Pikkuveli, joka ei ole täällä

Vauvan kuolema on aina vanhemmille kamala suru, olipa kyseessä sitten ensimmäinen tai seitsemäs lapsi.

Voin kuvitella, että esikoisen menettämisen suruun liittyy erityisen viiltävästi myös kokemus siitä, että on tullut äidiksi tai isäksi, mutta ei ole ketään hoivattavaa. Tyhjyys on totaalista.

Perheen elävät lapset taas nähdään helposti lohtuna ja joskus hieman pateettisesti jopa ainoana syynä jatkaa elämää.

Tokihan Esikoinen toi jo niihin alkumatkan pimeisiin hetkiin lohtua. Kun palasimme sairaalasta, Esikoinen juoksi iloisesti vastaan. Hän oli kuullut mummiltaan, että vauvaveli menikin enkeliksi, mutta ei ollut selvästikään vielä yhtään tajunnut, mitä se tarkoitti.

Kaikkien suruvärssyjen ja muistolauseiden yläpuolelle kohosivat elävän lapseni ihanat lohkaisut pian kuoleman jälkeen. Ensimmäisestä tuli itku, toisesta nauru:

"Mä haluaisin taikoa Veikkosen takaisin eloon. Mutta ei mulla ole taukasauvaa. Niitä on vaan mielikuvituksissa. Ja noidilla." 

"Onneks mä en kuollut vauvana!"

Synkimpinä hetkinäni edes Esikoinen ei kuitenkaan tuntunut minulle riittävältä syyltä jatkaa elämää. Hän oli jo niin iso ja reipas ja toimelias, lähes neljävuotias. Hän hiipi kyllä kainaloon aamuöisin, suostui halittavaksi ja syliteltäväksi, mutta ei hän mitenkään voinut sen pienen vastasyntyneen paikkaa täyttää. Ruumiini ja mieleni huusivat vauvaa. Ajattelin välillä, että Esikoinen pärjäisi hyvin isänsä kanssa kaksin, miksi minä en saanut mennä vauvani mukana...

Inhottavimpia olivat ensimmäisten kuukausien tunteet siitä, että Esikoinen oli suruni tiellä. Olin menettänyt lapsistani toisen; miten saatoin yhtäkkiä tuntea niin voimakkaan kielteisiä tunteita ainoaa elävääni kohtaan? Oli pakko yrittää pitää arjessa jonkinlaista ryhtiä, se tuntui raskaalta. Olisin vain halunnut rauhassa romahtaa ja luovuttaa kokonaan. Pinnani oli lyhyt, en kestänyt uhmaa tai kiukkuamista yhtään. Tuntui, että lämmin yhteys, joka minulla oli ollut lapseeni, heikkeni ja haurastui.

Aloin pelätä, että en ole turvallinen vanhempi. Miehen menojen ja reissujen ajaksi tarvitsin muuta aikuisseuraa, en yksinkertaisesti uskaltanut olla Esikoisen kanssa kahdestaan kovin pitkiä hetkiä, kun koin olevani mieleltäni niin epävakaa. Kevään mittaan tämä olo onneksi helpotti, ja etenkin kesän aikana, kun Esikoinen oli kaksi kuukautta päiväkodista lomalla, yhteys parani taas huomattavasti.


Paljon on pitänyt myös miettiä, millaista on lapsen suru ja miten se ilmenee. Menetys ei ollut vain minun ja mieheni, myös esikoinen menetti odotetun pikkuveljensä.

Esikoinen ottaa Veikkosen kuvan hyllystä käteensä ja katsoo sitä pitkään, ihan hiljaa. "Siinä se Veikkonen on, sun sylissäs." 

Miksi emme ottaneet häntä mukaan katsomaan veljeään? Miksi se tuntui niin vaikealta? Hän on nähnyt kuvat, hän on nähnyt pienen arkun. Lapsen mutkattomuudella hän olisi varmasti myös osannut kohdata elottoman veljensä. Miksi emme sitä mahdollisuutta hänelle antaneet? Miksi kukaan ei sanonut meille, että ei lapsi siitä traumatisoidu, ennen oltiin avoimen arkun äärellä aina koko suku? Miksi kukaan ei kertonut, että tätä asiaa pitäisi myöhemmin katua?  

Esikoinen ei lähde mielellään haudalle. Vaikka en haudalla yleensä romahtele, ennemminkin tunnen tyyneyttä ja rauhaa, hautausmaahan liittyy ehkä lapsen mielessä hautajaisten muisto ja kaikki se ahdistava, jota hän joutui ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina näkemään. Äiti, joka katosi. Äiti, joka itki itkemästä päästyään. Äiti, jota ei saanut hermostuttaa ja häiritä, kun äidillä oli niin vaikeaa. 

"Mennään mieluummin Ikeaan", ehdotti poika yhtenä loppusyksyn sunnuntaina viime vuonna, kun ajoimme haudalle. Ikeassa oltiin käyty juuri pari viikkoa ennen Veikkosen kuolemaa. Oltiin vastikää muutettu uuteen kotiin, ostettiin verhokankaita ja sen sellaista. Ikea on perheonnen pyhäkkö, johan sen leikki-ikäinenkin tajuaa! Lapsiparkin pallomeri, äidin pallomaha - miksi ei mentäisi taas sinne, missä oli niin kivaa?

Kevättalvella Esikoinen sai älynväläyksen: "Nyt meitä on vieläkin vaan kolme, Veikkonen olisi ollut se neljäs. Nyt me voitais muuttaa takaisin sinne vanhaan kotiin!" Olihan isomman asunnon etsimisen kimmokkeena ollut ajatus siitä, että tarvitsemme lisää tilaa kasvavalle perheelle, niin oli Esikoiselle asiasta juteltu.

Kuoleman varjo on ollut läsnä myös Silmun odotuksessa. Pienen pojan kokemusmaailmassa eläviä vauvoja syntyy muille, mutta meidän perheessämme asia ei ole niin yksiselitteisen selvää. Yritämme ruokkia toivoa ja vakuuttaa, että vauvan kuolema on harvinaista, kyllä ne yleensä syntyvät elävinä, mutta Esikoisenkin luottamukseen on tullut särö.

"Jos se uus vauva syntyy elävänä, niin me saadaan se tänne kotiin. Se olis niin mukavaa."

"Meille tulee varmaan sata vauvaa. Aina vaan uus ja uus ja uus."

Ja kotidopplerilla ääniä kuunnellessamme: "Äiti, se on vielä elossa!"

Jopa Se Iso Kysymys, jonka kaikki lapset jossain vaiheessa tajuavat esittää, linkittyi meidän perheessämme kuolemaan: "Mistä se uusi vauva ilmestyy sinne massuun, kun entinen vauva on kuollut?"

Välillä olen ollut salaa kiitollinenkin Esikoiselleni siitä, että hän on nostanut kissan pöydälle ja kertonut, miten asiat perheessämme todella ovat. Eräillä loppukesän kesteillä, joissa oli paljon vieraita ihmisiä, Esikoinen kuittasi saamani onnittelut ja vatsalle juttelut: "Mutta meidän ensimmäinen vauva kuoli. Nyt äitin masussa on uusi vauva. Se on elävä!"

Vieraat aikuiset mykistyivät, eivät osanneet sanoa mitään. "Niin, se oli tosi surullista, että meidän Veikkonen kuoli", totesin vain alleviivatakseni Esikoisen puheet todeksi. Ja vaikka vastassa oli vaivaantunut hiljaisuus, tunsin itseni vahvaksi; olihan ihmeellinen ja fiksu elävä lapseni siinä kanssani, niin luontevasti kantoi yhdessä äitinsä kanssa perheensä tarinaa.