Arki ja surun vaikutukset

Kirjoittamistahdin harveneminen ei johdu siitä, etteikö olisi asiaa. Lähes päivittäin huomaan "kirjoittavani" ajatuksissani, muotoilevani mietteitä valmiiksi lauseiksi. Toki sellainen on ollut minulla tapana jo lapsesta saakka, kun kirjoittaminen on aina ollut luontaisin itseilmaisun kanavani. Blogi muodostui surutyön tekemisen tärkeäksi, kenties jopa tärkeimmäksi, välineeksi, ja välillä suorastaan kaipaan tänne kirjoittamista.

Arki on kuitenkin nyt aivan eri tavalla täyttä kuin vuosi sitten, vaikka Silmu ei mikään erityisen vaativa vauva olekaan. Blogille on vähemmän aikaa. Kaiken kukkuraksi olen jopa päätynyt tekemään hiukkasen osa-aikatyötä nyt äitiyslomalla, sellaista hommaa, jota voi tehdä itsenäisesti aina silloin, kun vauva antaa tilaisuuden. Freelancer kun olen, en uskalla päästää kaikkia lankoja käsistäni kovin pitkäksi aikaa, ja liian hyvin on muistissa se, miten viime syksynä työtilanne oli varsin epävakaa ja tuloni hetkellisesti jopa pienemmät kuin sairauslomalla ollessani.

Tietoisesti olen myös päättänyt kokeilla uudenlaista asennoitumista ajoittaisiin katkeruuspuuskiin ja muihin negistelyihin. Yritän olla tekemättä asioista numeroa, antaa tunteen mennä ohi itsekseen. On ollut tilanteita ja tapauksia, joista olisin ehkä aiemmin vaahdonnut tänne blogiin, mutta nyt olen elänyt ne läpi ilman sanallista käsittelyä.

Arki tosiaan on nyt sitä suloista vauva-arkea, jota viime talvena viiltävästi kaipasin. Päivät koostuvat imetyksestä, vaipanvaihdosta, pepun pesemisestä, ihon rasvaamisesta, kantamisesta, sylittelemisestä, pukemisesta, riisumisesta, vaunujen työntämisestä, hellittelystä ja höpsöttelystä. Ja toki kaikesta normaalista kotihommasta: pyykkien ja tiskien loppumattomasta virrasta koneeseen ja kaappiin, levällään olevien vaatteiden ja tavaroiden järjestelystä, tahmojen ja kurakökkäreiden pyyhkimisestä, jatkuvasta ruuanlaitosta. Esikoisen kuskaamisesta päiväkotiin ja takaisin, hänen kotipäivinään kavereiden tapaamisesta, pelailusta, ulkoilusta, legoleikeistä, mitämäätekisin-marinoiden kuuntelusta, kiukkujen sietämisestä.

Kun ihmisten kokemia suuria suruja tarinallistetaan telkkariohjelmissa tai lehtijutuissa, esiin nousee yleensä se, miten surun seurauksena tavallisen arjen pienet ilot korostuvat, miten niitä osaa arvostaa uudella tavalla. Se on äärettömän kliseistä ja äärettömän totta. Välillä pysähdyn hetkeen ja ajattelen sydän pakahtumaisillani, että tämän haluan muistaa ikuisesti, jonkun tietyn ilmeen tai äänenpainon, Esikoisen hassun lohkaisun tai Silmun ihanan höhötyksen, sen miltä nukkuvan lapsen hengitys kuulostaa, miltä pikkuisen käden päättäväinen ote tuntuu.

Olisi kuitenkin valhetta väittää, että surun vaikutus nykyiseen arkeen olisi pelkästään positiivinen. Kerran menettäneen pelko siitä, että menettää uudestaan, on välillä lamauttava. En voi kuvitella laittavani Silmua päiväunille parvekkeelle, vaikka hän ulkona ehkä nukkuisikin makoisammin. Haluan tsekata hengityksen usein - minun on yksinkertaisesti pakko tehdä niin - ja sisällä se on helpompaa. Helpointa se on, jos Silmu ottaa päikkärit äidin hartiajumien uhallakin kantoliinassa tai -repussa. Tai jos itse vietän sen nukkumisajan tiiviisti vauvan vierellä sängyssä vaikka sitten kirjaa lukien tai nettiä selaten.

Suru ei myöskään tee immuuniksi arjen ärsyttävyyksille. Rähisen ja nalkutan miehelle, huudan Esikoiselle - ja sitten kadun ja poden hirveää syyllisyyttä. Mitä jos se armas puoliso tai rakas lapsi ei seuraavana aamuna herääkään, miksi en hallinnut hermojani, vaadinko kohtuuttomia... Haastan itseäni jatkuvasti: kun kerran olen kokenut lapsen kuoleman, miksi hiillyn ja pulttaan jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta? Tiedän, että olen taipuvainen vaatimaan itseltäni liikaa. Ei suru automaattisesti jalosta ihmistä; välillä tuntuu, että suru on pikemminkin lyhentänyt kuin pidentänyt pinnaani. Kuorma, jota kannan, on keventynyt jo paljon, mutta yhä se painaa tämän kaiken normaalin ja onnellisen arkilastin päällä.

Jokaiselle jotakin

Kirpputorilöytöjä lapsilleni:

Niin se keskimmäinen kulkee arjessa mukana yhtä lailla kuin nämä elävätkin. Joka ikinen päivä ajatuksissani, ja niin sen kuuluu olla. Selviytyminen ja toipuminen eivät tarkoita unohtamista. Se, että joka päivä muistan ja ajattelen, ei tarkoita, etteikö elämä menisi eteenpäin ja olisi tässä hetkessä täyttä ja onnellista.

Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella. 

Suruvuoden muisto

Mutta minähän elän yhä
            tahtomattanikin,
minä joka todistan tämän ruumiillani
ja seison täällä
kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson
että jokaisessa auringonlaskussa
on koko menneen päivän loisto.

Mirkka Rekola


Ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen oli suruvuosi. Jouduin elämään läpi odotukseen liittyvät muistot, jouduin opettelemaan henkäys kerrallaan mahdottomalta tuntuvan taakan kantamista.  Aina vuodenajan vaihtuessa ahdistus kasvoi, särkyneessä maailmassani kaikki muutos tuntui vaikealta, veti yhä uudestaan pohjaan.

Ensimmäisenä vuonna kohtukuoleman jälkeen oli myös uusi raskaus. Odotuksen viimeiset 1,5 kuukautta elin jo seuraavaa vuotta, mutta siihen asti, monen monituisen kuukauden ajan odotin yhtä aikaa uutta vauvaa ja elin voimakkaasti vuodenaikoihin ja päivämääriin kiinnittyneitä muistoja edellisestä raskaudesta.

Tänä talvena mieleeni on palannut jatkuvasti hetkiä viime vuodesta, syvän surun vuodesta. Olen muistellut sitä Ulpukkaa, joka tuntui menettäneen kaiken elämänhalunsa. Ja miten kuitenkin niin uutterasti yritin jumppaamalla, kirjoittamalla, metsässä kävelemällä, runoja lukemalla pitää itseäni kasassa. Miten istuin sohvalla ja tuijotin mäntyjen latvoja ikkunasta, kimmeltävää lumisadetta, hiutaleiden pyörimistä tuulessa, miten halusin nähdä merkityksiä ja viestejä ja lohtua, vaikka olo oli totaalisen lohduton. Kuuntelin Tori Amosin biisejä: I'll say it out loud here by your grave / those angels can't ever take my place. Katsoin leffoja, kuten Pussikaljaelokuva, Ei kiitos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, sopivan kevyttä ja hömppäistä, ja silti niistäkin aina löysin painavia lauseita, jotka sopivat suruuni. Niin on kuin on ja niin käy kuin käy. Onneksi päivät tulevat peräkkäin eivätkä päällekkäin. 

Nyt suru on kesyyntynyt kulkemaan rinnalla. Se on jo niin luonteva osa minua ja elämääni. Vuodentakainen Ulpukka tunsi lapsensa haudalla seisoessaan välillä seisovansa oman hautansa edessä. Ja nyt sitten - mikä elämän kohina ja täyteys!

Kun vien esikoista päiväkotiin ja työnnän vaunut portista sisään, mietin, että kunpa vain joku olisi voinut sille viime talven Ulpukalle näyttää kuvan tästä päivästä: vuoden päästä kaikki on jo näin paljon paremmin.