Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.