Ajatusleikkejä

Jos olisin ensiodottaja... Olisi koti puunattu, pinnasänky koottu, potkupuvut järjestelty paikoilleen koon ja värin mukaan jo hyvän aikaa sitten. Jännittäisi synnytys - ei niinkään sen lopputulos, vaan se, miltä paljon puhuttu infernaalinen kipu oikein tuntuu ja miten siitä selviää. Nukkuisin aamuisin luvattoman pitkään, päivisin maleksisin kahviloissa, tapaisin lapsettomia ystäviäni, ehkä kävisin jossain iltamyöhäisellä bändin keikallakin, olisi toinen jalka vielä vanhassa elämässä, mutta toisesta vähintään varpaat jo uutta tunnustelemassa. Vähäsen pelottaisikin, miten vauvan kanssa sitten osaa olla, miten pidellä niin pientä ja avutonta, imetys ja kaikki se kakkarumba, niin jännittävää ja uutta...

Jos odottaisin viidettäni... Olisi pari kouluikäistä ja pari pientä, hurjaa arjen rattaiden natinaa, touhua tohinaa kaikki päivät, ostoskärryllisiä kukkuroillaan maitolitroja pottua jauhelihaa vaippapaketteja, päivittäin pyöriviä pyykkikoneellisia. Siunailisin hulluuttani, kun vielä uusikin siihen kaaoksen olisi tulossa, raskaus olisi mennyt muun elämän sivussa kuin huomaamatta, niin tuttua rutiinia jo. Huokaillen ehkä toivoisin, että vauva hetken vielä pysyisi masussa, syntyisi mieluummin viikonloppuna kuin arkena, että onnistuisi paremmin isompien hoito. Väsymyksestäni huolimatta tietäisin, että aina, joka ikinen kerta syntymän ihme mykistää, ja kaikki se pienen olennon mukanaan tuoma vaiva lopulta on vaivan arvoista.

Jos odottaisin yksin... Lapsi olisi satunnaisesta kohtaamisesta siinnyt. Isä olisi laittanut uutisen kuultuaan pakokauhuisen tekstarin, että ei halua olla millään lailla mukana missään. Olisin värvännyt doulaksi ystävättären, joka hermoilisi synnytystä melkeinpä minua enemmän, pommittaisi säännöllisin väliajoin "joko joko?" -viesteillä. Minä en miettisi supisteluja tai ponnisteluja; enemmän huolettaisi, miten sitten selviän ja pärjään vauvan kanssa kaksin. Olisin neuvolasta saanut tukun lehtisiä ja puhelinnumeroita. Reippaasti ja aktiivisesti olisin koko odotusajan kutonut turvaverkkojani tiiviimmiksi.

Jos lapsi olisi vahinko... Kierukan läpi tullut siinä vaiheessa elämää, kun vaipparallin piti jo olla lopullisesti ohitse, kun oli saanut takaisin katkeamattomat yöunet ja lokoisat illat, oli kotiäitivuosien jälkeen intoutunut miettimään uralla etenemisen askelia. Olisin viime hetkellä perunut varatun aborttiajan, antautunut fatalismille: tämä nyt halusi meille tulla! Ja vaikka olisinkin hurjasti kiintynyt vauvaan, hankkinut tuliterät vaunut ja uuden potkarigarderoobin pois myytyjen tilalle, en voisi välttyä ristiriitaisilta tunteilta, jotka minua olisivat koko raskausajan seuranneet.

Kaikissa näissä tilanteissa kohtukuoleman riski olisi aivan yhtä suuri kuin se on nyt minun tilanteessani. (Tai ainakin lähes yhtä suuri - periaatteessahan kohtukuoleman riskitekijä on sisaruksen kohtukuolema, mutta käytännössä tämä tarkoittaa tapauksia, joissa taustalla on esimerkiksi istukan irtoaminen tai jokin vanhempien perintötekijöistä johtuva tutkitusti uusiutumisriskin sisältävä asia. Jos kuolinsyy on "paska tuuri", kuten meidän kohdalla kai sitten lopulta oli, erityistä toistumisriskiä ei katsota olevan.)

Kyllä minäkin luotan, toivon, uskon hyvään, katson valoon - mutta samalla kuitenkin pelkään niin järkyttävästi. Se, miten riskiasia on objektiivisesti tarkasteltuna, ei pysty pelkoani poistamaan. Oman kokemuksen todistusvoima on vankempi kuin todennäköisyyksien ja tilastojen.


En osaa pelätä tai oikein edes ajatella, mitä sitten, jos/kun. Millaista on vauvan kanssa? Miten jaksan ja osaan? Edellisen kerran olen hoitanut vauvaa liki viisi vuotta sitten, nyt olen vuosien mutta myös surun vanhentama ja kuluttama.

Ja toisaalta: mitä pelättävää tavallisessa arjessa tarvitsee olla? Meidän perheen arki ei toki koskaan enää aivan tavalliseksi voi muuttua, mutta nyt toivon vain hartaasti, että siitä voisi pian tulla mahdollisimman tavallista vauva-arkea. Edes vähän sellaista, mitä kaikki muutkin odottajat tässä kohtaa odottavat.