Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Veikkosen kuoleman jälkeen meni pitkään, että en pystynyt oikein keskittymään kirjoihin, mutta viime aikoina olen ruvennut varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa lukemaan. Olen taas löytänyt sen taikavoiman, mikä kirjallisuudella parhaimmillaan on: pääsen hetkeksi omasta maailmastani johonkin ihan muualle.

Tosin kolmessa viimeksi lukemassani romaanissa on ollut kohtaus, jossa synnytetään... Kaiken kukkuraksi yksi näistä kaunokirjallisista synnytyksistä oli 1800-luvun loppuun sijoittuva varsin brutaali kuolleen vauvan synnytys! Kun näitä synnytystarinoita, vaikkakin fiktiivisiä, on nyt eteeni tuupattu tiheällä tahdilla, olen miettinyt, onko tämä sitä maailmankaikkeuden viestintää taas. Että pitäiskö vissiin vähä niinku ruveta ajattelemaan sitä, mikä väistämättä lähitulevassa siintelee...

Miten erilaisin miettein olenkaan nyt lähdössä synnyttämään kuin aiemmilla kerroilla. Olen sekä Esikoisen että Veikkosen odotuksen loppumetreillä tehnyt synnytystoivelistan neuvolakortin väliin. Siinä on lukenut tämäntyyppisiä asioita:

• Toivon ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. 
• Toivon, että minua rohkaistaan luottamaan kehooni ennen puudutusten tai muiden kipulääkkeiden tarjoamista.
• Toivon, että voisin avautumisvaiheessa päästä ammeeseen tai suihkuun.
• Toivon, että voisin kokeilla pystyä ponnistusasentoa, esim. synnytysjakkaralla.
• Toivon, että episiotomiaa vältetään.

Kumpikaan kerta ei ole sitten mennyt aivan toiveiden mukaan. Esikoisen synnytyksessä ehdin kyllä avautumisvaiheessa kuluttaa kuutiokaupalla vettä, kun valvoin supistuskivuissa kaksi yötä suihkun lattialla kontillaan, ja ehdinpä muitakin lääkkeettömiä kivunlievityksiä testailla kaurapusseista aquarakkuloihin ennen järeämpiin konsteihin siirtymistä. Kummankaan kohdalla ei myöskään tarvinnut leikata välilihaa, mutta muut toiveet ovatkin sitten joutaneet romukoppaan. 

Äitien synnytystoiveisiin ja -suunnitelmiin suhtaudutaan usein vähän tuhahdellen tai naureskellen. Kyllä itsekin karsastan överiksi menevää elämyshakuisuutta ja lääketieteellisten toimenpiteiden fanaattista vastustamista. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että synnytyspaikan sisustuksella tai valaistuksella olisi mitään merkitystä eikä varsinkaan siihen, että esimerkiksi sydänäänten kuuntelua ja sisätutkimuksia pitäisi välttää, jotta synnytys pääsee etenemään ah niin luonnonmukaisesti. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että valmistautumisesta ja erilaisten kivunlievitysvaihtoehtojen etukäteen selvittämisestä ei varmasti ole kenellekään haittaa. Itse sain Esikoista liki pari vuorokautta synnyttäessäni hurjasti apua luomukonsteista, vaikka lopulta repertuaariin lisättiinkin epiduraalipuudutus, ilokaasu ja oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan. 

Synnytystoivelistojen heikko kohta on, että niihin liittyy usein (yli)optimistinen oletus siitä, että kaikki todellakin sujuu käsikirjoituksen mukaan. Äiti löytää alkukantaiset voimavaransa, kuuntelee kehonsa ohjauskomentoja, antautuu hurmokselliseen synnytystranssiin ja ponnistaa lopuksi maailmaan tyylikkäästi maan vetovoimaa hyödyntäen terveen ja elävän lapsen.

Monien naisten synnytyspettymykset siitä, että pitikin ottaa puudutus, ponnistaa puoli-istuvassa, kiskaista lapsi ulos imukupilla tai ehkä jopa mennä leikkurin kautta, tuntuvat nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen minusta aika käsittämättömiltä ja turhilta. Tärkeintähän on kuitenkin, että äiti ja lapsi selviävät hengissä. Olemme täällä etuoikeutettuja, kun meillä on hyvät sairaalat, kehittynyt lääketiede sekä oppineet kätilöt ja lääkärit. Luonto ei ole läheskään aina niin kaunis ja ideaali ja tarkoituksenmukainen kuin mitä se kirkassilmäinen synnytysaktiivi antoi kynttilänvaloisessa odottajien keskusteluillassa ymmärtää.

Pidän puheita synnytyskokemuksen merkityksestä äidin ja vastasyntyneen kiintymyssuhteen muodostumiselle liioiteltuina ja jopa haitallisina. Ajattelen, että synnytysintoilijoiden voimautumispuhe luo pahimmillaan odottajille täysin kohtuuttomia paineita. Synnytys on tapahtuma, jossa asiat eivät ole vain omissa käsissä, vaikka kuinka olisi opiskellut asentoja, hengitysharjoituksia ja rentoutumistekniikoita. Niin mullistavaa ja ihmeellistä kuin synnyttäminen onkin, syntymän hetki on kuitenkin vain yksi piste ihmisen elämänkaarella. Sen ei millään tavalla tarvitse määrittää sitä, millainen suhde äidillä ja lapsella on vaikkapa kahden kuukauden tai vuoden tai viiden vuoden päästä syntymästä - ellei jotain ole sitten mennyt oikeasti sillä tavalla pieleen, että lapsi on vaikkapa vammautunut tai, no, kuollut.

Mutta siis, se tuleva synnytys... En pelkää kipua enkä ole oikeastaan lainkaan miettinyt, minkälaista kivunlievitystä tällä kertaa haluaisin. Olen valmis menemään tilanteen mukaan.

Silmu syntyy mitä todennäköisimmin käynnistetysti, koska pääni ei todellakaan kestä odotella synnytyksen spontaania alkua mahdollisesti taas lasketun ajan yli. Äitiyspolilla on lupailtu, että käynnistämistä voidaan harkita 37-38 viikon täyttymisen jälkeen fyysisen ja henkisen kokonaistilanteen perusteella.

Ajatus käynnistyksestä sisältää kaksi puolta: helpotuksen ja ahdistuksen. Helpotus ensinnäkin siksi, että sitten tämä piinaava raskaus viimeinkin loppuu, ja toiseksi sen takia, että saan olla alusta asti sairaalan seinien sisässä vauvan vointia valvovan silmän alla. Ahdistus liittyy fraasiin, jolla loppuraskauden kohtukuoleman kokeneiden jossitteluja pyritään pyyhkimään pois: Käynnistyksessäkin on riskinsä. (Kiitti vaan kamalasti te kaikki, jotka tuota lausetta minulle vuosi sitten toistelitte!!!) 

Yksi blogini luetuimmista teksteistä on helmikuussa kirjoittamani purkaus luomusynnytyksestä. Tuolloin soimasin itseäni luomuhenkisyydestäni ja siitä, että en ollut vaatinut käynnistystä (jolle ei tosin mitään perustetta olisi ollut). Kirjoitin tuolloin, että käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan usein synnytyksen kulun hankaloitumista ja medikalisoitumista, ei niinkään kuoleman riskiä. Sain tekstiini kommentin pariltakin käynnistetyssä synnytyksessä vauvansa menettäneeltä: se pahin on olemassaoleva riski tietysti myös.

Synnytys on aina vaarallinen tapahtuma; sitä vaaraa en nyt pysty mitenkään väistämään. On vain heittäydyttävä toivon varaan, ammennettava rohkeutta ja luottamusta siitä, että aiemmat synnytykseni ovat sujuneet ilman komplikaatioita. Esikoisen spontaanisti käynnistynyt synnytys oli hidas, tuskallinen ja lopulta lääketieteen keinoilla vauhditettu, Veikkosen käynnistetty synnytys oli fyysisesti varsin nopea ja helppo. Mieskin sanoi rohkaisevasti viime syksynä pian Veikkosen syntymän jälkeen, että olen hyvä synnyttäjä, varmasti pystyn vielä synnyttämään elävänkin vauvan.

Synnytystoivelistan olen tehnyt tällekin kertaa. Siinä on kaksi kohtaa:

• Toivon, että vauvan sydänääniä seurataan tiiviisti koko synnytyksen ajan.
• Toivon, että alatiesynnytyksen vaikeutuessa tai tilanteen muuttuessa uhkaavaksi sektiopäätös tehdään viipymättä.