Suruvuoden muisto

Mutta minähän elän yhä
            tahtomattanikin,
minä joka todistan tämän ruumiillani
ja seison täällä
kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson
että jokaisessa auringonlaskussa
on koko menneen päivän loisto.

Mirkka Rekola


Ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen oli suruvuosi. Jouduin elämään läpi odotukseen liittyvät muistot, jouduin opettelemaan henkäys kerrallaan mahdottomalta tuntuvan taakan kantamista.  Aina vuodenajan vaihtuessa ahdistus kasvoi, särkyneessä maailmassani kaikki muutos tuntui vaikealta, veti yhä uudestaan pohjaan.

Ensimmäisenä vuonna kohtukuoleman jälkeen oli myös uusi raskaus. Odotuksen viimeiset 1,5 kuukautta elin jo seuraavaa vuotta, mutta siihen asti, monen monituisen kuukauden ajan odotin yhtä aikaa uutta vauvaa ja elin voimakkaasti vuodenaikoihin ja päivämääriin kiinnittyneitä muistoja edellisestä raskaudesta.

Tänä talvena mieleeni on palannut jatkuvasti hetkiä viime vuodesta, syvän surun vuodesta. Olen muistellut sitä Ulpukkaa, joka tuntui menettäneen kaiken elämänhalunsa. Ja miten kuitenkin niin uutterasti yritin jumppaamalla, kirjoittamalla, metsässä kävelemällä, runoja lukemalla pitää itseäni kasassa. Miten istuin sohvalla ja tuijotin mäntyjen latvoja ikkunasta, kimmeltävää lumisadetta, hiutaleiden pyörimistä tuulessa, miten halusin nähdä merkityksiä ja viestejä ja lohtua, vaikka olo oli totaalisen lohduton. Kuuntelin Tori Amosin biisejä: I'll say it out loud here by your grave / those angels can't ever take my place. Katsoin leffoja, kuten Pussikaljaelokuva, Ei kiitos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, sopivan kevyttä ja hömppäistä, ja silti niistäkin aina löysin painavia lauseita, jotka sopivat suruuni. Niin on kuin on ja niin käy kuin käy. Onneksi päivät tulevat peräkkäin eivätkä päällekkäin. 

Nyt suru on kesyyntynyt kulkemaan rinnalla. Se on jo niin luonteva osa minua ja elämääni. Vuodentakainen Ulpukka tunsi lapsensa haudalla seisoessaan välillä seisovansa oman hautansa edessä. Ja nyt sitten - mikä elämän kohina ja täyteys!

Kun vien esikoista päiväkotiin ja työnnän vaunut portista sisään, mietin, että kunpa vain joku olisi voinut sille viime talven Ulpukalle näyttää kuvan tästä päivästä: vuoden päästä kaikki on jo näin paljon paremmin.