Ympyrän sulkeutuminen jälleen kerran

Tänä yönä nojaan vihreään,
nojaan silmuista pienimpään.
Sen katseesta kasvaa kumous
ja kätketty korkeus.

Jos oppisin, siemen, sinusta,
miten juurtuu juureton, 
niin tekisin metsän kivusta
ja surusta kuutamon.

Aulikki Oksanen


Vuosi sitten tein miehelleni ilkeän jäynän. Laitoin hänelle töihin tekstiviestin: "Menkat alkoi..." Mies vastasi heti mökönaamalla ja pettymystä sadattelevilla sanoilla. Ja siihen minä: "APRILLIA! Vielä on toivoa!"

Oli kiertopäivä 27/28, olin ajatellut malttaa viikonloppuun ennen testaamista. Alavatsaa oli jo joitakin päiviä nippaillut, aavistuksia oli, mutta en uskaltanut luottaa oireisiin. Kun mies tuli töistä, hän alkoi vaatimalla vaatia, että tekisin testin jo samana päivänä. Niinpä sitten ruokaostoksille mentiin apteekin kautta, ostin erityisherkän testin.

Plussa oli selvä ja vahva. Olo oli typertynyt ja tietysti niin hurjan onnellinen myös. Mietin tuon päivän, oikeastaan koko raskauden ajan, tekeekö kohtalo aprillipiloja. Että missä kohtaa tällä kertaa elämä huutaa: "APRILLIA, et sinä mitään vauvaa saa!"

Mutta nyt voin kuin voinkin vauvapalstakonventioita kunnioittaen käyttää tätä: tuossa se aprillipila nyt tuhisee.  

Ja se tuhina on muuten maailman ihanin ääni!

Lahjatoiveet

Rakas joulupukki! (Rouva Fortuna? Isä Jumala? Äiti Luonto?)

Tärkeimmän lahjan jo sain. (Kiitos. KIITOS KIITOS KIITOS!) Olenko ahne, jos toivon vielä muuta? 

Toivon luottamusta. Että pystyisin nauttimaan elävistä rakkaistani ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jonkun taas menetän. Huoli on osa äitiyttä, mutta toivoisin, että jonain päivänä se ei olisi ihan näin hallitsevaa kuin se tällä hetkellä on. Haluaisin nukahtaa luottaen, että kun herään, kuulen vieressäni unen tuhinaa tai nälkä-ähinää. Haluaisin herätä rauhassa vailla pakkoa tarkistaa heti, että muut perheenjäsenet ovat hengissä. Haluaisin osata nauttia näistä tavallisen arjen pienistä onnellisista hetkistä ilman synkkiä "milloin onni taas kääntyy" -ajatuksia.

Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.

Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.

Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Luottamusprojekti, askel 2

Peitto on valmis.

Venytin sen tekemistä tarkoituksella niin, että siitä todellakin tuli koko raskauden kestoinen projekti. Viime viikkoina ompelin illat neuletilkkuja yhteen olohuoneen riittämättömässä valossa. Ja aina seuraavana päivänä mittailin työni tulosta: eivätpä saumat aivan kohdalleen osuneet... (Vuodenajan valottomuutta en totta puhuen muuten ole juuri huomannutkaan. Moni on sanonut, että on varmasti raskasta, kun ihan ilman henkisiä kuormiakin pimeys uuvuttaa, mutta minä olen oikeastaan tykännyt tästä sisäänpäin käpertymisen sallivasta hämärästä. Ja viime marraskuu oli niin horror-osastoa, että tänä toivon vuonna ei ole tullut mieleen valittaa kaamoksesta.)

Tosin eipä niitä vänkyröitä saumoja voi pelkän huonon valon piikkiin laittaa. En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen ja ylipäänsä pikkutarkkuutta vaativissa asioissa tapaan olla melko suurpiirteinen. Monissakin jutuissa olen ennemmin ideoija kuin puurtaja. Tilkut olivat epätasaisen kokoisia, ja vaikka yritin höyryttelemällä tasata eroja, ompeluvaiheessa epätasaisuus tuli silti vastaan.

Lisäksi mieli askarteli ihan omiaan neulan viuhutessa. Ajattelin mennyttä, tulevaa, tätä miten ne kietoutuvat yhteen, kävin päässäni keskusteluja ja muotoilin kokemaani lauseiksi. Kun en keskittynyt ompelemiseen, minulle myös todella kävi penelopet: tarkoitus oli asetella tilkut korinpohjakuvioksi, mutta huomasinkin ommelleeni pitkän pätkän samansuuntaista neuletta vierekkäin ja jouduin purkamaan tekeleeni. Ajatuksissani aloin purkaa väärästä kohtaa, joten uudelleen ommeltavaa tuli entistäkin enemmän...

Peitosta tuli melko suuri, vastasyntyneelle aivan liian suuri. Sen mitat ovat noin 70cm x 90cm. Tilkkujen neulominen oli niin kivaa ja koukuttavaa, että en ehkä malttanut lopettaa ajoissa. Ja oli taustalla tämäkin kylmäävä ajatus: pienempi peitto olisi liian helposti näyttänyt silmissäni arkkupeitolta. Halusin kasvattaa luottamusta ensipäiviä, -viikkoja, -kuukausiakin pitemmälle: Silmu saa jatkaa kasvamistaan kohdun ulkopuolellakin. Siihenhän minun on tarkoitus luottaa. Tuntuu mukavalta, että peittokin riittää pitkäksi aikaa.


Ensin ajattelin, että otan peiton mukaan jo sairaalaan. Mutta sitten tajusin: luottamusprojektin seuraava vaihe on peiton jättäminen kotiin. Vauvahan on myös tulossa kotiin! Siihen on nyt päivä päivältä paisuvan pelon ja yhä hirveämmäksi käyvän huolen läpi vain jaksettava luottaa.

Pelko ja toivo ottavat matsia varusteasioissa

Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.

Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.

Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.

Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.

Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.


Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.

Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.

Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.

Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

Korkeamman käsissä

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata,

tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen

En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 

Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina. 

Rv 35+1

Kyllä nämä päivät jotenkin menevät, toivo edellä touhuillessa.

Mutta yöt... Nukkumisesta ei tule oikein mitään. Menen sänkyyn yleensä yhdentoista-kahdentoista aikaan, usein lueskelen hetken ennen unta. Vältän katsomasta kelloa pissahätään jalkakramppeihin kyljenkääntöihin herätessäni. Mies nousee kuuden jälkeen ehtiäkseen töihin, ja siinä kohtaa minulla on usein sellainen olo, että en ole nukkunut silmäystäkään, vaikka tiedänkin kaikkien heräilyjen välissä horrostelleeni.

"Sellaistahan se loppuraskaudessa on", sanotaan. Niinpä v*tun niin. Fyysiset hankaluudet kuitenkin kestäisi, jos ei olisi sitä silmitöntä kauhua. Kivuttomia supistuksia on paljon, ja aina jos herätessäni vatsa on liikkumaton ja kova niin kuin silloin, herätykseen liittyy kamala kropan läpi kulkeva kauhunväre. On pakko tunnustella, taputella ja tökkiä mahaa, odotella elonmerkkiä. Onneksi potku yleensä melko nopeasti tulee. Kuitenkin olen säikähtänyt jo niin hereille, että en pääse äkkiä takaisin uneen. Ja sittenkin, kun stressaantunut mieli alkaa rauhoittua ja rasittunut keho hiljalleen taas vaipua lepoon, saatan ikään kuin tapella unta vastaan: aivan kuin pelko sisälläni huutelisi, että "älä nukahda, vauva voi sillä välin kuolla". 

Tällä kaavalla menee monta yötä putkeen. Väsymys alkaa tuntua päivissä yhä enemmän, ja Pikku Kakkosen aika, jolloin yleensä laitan päivällisruokaa, kuluu sohvalla torkkuessa. Pienetkin asiat alkavat käydä ylivoimaisiksi ja pillahdan itkuun välillä ihan vain uupumuksesta. Himottaisi juoda kahvia yli sallittujen rajojen, mutta hädin tuskin uskallan yhden mummonkupillisen päivässä hörpätä, kun onhan tietysti olemassa ihania tutkimuksia kofeiininkin yhteydestä kohtukuolemiin. 

Kun väsymystä on kerääntynyt tarpeeksi, saattaa yöhön tulla jokin hieman pitempi syvemmän unen pätkä, mutta siitä syvästä unesta herääminen se vasta kauhealta tuntuukin: miten olen saattanut nukkua porskutella useamman tunnin ja olla vartioimatta vauvani elämää! Ja seuraavana yönä valvon taas entistä valppaampana ja ylivirittyneempänä. Ja sama kierre alkaa alusta. 

En usko, että tilanne tästä miksikään enää muuttuu tai ainakaan helpottuu. Tätä tämä nyt on loppuun saakka. Onneksi on äitiysloma ja vähäiset velvollisuudet. Ja toivo, sinnikäs ja sittenkin lannistumaton toivo!

Niin kovasti jo odotamme sinua, pieni tyttömme!

Äitiyslomalle lompsis

Tuntuu, että olen vasta viime päivinä alkanut oikeasti tajuta, että meillä voi ihan kohta olla vauva.

Olen kiikkunut pelon ja toivon välillä huhtikuun alusta saakka. Vuoroin haaveillut, vuoroin maalannut piruja seinille. Nyt, kun voi sanoa raskauden jo olevan melkein loppusuoralla, alan kuitenkin vasta oikeasti ymmärtää, että sisälläni kasvaa ihminen, jolla on olemassa kaikki mahdollisuudet päästä syliini elävänä. Torjunta on ollut sittenkin vielä vahvempaa kuin olen itse ymmärtänytkään. 

Luultavasti jonkinlainen epäusko kulkee mukana loppuun saakka. Viikkojen eteneminen ei vähennä vaan pikemminkin lisää pelkoani. Viimeksi Se tapahtui aivan raskauden lopussa. Missään kohtaa ei ole turvallista, mutta minun kokemusmaailmassani vauva on sitä suuremmassa vaarassa mitä pitemmälle odotus ehtii. 

Kulunut vertaus löysästä hirrestä on alvariinsa mielessäni. Siltä tämä tuntuu, äärimmäisen epämiellyttävä epävarmuus: kiristyykö köysi, ehtiikö kuristaa minut, vai saanko lopulta armahduksen?

Välillä v*tuttaa pelätä näin paljon! On se nyt kumma, kun koko muu maailma uskoo, että kaikki menee hyvin, mutta minä en vain millään pysty hyppäämään täysillä toivon kelkkaan. (Pakko tosin todeta, että aivan yksin en ole: mies taitaa pelätä ihan yhtä paljon.) 

Äitiysloma alkaa virallisesti ensi viikon alussa, mutta fyysistä läsnäoloa kotikonttorin ulkopuolella vaativat työasiat tulivat päätökseen eilen.

Läksiäislämpö, oi. 

Nyt saa TOIVO tehdä tulevien viikkojen TO DO -listan:

- luottamusprojektipeitto valmiiksi

- ehkä jotain muitakin käsityöhommia

- perusteellinen pesänrakennussiivous

- vauvanvaatteiden ja -tarvikkeiden hakeminen varastosta ja laittaminen paikoilleen

- mahdolliset hankinnat

- masun valokuvausta

- mamman omia hemmotteluhetkiä

- sairaalakassin pakkaaminen (no huh huh, tämän ajatteleminenkin huimaa!) 

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

Viime syksy, tämä syksy

Olen elänyt viime lokakuuta, suorastaan ruokkinut, hellinyt ja sylitellyt suruani. Se on ollut väistämätöntä, välttämätöntä, ehdottoman tarpeellista.

Kuitenkin koko ajan on läsnä myös tämä hetki. Silmu, masuvauvaseni, odotukseen liittyvät toivo & pelko.

Ystäväni palautti turvakaukalon. Lainaanhan se vain annettiinkin, elettiin toivossa jo silloin, vaikka uutta raskautta ei vielä saanut yrittää. Olo oli hankala ja vaivautunut. Ei vielä olisi tarvinnut... Olisitte nyt huoletta pitäneet käytössä vielä...  

Kaukalo, johon kiteytyi niin paljon. Siinä olivat kotiinlähtövaatteet valmiiksi kasattuna silloin viime syksynä. Ja viimeisenä kaikista vauvan tarvikkeista kaukalo nökötti makuuhuoneen nurkassa. Monta kuukautta kuoleman jälkeen vielä viestitti pirullista toivoa: vauva tulee, kyllä se vauva vielä tulee.


Posti toi hetki sitten raportin viime viikon äitiyspolikäynniltä:

Kokee tarkastuskäynnit helpottavana. Sovitaan seuraava käynti noin kolmen viikon päähän. Toivoo, että synnytys aikanaan käynnistettäisiin siten, että ainakaan ohi lasketun ajan ei mentäisi. Ennakoi psyykkisen kuorman lisääntyvän ja tämä ymmärrettävää on. Pyritään ainakin täysiaikaiseen raskauteen yli h. 37 viikon. Loppusuoran ratkaisut kokonaistilanteen mukaan. 


Olo on välillä ihan epätodellinen. Silmu elää, liikkuu, potkii. Vaikka viikot kuluvat tahkeasti, raskaus on jo käsittämättömän pitkällä. Kaikki on ollut koko ajan oikein hienosti. Toisaalta se ei tarkoita mitään. Tilanne voi muuttua yhdessä yössä, ilman ennakkovaroituksia. Ja silti se tuntuu ihmeelliseltä: kaikki on hienosti! Ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että onni taas kääntyisi.

Käynnistys voisi olla mahdollista 4-5 viikon päästä. Niin lähellä, niin kaukana. Pitäisiköhän askarrella aamukampa?

Ystäviltä

Elän viime syksyä joka solullani. Paremmalla ajalla haluaisin tännekin vielä kirjoittaa ajasta osastolla synnytyksen jälkeen ja toisaalta veikkosen odotuksen viimeisistä päivistä, joiden lokakuiset päivämäärät alkavat juuri nyt olla käsillä.

Toivon kovasti, että muutkin muistaisivat. Että vointiani kysyttäisiin ei vain raskauteen vaan myös näihin vuosipäivän tuntoihin liittyen.

Ymmärrän toki, että on mukavampaa puhua odotuksesta kuin menetyksestä. Tulevassa näkyy valoa, menneessä pimeää. Tässä hetkessä ne ovat läsnä molemmat puolet.

Toisaalta läheiset ehkä tuuppivat omalla tavallaan eteenpäin. Ehkä heidän luontevin roolinsa onkin olla toivon ruokkijoita. Tätä surua ja ahdistusta kun ei kukaan voi minulta kuitenkaan pois ottaa.

Sain yhdeltä ystävältäni vastikää herttaisen viestin teepaketin kyljessä:

Ja toiselta sain kasan mekkoja, hänen tyttärelleen jo pieneksi jääneitä.

Koot ovat 80 sentistä ylöspäin, joten ensimmäistä kertaa uskaltauduin

kuvittelemaan oman tyttöni yksivuotiaana taaperona, ensiaskeleita

ja ensisanoja tapailevana. Sellainenkin joskus voi meidän perheessä

ihan oikeasti olla, jo ensi syksynä!

Tämä kuukausi on poisnukkuneen poikani kuukausi, mutta mukana se pieni tyttönikin koko ajan möyrii, päivä päivältä kasvaa vahvemmaksi, ilmoittelee itsestään reippain potkuin. Elämän ääripäät niin lähellä toisiaan ja minä, äiti, siinä välissä ihmeissäni kaikesta, aivan kaikesta.

Muistikuvia pimeästä

Aloitin tämän blogin viime marraskuussa, noin kuukausi veikkosen kuoleman jälkeen. Kun nyt luen ensimmäisiä tekstejäni, tavoitan yhä sen, miltä tuore suru tuntui. Täältä etäisyyden päästä näen kuitenkin, että ensimmäisissä kirjoituksissani en vielä lainkaan tajunnut pahimman pimeyden olevan vasta edessä. Minulla oli selviytymisen tahto, jokin ehkä naiivikin ajatus "kyllä tämä tästä".

Joulukuussa kirjoitin tänne yhden ainoan tekstin. Silloin syyllisyys oli tönäissyt surun tunteiden ykköspaikalta pois. Päivät yöt läpeensä pyöritin päässäni filmiä viimeisistä päivistä. Muistin monta hetkeä ja yksityiskohtaa, yritin itsepintaisesti jäljittää kohtaa, jossa katsoin väärään suuntaan. Ihan kuin sellaisen kohdan keksimällä olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumien kulun. Vaikka totta kai järjellä tiesin, että niin en voi tehdä, tunnetasolla en ollut asiaa hyväksynyt.

Sitten tulikin heti bloggaukseen katkos, puolitoista kuukautta. Siinä kohtaa putosin... ja putosin... ja putosin aina vain syvemmälle. Oli talven pimein aika, inhottavan märkää ja lumetonta, ihmiset ilman suuria surujakin olivat ihan vain maamme sääolosuhteiden vuoksi alakuloisia. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä oli helpompaa, armollisempaa, hyväksyttävämpääkin olla niin syvissä masiksissa juuri silloin. Toisaalta ulkoisen valon puute saattoi entisestään ruokkia sisäistä pimeää.

Bloggaustauon aikana olen kuitenkin kirjoittanut jonkin verran perinteiseen päiväkirjaani. Tällaisia katkelmia esimerkiksi:

Joka toinen hetki ajattelen selviäväni. Joka toinen hetki unelmoin vetäväni paketillisen unilääkkeitä tai nousevani hissillä ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle, josta matka maahan olisi minulle matka taivaaseen.


Olen miettinyt tämän kokemuksen oppeja. En koe arvomaailmani mullistuneen. En koe oppineeni lisää kiitollisuutta - olen ollut niin tolkuttoman kiitollinen jo aiemmin, siinä asiassa en olisi tarvinnut läksyä.


Lohtuajatuksia:
Kaikki kuolevat kumminkin.
Kenen tahansa lapsi voi kuolla milloin tahansa.
Minäkin vielä kuolen.
Ennen sitä voin vielä saada eläviä lapsia.
Hekin kuolevat, mutta toivottavasti vasta minun jälkeeni.


Mielialalääkkeet. Masennusdiagnoosi. Jotenkin vaikeaa ymmärtää, että minä olen se, jolle tämä kaikki tapahtuu. 


Minulla on vain yksi kortti tälle vuodelle: saamme yrittää uutta raskautta aikaisintaan maaliskuussa. Jos heti tärppäisi, jos kaikki 38 viikkoa sujuisivat hyvin (uskon ja toivon, että saisin psyykkisistä syistä käynnistyksen siinä kohtaa), voisimme saada lapsen tämän vuoden joulukuussa.


On uskomatonta, että tuon yhden kortin elämä minulle sitten todella ojensi. Siitä pidän niin tiukasti kiinni, pelosta vapisevin käsin, toiveikkain sydämin.

Lähestyvä vuosipäivä tuntuu fyysisinä muistumina kehossa. Katulamput illan hämärässä, kellertävien lehtien kasaantuminen tien laitaan, syksyisen maan tuoksu, kaikki aistit vievät vahvasti viime vuoteen. Mutta TOIVO-kortti minulla on - niin valtava apu, lohtu ja voimavara tällä tiellä. Siitä elämälle kiitos.

Päivä päivältä todellisempaa

PELKO vs. TOIVO -matsissa on ensin mainittu ollut viime aikoina niskan päällä. Siispä on korkea aika tehdä toivon vastahyökkäys! Blogipostauksellinen uskoa unelmaan, olkaa hyvät!

Minähän nimittäin uskon saavani tämän vauvan, elävänä, kotiin! Yhteiskuntakin uskoo vauvan tuloon niin paljon, että tililleni on tänään maksettu raha, jolla voin ostaa vaikka jonkun lämpöisen Ruskovillan bodyn tai ihania prinsessahörhellyksiä tytölleni. Veljien (tai ehkä totuudenmukaisemmin sen ainoan elävän veljen) vanhoja kamppeita on meillä säilössä niin paljon, että emme kokeneet pakkausta tarpeelliseksi. 

Mutta eihän tytölle voi olla tarjolla vain poikien vanhaa... Lauantaisen Siivouspäivän kirppispöydässä myyjä kokoili jo tavaroitaan pois, kun näin pikkuiset bodyt. Pakotin itseni uskaltamaan. Eivät nämä ehkä edes ole mielestäni erityisen nättejä, vähäsen jo käytössä kulahtaneitakin, mutta tartuin hetkeen, siihen pieneen innostuksen kipinään, joka sisälläni syttyi, kun näin jotain tyttövauvalle sopivaa. Ja hinta oli 50 senttiä kappaleelta, että eipä mennyt paljon rahaa hukkaan, jos vauvaa ei kotiin saadakaan... (Tsot tsot, Ulpukka, ei noita ajatuksia TOIVOpostaukseen!!!) Olen hypistellyt bodeja ja haaveillut ja ajatellut, että kyllä tämä haave kantaa, näille tulee käyttäjä. 

Luottamusprojekti on edennyt yhtäkkiä niin pitkälle, että tilkkuja alkaa olla kasassa peitollinen. Seuraavaksi pitäisi päätellä langanpäät ja ruveta yhdistämään paloista kokonaisuus. 

Ja konkreettisin toivon ilmentymä tässä... Se, mihin kameran objektiivikin haluaisi tarkentua. Kaiken henkisen ja fyysisen olemiseni keskipiste tällä hetkellä. Välillä pelokkaan linssin läpi katseltuna, mutta kun vähän tsemppaa, niin kyllä se toivokin mukana pysyy! 

Luottamusprojekti

Jo alkukesästä aloitin. Kaivoin kaapin perältä kangaspussin, jossa oli läjä 10 x 10 -senttisiä neuletilkkuja ja iso kerä hahtuvalankaa. Reippaana esikoisvauvan äitinä olin aikanani neulonut monet vaippahousut pienelle kestopepulleni. Yhdestä käyttämättä jääneestä kerästä aloin silloin tällöin aikani kuluksi neuloa tilkkuja, joista piti tulla peitto.

Esikoinen kasvoi, tilkkumäärä ei pysynyt perässä. Peitosta olisi pitänyt tehdä aina vain suurempi, ja kävi niin, että se ei koskaan valmistunut esikoispojalleni. Toiselle pojalleni en edes yrittänyt sitä tehdä. Odotus meni omalla painollaan, samanlaista intoa tihkuvaa varustein valmistautumista siihen ei liittynyt kuin esikoisen aikana.

Mutta nyt - nyt minä aion kutoa peiton pienelle tyttärelleni. Silmukka silmukalta, kerros kerrokselta rakennan luottamusta siihen, että vauva todella tulee luoksemme. Äitinsä tuskalla ja rakkaudella kutoman peiton saa meidän oma pikkuinen silmu.

Kaikki on kamalan symbolista. Lanka on liukuvärjättyä, paikoin melkein kirkkaanoranssia, silkkaa iloa, välillä taas ruskeaksi tummuvaa. Käsittelemättömästä villasta tehtyä hahtuvaa, joka katkeaa helposti. Käsialani ei ole yhdenmukaista, toisina päivinä on rennot ranteet ja välillä tulee niin turkasen tiukkaa.

Tilkkujen määrä kasvaa samaan tahtiin vauvan kanssa. Seuraan Kaksplussan sivuilta raskauden etenemistä viikko viikolta ja pidän huolen, että tilkkuja on koko ajan sellainen määrä, että ne riittävät vauvani peitoksi. Nyt hän on jo 28 senttiä pitkä!

En hanki vielä vauvanvaatteita, en kiertele kirppiksillä tai klikkaile pitsi-ihanuuksia nettipuotien ostoskoreihin. Mutta peittoa neulon kuin mikäkin Penelope, sillä erotuksella vain, että en odota vanhaa palaavaksi vaan uutta tulevaksi. Enkä pura tekelettäni välillä, itsepintaisesti etenen. Kutominen on konkreettista odottamisen aikaa: silmukka toisensa jälkeen, viikko viikolta olen lähempänä valmista. "Sinähän voit ajatella, että se on ikään kuin työsi nyt - työ joka sinun on tehtävä vauvallesi", ehdotti ammattiauttajakin, kun kerroin hänelle tästä projektistani.

Peitto on helppo, koska sen vauva tarvitsee joka tapauksessa.

Olen ikuisesti kiitollinen ihanasta virkatusta villapeitosta, jonka veikkonen sairaalassa sai laatikkovuoteeseensa. Lämpimästi ja hellästi peiteltynä hänet kannettiin laatikossa pois. Sama peitto saatiin sitten mukaan arkkuunkin, siihen käärittynä poikamme laskettiin hautaan. Villapeitto, ettei tule pienelle kylmä maan povessa... Olen usein miettinyt, mistä sairaalan peitto oli peräisin. Oliko joku kohtalotoverini kenties lahjoittanut sen synnytysosastolle? Kutovatko kätilöt kahvitunneillaan peittoja kuolleille vauvoille? Oliko se sittenkin tarkoitettu elävälle, mutta synnytyksen hoitanut kätilö oli niin hyväsydäminen, että päätti antaa sen juuri meidän kauniille pojallemme?

Kun luottamus langan tavoin katkeaa, ajattelen synkästi, että voihan peiton laittaa arkkuunkin. Ja niin saan työtä jatketuksi, kierrän katkenneet päät yhteen, luon uudet silmukat.

Kutoessani pakotan itseni ajattelemaan vauvaa. Jokaista tilkkua kohden yksi haave, yksi mielikuva:

Viimeinen ponnistus, ensimmäinen katse, vauvan lämpimänliukas iho omaani vasten, kun kätilö nostaa hänet rinnalleni.

Esikoinen sairaalassa ensivisiitillä, sisarusten kohtaamisen aiheuttama tunnetulvahdus äidin sydämessä.

Ensimmäinen ilta kotona, joku luontodokkari telkkarissa, minä imetän sohvan nurkassa ja mies tuo vaimolleen ison vesituopin ja voileivän, antaa vielä suukon otsalle sekä minulle että tytölle.

Haaveita, jotka ovat saavutettavissa ja tuntuvat silti niin saavuttamattomilta. Haaveita, jotka satuttavat niin, että mieluummin työntäisin ne mielestäni. Neulominen on haaveiden aikaa. Se on pakko-haaveilla-tila. 

Niin feministi kuin olenkin, pidän siitä, miten tällainen käsityö kuuluu johonkin ikiaikaiseen, naissukupolvelta toiselle kulkevaan, vanhahtavan sukupuolittuneeseen maailmaan. Aina ovat äidit lapsilleen peittoja neuloneet. Miten ne langat ulottuvat historiaan, aikoihin joina vauvan menettämisen suru oli lähes jokaisen äidin suru, ja tulevaankin: joskus minä vielä näytän tytölleni, miten puikkoja pidetään, miten pudonneet silmukat hermostumatta poimitaan takaisin virkkuukoukulla ja jatketaan.  

Rajapyykki

Tänään raskausviikkoja on 22+0! Yhteiskunta tunnustaa kolmannen lapsemme olemassaolon siinä määrin, että olen oikeutettu äitiysavustukseen ja -vapaaseen, kävi miten kävi. 

Luotanko yhtään enemmän? En. Mutta varovaisesti haaveilen ja kuvittelen tulevaa. Onni on mahdollinen, jopa todennäköinen vaihtoehto!

Esikoisen kanssa eilen leikkipuistossa mietittiin, miten siellä on keinuja, kiipeilypaikkoja ja muita vempeleitä isoille ja pienille lapsille. Hän on jo iso, mutta pian meillä on pienikin - että onpa hyvä, kun on molemmille jotain kivaa puistossa sitten.

Vähäsen kuristava ja puristava olo aina on mukana haaveiden hetkissä, mutta silti tuntuu tärkeältä rakentaa näitä mielikuvia, yrittää uskoa hyvään.

Puistossa oli myös terhakka poikavauva, joka vaikutti melko samanikäiseltä kuin veikkonen nyt olisi... Pakko oli kääntää katse toiseen suuntaan. Välillä vauvojen näkeminen on jo täysin okei, mutta joskus kirpaisee enemmän.

Surua, onnea, pelkoa, toivoa, kiitollisuutta - täyttä elämää on tämä!

Pieni punainen mekko

Keväällä 2013 joitakin viikkoja ennen rakenneultraa ostin kirpputorilta pienen mekon. Emme tienneet vielä sukupuolta, toivoin kovasti tyttöä. Ostin mekon, sillä ajattelin, että siinä kohtaa voin sen tehdä. Voin kuvitella ja haaveilla, että minusta tulee tytön äiti. Jos ei sitten tulekaan, mekko jää muistoksi haaveesta. Olkoon se sitten edes vain kuvitteellisen tyttäreni mekko.

Kun veikkosen sukupuoli selvisi, en kuitenkaan osannut tuntea pettymystä. Silloinkaan en uskaltanut aivan itsestäänselvänä pitää sitä, että vauva olisi terve, vaikka en toki yhtä jäätävästi pelännyt kuin tällä kertaa. Olin huojentunut, kun kaikki oli kunnossa, veikkonen näytti kuvaruudulla ihanalta ja omalta. Enhän voinut häntä toivoa toiseksi, rakasta poikaani.

Haikeus liittyi siihen, että olimme ajatelleet lapsilukumme jäävän kahteen. Toinen poika = ei koskaan tyttöä, näin sen järkeilin. Yritin käsikirjoittaa elämää yli valtuuksieni. Voi minua!

Keksin nopeasti hyviä puolia kahdesta pojasta. Vaatteet, lelut, kaikki luistimet sun muut, joita vuosien saatossa pitäisi niin paljon hankkia, kaiken voisi kätevästi kierrättää! Pojat voisivat jakaa yhteisen huoneen pitempään kuin eri sukupuolta olevat sisarukset. Heillä olisi paljon yhteistä, veljekset kuin ilvekset, samoja kiinnostuksenkohteita, leikkejä, harrastuksia. Olisi hauskaa seurata kahden pojan kasvua: persoonallisuuserot pääsisivät paremmin esille, kun eleitä, tapoja ja mieltymyksiä ei tulisi laitettua vain sukupuolen piikkiin.

Ehdin myös ajatella pitkälle tulevaisuuteen: en saisi omaa tytärtä, mutta aikanaan poikani ehkä toisivat kotiin tyttöystäviä. (Joo, tiedostin myös ajatuksen heteronormatiivisuuden - haaveilin silti.) Ajattelin, että kenties minusta tulee joskus pienen tytön mummu.

Valmistauduin elämään kahden pojan äitinä, siitä ajatuksesta ehti tulla osa minua.

Sitten jouduin opettelemaan jotain aivan muuta: miten olla äiti yhtä aikaa elävälle ja kuolleelle.

Ja nyt olen taas uuden kynnyksellä: odotamme tyttöä.

Jotain kammottavaa tässä on. Enhän herran tähden halunnut tyttöä pojan kuoleman hinnalla!

Ennen rakenneultraa olin niin peloissani, että en uskaltanut juurikaan ajatella vauvan sukupuolta. Kun sitten kaiken oli todettu olevan hyvin ja kätilö oli jo päättämässä tutkimusta, uskaltauduimme kysymään tietoa, mitä moni tavisodottaja ensisijaisesti ultrasta menee hakemaan.

Sukupuoli on niin merkityksetön ja silti merkittävä. Tuntuu, että aihe on yleisestikin hiukkasen tabu, mutta vielä enemmän se on sitä, kun on kokenut jotain näin kamalaa kuin lapsen kuolema. Nyt pitäisi ylevästi olla lapsen sukupuoleen liittyvien toiveiden, haaveiden ja mielikuvien yläpuolella.

Totta kai kuolema on asettanut sukupuoliasian erilaiseen valoon. Ilman muuta on tärkeintä, että vauva syntyy elävänä, ja toiseksi tärkeintä, että hän olisi terve ja saisi kaikki mahdollisimman hyvän ja pitkän elämän edellytykset.

Pinkkiä, fuksiaa, pitsejä, röyhelöitä? 

On pakko silti myöntää, että ajatus tytöstä on vaatinut vähän totuttelua. Ei poikakaan olisi veikkosta korvannut, mennyttä ei takaisin saa millään, mutta minulla ikään kuin oli päässäni valmiina konsepti kahden elävän pojan äitiyteen.

Hyvin hämmentävää on myös se, että olen aina hirmuisesti toivonut tyttöä, ja nyt kun odotan tyttöä, olenkin vähän ymmälläni. Ehkä eri sukupuoli vain tekee niin konkreettiseksi - hyvässä ja pahassa - että nyt todellakin odotamme uutta, erillistä lasta. En voi enää huijata itseäni edes hetkittäin ajattelemaan, että elämästä voisi vielä jotenkin tulla sellaista, jollaiseksi sen edellisen odotuksen aikana ennen kohtalokasta syyspäivää kuvittelimme.

Hypistelen pientä punaista mekkoa ja yritän ajatella, että en ostanut sitä turhaan. Ehkä jokin osa minusta tiesi asioita, joihin järjellä ei yllä. Jos aika on syklejä ja kerroksia, ei lineaarista pötköä sittenkään. Jos tyttö odotti vuoroaan, ja koska olimme jääräpäisesti päättäneet, että ei enempää kuin kaksi, oli veikkosen mentävä, tehtävä siskolleen tilaa. Hullua karmivaa synkkää lohduttavaa käsittämätöntä.


Tyttöni, tulethan luoksemme? Saanhan sinua hoivata, helliä, kasvattaa? Saanhan pukea punaiseen mekkoon? Ja jos oletkin poika (ultralaitteet ja kätilöt eivät ole erehtymättömiä!), olet aivan yhtä tervetullut! Olet kolmas lapseni, miten huikeaa, kolmas, ja yhä enemmän odotan juuri sinua, en vain uutta vauvaa tyhjään syliin, vaan juuri tätä tiettyä ihanaa pientä vauvaa.


PS: Surublogista on väistämättä tullut jossain määrin odotusblogi - pahoittelut, jos joku kokee siitä mielipahaa. Kaikki liittyy kaikkeen, elämänalueet toisiinsa, tämä odotus on saanut alkunsa surusta ja kaipauksesta. Suru ja onni kulkevat käsi kädessä, pelko ja toivo ritirinnan. 

Sirpale lohtua

Olen viime päivinä taas nähnyt maailman tällä tavalla. Pienet sattumat (?) ovat saaneet suuren merkityksen, olen lukenut niissä lohtua.


Pari päivää sitten päätimme spontaanisti markettireissulla, että koukataan kotimatkalla hautausmaan kautta. Ostin viemiseksi ihan tavallisen lasisen hautakynttilän. Kun astuimme portista, kynttilä yhtäkkiä tipahti kädestäni ja räsähti pirstaleiksi hautausmaan kiveykseen. Tämä tapahtui, kun olin aloittanut lauseen: "Jos tämä vauva syntyy elävänä..." Kynttilän särkymisen jälkeen suustani pääsi kirosana, iski iso harmi ja vähän ahdistunutkin olo. Mutta sitten kumarruimme miehen kanssa maahan poimimaan sirpaleita yhtä aikaa, katsoimme toisiamme silmiin, sanoin "sirpaleet tuottavat onnea", mies totesi juuri olleensa sanomaisillaan samaa. Jos tämä vauva syntyy elävänä...


Tänään näimme lähimetsikössä ulkoillessamme esikoisen kanssa siiliemon, joka roikotti suussaan poikasta. Jähmetyimme paikallemme ja seurailimme siilien menoa ihan hiljaa. Kohta poikanen jo käveli omilla jaloillaan, emo varmaan halusi vain nopeasti kiikuttaa sen turvaan pelottavilta ihmisiltä. Emosiili varmisteli koko ajan, että poikanen lyllertää tiiviisti sen perässä tai vierellä.

Poikasestaan huolehtivan emosiilin näkeminen oli minulle lohdullinen, jopa jotenkin korjaava kokemus viime kesän kuolleiden pikkusiilien jälkeen.

Luonto, julma ja kaunis, tarkoituksenmukainen, ihmeellinen, väläytti minulle näyn, joka jollain tavalla antoi luottamusta. Ehkä tämä nyt näkemäni poikanen selviää ja varttuu aikuiseksi. Ehkä tämä...

Puoli vuotta jouluun on!

Päivät lyhenevät - ihanaa! Illat jo hiljakseen pimenevät - mahtavaa! Voikukkien hahtuvapallot, syreenien ja pihlajien varisseet kukat ovat höytyvä ja terälehti kerrallaan askelia kohti joulua.

En uskalla vielä kovin konkreettisesti odottaa vauvaa. En tahdo kuvitella vaatteita takaisin hoitopöydän laatikoihin, joista ne lokakuussa pakattiin pois vain hetkinen sen jälkeen, kun olin ne paikalleen laittanut. Minua pelottaa ja ahdistaa miettiä ensimmäistä turvakaukalokyytiä sairaalasta kotiin tai vaunukävelyä kello kolmen hämärässä. Fyysisesti kehoni odottaa vauvaa, mutta mielen en anna olla täysillä mukana.

Niinpä odotankin joulua! Vaalin mielikuvaa tulevasta joulusta, maailman ihanimmasta joulusta. Tänä vuonna ei käydä mietintää siitä, mennäänkö minun vai miehen sukulaisiin. Emme lähde pohjoiseen emmekä etelään. Pysymme kotikaupungissamme, omassa kodissamme, oman perheen kesken.

(Ja tämän kuitenkin rohkenen kuvitella:) Perheessämme on uusi jäsen silloin, parin viikon ikäinen, otsakurtuissa vielä siliämättä se mystinen ikiaikainen viisaus, joka vastasyntyneissä on, kasvonpiirteissä kipeitä mutta niin rakkaita muistumia liian varhain lähteneestä veljestä.

Minä odotan esikoisen jännitystä ja iloa, lahjakääröjen rapinaa, ja siellä lattialla kultapapeririekaleiden seassa lampaantaljan päällä pötköttelee pieni ihminen, jolle joulu on vielä aivan yhdentekevä juttu.

Välillä piparkakkuidyllin tuoksuiset joulufantasiani huvittavat itseänikin. Kuka nyt miettii juuri juhannuksesta päästyä jouluruokia! Että voisinpa kokeilla naistenlehdestä lukemaani vinkkiä pakastaa esikeitettyjä uusia perunoita jouluksi. Ja heti äitiysloman ensimmäisinä viikkoina sitten leivon pakkaseen, valmistan kaikki laatikot alusta pitäen itse.

Hankimme kuusen ja siihen jonkun ihan erityisen enkelikoristeen, joka kynttilöiden loimussa loistaa lohtua: poissaolevakin on vahvasti läsnä. Varpunen jouluaamuna itkettää tietysti, mutta vähemmän katkerasti kuin viime jouluna.

Koska olemme joulun kotona, pääsemme käymään aattona myös veikkosen haudalla. Puiden oksilla huurteinen lumikuorrutus ja kirkkomaalla kynttilämeri silmänkantamattomiin. Viimein on se kivikin paikoillaan ja kanervia vai mitä nyt callunoita siellä. Esikoisen kanssa voisimme jäädyttää parvekkeella jäälyhdyn, se olisi haudalla jouluna niin kaunis.

Minä uskallan kuvitella tällaisia, mutta totuus on, että kaikki tuntuu todellakin vain kuvitelmalta. Huterilta haaveilta, etäisiltä ja saavuttamattomilta unelmilta. En millään pysty uskomaan, että kuvitelmieni joulu on ihan oikeasti hyvinkin mahdollinen.

Luottamus tulevaan on lasipallonhauras. Mennyt ei ole mennyttä, se on tässä hetkessä läsnä painavana varjona. Veikkonen on minulle niin paljon enemmän totta kuin pikkuinen silmu, jonka olemassaoloa en vatsan pyöristymisestä ja kotidopplerin löytämästä kiivaasta pumputuksesta huolimatta välillä pysty edes käsittämään. Yksi on mennyt, toinen ei ole vielä lähimainkaan tullut - molemmat asioita, joihin ymmärrys ei oikein yllä.


Rakas joulupukki, en toivo kohtuuttomia, yhden ainoan paketin vain. Jouluun on vielä aikaa, mutta jaksan kyllä odottaa, jaksan jaksan, jos voit luvata, että en odota turhaan...



  

Toivon silmu

Kaapista ulos än-yy-tee, NYT:

O L E N   R A S K A A N A !

Joku siellä jo toisia teitä tietää, toinenkin ehkä on arvannut.

Olen miettinyt sopivaa ajankohtaa uutiselleni. Sellaista ei ole. Luottamus ja ilo toisen korvan juuressa hokevat: "ei se kertomalla kesken mene". Pelko ja varovaisuus toisella puolella kuiskivat: "kell' onni on, se onnen kätkeköön".

Kerron nyt, kohdassa, jossa tavisodottajatkin useimmiten kertovat. Kaksitoista viikkoa on täynnä, mutta tässä raskaudessa se ei tarkoita mitään. Se ei ole turvaraja, jonka yli olen päässyt. Se ei ole kohta, jossa ammennan tulevaisuudenuskoa todennäköisyyksistä.


Pelko pelko pelko. Toivo toivo toivo. Pelko toivo pelko toivo. Keinulauta lonksuu puolelta toiselle.

Ristiriitainen olo. Joku ihan uusi tyyppi tulossa? Joku muu kuin veikkonen. Kolmas lapsi!

Raskaimman talven jälkeenkin tuli kevät, puihin puhkesivat ensimmäiset, pikkiriikkiset silmut maaliskuussa. Silloin alkoi silmu kasvaa kohdussanikin.

Tärppi ekasta sallitusta kierrosta! Miten voi olla niin järjettömän hyvä tuuri! Eihän tämä voi olla totta, voiko tämä päättyä hyvin. Nopeasti alkaneet raskauteni ovat aiemminkin menneet huonosti. Esikoinen, jota ehdittiin kauemmin kuumeilla, on ainoa kohdusta elävänä tullut.

Miten voi rikkinäisen äiti-ihmisen pää kestää uuden raskauden kohtukuoleman jälkeen? Entä kroppa - väliin ei ehtinyt jäädä puoltakaan vuotta; oli täysiaikainen raskaus ja iso vauva ihan juuri äsken.

Voisinpa vain nukkua kesän ja syksyn yli ja herätä synnytyssalissa vauvan rääkäisyyn silloin, kun adventtiajan kalseaa pimeää jouluvaloin karkotetaan.

Np-ultrassa kaikki kunnossa. 

Luen, mitä olen tähän asti kirjoittanut, teksti pomppii sinne tänne sekavana. Mutta tässä se on - sekopäisen tunne-elämäni kuva. Olen yhtä aikaa niin musertavan surullinen ja lamaantuneen masentunut ja kuitenkin toiveikas, iloinenkin, hurjan kiitollinen, ja sitten taas vain pelokas ja ahdistunut.

Tämä blogi on ennen kaikkea surublogi. Tästä ei ole tarkoitus tulla vatsankasvatusblogia. Kuitenkin halusin asiasta täällä kertoa, koska tämä uusi, surusta ja kaipauksesta versonut odotus on luonnollisesti hyvin iso osa jokapäiväistä elämääni nyt. Odotuksen ilo ja menetyksen suru kietoutuvat toisiinsa, ja ehkä haluan siitä sekamelskasta täällä jotain joskus kirjoittaa.

Surulleni yhä tarvitsen tämän purkupaikan, entistäkin enemmän. Muutamat lähipiirin ihmiset tietävät raskaudesta, mutta heidän on vaikeaa ymmärtää, että uusi odotus ei pyyhkäissytkään surua pois. Ja että en vain hehku onnea ja intoa. "Kyllä kaikki nyt menee hyvin." "Nyt te ihan varmasti saatte vauvan kotiin." "Todennäköisyydet ovat täysin teidän puolellanne." He sanovat lohduttavia lauseita, mutta eivät he voi onnellista loppua meille luvata ja taata.

Eteenpäin menen nyt tipuaskelin.
Hetki,
hyvä hetki,
hankala hetki,
eteenpäin jokainen hetki.