Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.

Arki ja surun vaikutukset

Kirjoittamistahdin harveneminen ei johdu siitä, etteikö olisi asiaa. Lähes päivittäin huomaan "kirjoittavani" ajatuksissani, muotoilevani mietteitä valmiiksi lauseiksi. Toki sellainen on ollut minulla tapana jo lapsesta saakka, kun kirjoittaminen on aina ollut luontaisin itseilmaisun kanavani. Blogi muodostui surutyön tekemisen tärkeäksi, kenties jopa tärkeimmäksi, välineeksi, ja välillä suorastaan kaipaan tänne kirjoittamista.

Arki on kuitenkin nyt aivan eri tavalla täyttä kuin vuosi sitten, vaikka Silmu ei mikään erityisen vaativa vauva olekaan. Blogille on vähemmän aikaa. Kaiken kukkuraksi olen jopa päätynyt tekemään hiukkasen osa-aikatyötä nyt äitiyslomalla, sellaista hommaa, jota voi tehdä itsenäisesti aina silloin, kun vauva antaa tilaisuuden. Freelancer kun olen, en uskalla päästää kaikkia lankoja käsistäni kovin pitkäksi aikaa, ja liian hyvin on muistissa se, miten viime syksynä työtilanne oli varsin epävakaa ja tuloni hetkellisesti jopa pienemmät kuin sairauslomalla ollessani.

Tietoisesti olen myös päättänyt kokeilla uudenlaista asennoitumista ajoittaisiin katkeruuspuuskiin ja muihin negistelyihin. Yritän olla tekemättä asioista numeroa, antaa tunteen mennä ohi itsekseen. On ollut tilanteita ja tapauksia, joista olisin ehkä aiemmin vaahdonnut tänne blogiin, mutta nyt olen elänyt ne läpi ilman sanallista käsittelyä.

Arki tosiaan on nyt sitä suloista vauva-arkea, jota viime talvena viiltävästi kaipasin. Päivät koostuvat imetyksestä, vaipanvaihdosta, pepun pesemisestä, ihon rasvaamisesta, kantamisesta, sylittelemisestä, pukemisesta, riisumisesta, vaunujen työntämisestä, hellittelystä ja höpsöttelystä. Ja toki kaikesta normaalista kotihommasta: pyykkien ja tiskien loppumattomasta virrasta koneeseen ja kaappiin, levällään olevien vaatteiden ja tavaroiden järjestelystä, tahmojen ja kurakökkäreiden pyyhkimisestä, jatkuvasta ruuanlaitosta. Esikoisen kuskaamisesta päiväkotiin ja takaisin, hänen kotipäivinään kavereiden tapaamisesta, pelailusta, ulkoilusta, legoleikeistä, mitämäätekisin-marinoiden kuuntelusta, kiukkujen sietämisestä.

Kun ihmisten kokemia suuria suruja tarinallistetaan telkkariohjelmissa tai lehtijutuissa, esiin nousee yleensä se, miten surun seurauksena tavallisen arjen pienet ilot korostuvat, miten niitä osaa arvostaa uudella tavalla. Se on äärettömän kliseistä ja äärettömän totta. Välillä pysähdyn hetkeen ja ajattelen sydän pakahtumaisillani, että tämän haluan muistaa ikuisesti, jonkun tietyn ilmeen tai äänenpainon, Esikoisen hassun lohkaisun tai Silmun ihanan höhötyksen, sen miltä nukkuvan lapsen hengitys kuulostaa, miltä pikkuisen käden päättäväinen ote tuntuu.

Olisi kuitenkin valhetta väittää, että surun vaikutus nykyiseen arkeen olisi pelkästään positiivinen. Kerran menettäneen pelko siitä, että menettää uudestaan, on välillä lamauttava. En voi kuvitella laittavani Silmua päiväunille parvekkeelle, vaikka hän ulkona ehkä nukkuisikin makoisammin. Haluan tsekata hengityksen usein - minun on yksinkertaisesti pakko tehdä niin - ja sisällä se on helpompaa. Helpointa se on, jos Silmu ottaa päikkärit äidin hartiajumien uhallakin kantoliinassa tai -repussa. Tai jos itse vietän sen nukkumisajan tiiviisti vauvan vierellä sängyssä vaikka sitten kirjaa lukien tai nettiä selaten.

Suru ei myöskään tee immuuniksi arjen ärsyttävyyksille. Rähisen ja nalkutan miehelle, huudan Esikoiselle - ja sitten kadun ja poden hirveää syyllisyyttä. Mitä jos se armas puoliso tai rakas lapsi ei seuraavana aamuna herääkään, miksi en hallinnut hermojani, vaadinko kohtuuttomia... Haastan itseäni jatkuvasti: kun kerran olen kokenut lapsen kuoleman, miksi hiillyn ja pulttaan jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta? Tiedän, että olen taipuvainen vaatimaan itseltäni liikaa. Ei suru automaattisesti jalosta ihmistä; välillä tuntuu, että suru on pikemminkin lyhentänyt kuin pidentänyt pinnaani. Kuorma, jota kannan, on keventynyt jo paljon, mutta yhä se painaa tämän kaiken normaalin ja onnellisen arkilastin päällä.

Jokaiselle jotakin

Kirpputorilöytöjä lapsilleni:

Niin se keskimmäinen kulkee arjessa mukana yhtä lailla kuin nämä elävätkin. Joka ikinen päivä ajatuksissani, ja niin sen kuuluu olla. Selviytyminen ja toipuminen eivät tarkoita unohtamista. Se, että joka päivä muistan ja ajattelen, ei tarkoita, etteikö elämä menisi eteenpäin ja olisi tässä hetkessä täyttä ja onnellista.

Suru piilosilla arjen auvossa

Ihaninta on arki. Tämä niin tavallinen, leppoisa ja rauhallinen kotiarki.

Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.

Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.  

Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten! 

Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.

Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme? 

Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.

Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.

Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.