyt miettimään, että yllättävän hyvin tätä stressiä ja ruuhkaa kuitenkin siedän. En koe palanneeni ennalleni, mutta hieman taas lähemmäs sitä entisen kaltaista Ulpukkaa olen salavihkaa päässyt.

Olen miettinyt elämän tarinallistamista, tätä omaa nykyään harvahkoa bloggaamista ja toisaalta jaettuja kohtaloita vertaisfoorumeilla ja mediassa. Miten suru nähdään prosessina, jolle kirjoitetaan piste: näin olen muuttunut, tällainen olen nyt kaiken jälkeen. Se piste on kuitenkin vain jonkinlainen still-kuva, jonka jälkeenkin muuttuminen, kasvaminen, oivaltaminen - ja välillä ehkä turtuminen, taantuminen, väistämätön kipuilu - jatkuu.

Parisuhteesta sanotaan monesti, että lapsen kuoleman suru joko yhdistää entisestään tai erottaa. Olen omassa liitossani kokenut huikean yhteenkuuluvuuden vahvistumisen, mutta nyt liki kolmen vuoden jälkeen, uuden lapsen syntymän ja kasvamisen myötä, täytyy sanoa, että arki on palannut kuvioihin. Meillä menee tosi hyvin, mutta eskarin, päiväkodin, töiden, kotitöiden ja milloin kenenkin harrastusten ja menojen paletissa ei välttämättä loista kirkkaimpana sellainen voimakas yhteys, jota niinä surun kipeinä ensikuukausina koimme.

Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin. Suru etäännytti joistakin, toiset se toi lähemmäksi, ja löytyipä surun myötä elämään aivan uusiakin tuttavuuksia, joista osa syveni ystävyydeksi. Kuitenkin se liike jatkuu edelleen: kuluneena kesänä olen tavannut joitakin niitä loitolle jääneitä ensimmäistä kertaa kaiken jälkeen, ja toisaalta jotkut akuutissa surukriisissä erityisen läheisiltä tuntuneista ihmissuhteista ovat jääneet viime aikoina huonommalle hoidolle.

Vertaismaailmassa en ole enää vain se, joka hakeutuu toisten siipien suojaan, vaan nyt on minun vuoroni avata syli ja levittää ne hoivaavat siivet vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen, että aika auttaa, kyllä se vielä auttaa. Muistan niin hyvin, miten olin hetkittäin aivan varma, että minun kohdallani tuo fraasi ei päde, suru on niin suuri, että edes aika ei voi auttaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, näinkin seesteisessä kuvassa tänään.

kuvat: Pixabay

Elokuun oloja

Olemme uuden edessä: Esikoinen aloittaa pian eskarin ja pikkuinen Silmu päiväkodin. Äitiä jännittää etenkin tuo kuopuksen hoitouran alku. Jännittää, miten lapsonen pärjää, mutta vielä enemmän jännittää - niin hölmöltä ja hysteeriseltä kuin se kuulostaakin - pysyykö hän hengissä siellä lapsiryhmässä vieraiden tätien hoidossa. Olen tosissani ruvennut ajattelemaan, että tämä pelkopeikko olisi käsiteltävä pienemmäksi. On epätervettä ajatella alvariinsa kuoleman ja menettämisen mahdollisuutta. 

Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin. 

Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni. 

On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista. 

Vielä muutama ajatus ihmeistä. 

Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!

Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin. 

Tämän halusitko minulle opettaa

tämänkö tahdoin nähdä

kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.

Taivaalla ei kuuta näy

onhan silti tähdet

on vielä kesä mutta kohta on syksy.

A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu

Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Taiteen osumatarkkuus

Ensimmäisen vuoden ajan etsin koko ajan merkkejä, löysin etsimättäkin. Peilasin kaikkea luettua, kuultua, koettua ja aistittua suruani vasten.

Joskus melkein kaipaan sitä syvempien merkitysten pohjavirtaa, joka tuolloin niin vahvasti päivissäni läiskyi. Tietysti olen onnellinen tästä pisteestä, jossa nyt olen. Olen onnellinen, että nyt ei ole vuosi 2014, jolloin tahkosin surutyötä askel eteen ja harppaus taakse kerrallaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että nykyään arjen pyörteet vievät liikaakin mukanaan ja elämän ihmeellisyys ja suuri kaikkeus kaikkinensa jäävät lelukasoihin ja soppakattilan pohjalle, rutinoituneen puistoreitin varrelle näkymättömiin.

Onneksi on kirjallisuutta, musiikkia, taidetta.

Ron Mueckin hyperrealististen veistosten näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on yksi kesän näyttelytapauksista. Kaikissa näyttelystä kertovissa lehtijutuissa kuvataan jättimäistä vauvaa. Kosteat raollaan olevat silmät ja nyrkkiin puristuneet kädet kertovat vauvan olevan elossa, juuri maailmaan tullut. Minua kuitenkin kylmää vauvan asento. Se makaa niin suorana, etenkin jalat ovat mielestäni elävän vastasyntyneen jaloiksi liian suorat. Minulle tuo jättivauva, liikkumaton suora vauva, vaikka vain kuvista nähtynänikin, tuo mieleen Veikkosen makaamassa rintani päällä. Samalla tavalla vähän kyljellään Veikkonen siinä makasi. Näin myös Facebookissa erään tutun ottaman kuvan kahdesta lapsestaan tuon vauvaveistoksen edessä. Minulle sellainen kuva latautuisi aivan hurjilla merkityksillä, olkoonkin, että jättivauva on tyttö.

Hesarissa oli vastikää arvio näyttelystä, ja siinäpä sitten olikin yllättävä "merkki" tai "viesti", tärkeä päivämäärä:

Luulen, että nämä taideteokset on kaikesta kammottavuudesta huolimatta mentävä itse katsomaan.


Kirjoista on myös viime aikoina seuloutunut silmiin erityisen sattuvia kohtia:

"Tai sitten se tavallinen lokakuun yö, jossa liikkuu, kiihtyy ja katoaa satunnaisten ajovalojen maailmankausia; jossa toisinaan havahtuu siihen, että on syystä tai toisesta ristinyt kätensä."
(Kristian Blomberg: Valokaaria)

"Se oli kahdestoista kerta, kun Iisakki merkkasi raamattuun; syntymäpäivänään kuolleen elämäkerta oli kirjoitettu kerralla kokonaan: se oli ehyt ja tiivis. Kunpa ei olisi enää tarvinnut kajota siihen luetteloon, sillä jäljellä oli vain ristin tekoa."
(Lauri Viita: Moreeni)

Loppuun laulu bändiltä, joka on aiheuttanut minulle inhon ja ärtymyksen väristyksiä nimellään (ja kun musadiggarikaverit hehkuttavat ja peukuttavat somessa - minusta on vain niin kertakaikkisen kornia tykätä lasten hautausmaasta). Tämä biisi nyt sitten kuitenkin kaikessa makaaberiudessaan kolahtaa.

siellä on haju ja kostea maa

siell' on iho hiukset ja luut

mut kuoleman kohdusta maan alta

niistä versoo uudet puut