Merkki

Niin usein etsin jotakin viestiä tai merkkiä. Haluaisin saada varmuuden siitä, että olet jossakin, sieluna, henkenä ja läsnäolona mukana elämässäni. Tietysti sinä olet mukana ajatuksissani ja muistoissani, mutta niin kovasti toivoisin tietoa siitä, että ihan oikeasti on jokin tuonpuoleinen muuallakin kuin ihmismielen rakenteissa.

Tietenkään en voi saada tietoa. Siksi uskontoja kutsutaan uskonnoiksi: uskon pitäisi riittää. Joka hetki en jaksa uskoa. Muistan joskus lukeneeni lauseen siitä, että uskonto on vain väistämätön seuraus ihmisen monimutkaisista aivoista. Olemme niin älykkäitä otuksia, että meidän on pitänyt keksiä selityksiä sillekin, mitä ei voi selittää. Meidän on pitänyt luoda lohtujärjestelmä, jotta kestäisimme kaikki elämään väistämättä kuuluvat kuolemat ja menetykset.

Kun usko loppuu, fysiikka lohduttaa, aineen häviämättömyyden laki. Jos et muualla ole, niin ainakin siellä kiven alla, hautausmaan puiden syleilyssä, poisnukkuneiden lasten omassa rivissä.

Kuitenkin elämä tuntuu kauniimmalta silloin, kun jaksan uskoa. Silloin linnut, oravat, siilit ja perhoset ovat viestintuojia. Suruvärssyissäkin sanotaan, että olet jokaisen aamun pisara hento ja mitä kaikkea. Ilahdun, kun Esikoinen ilmoittaa riemuissaan maasta kaivamastaan kastemadosta: "hei, ehkä se on Veikkonen!" Luonto lohduttaa valtavasti, tuulen suhina ja kaikki se elämän kuhina mullassa ja sammalissa, lintujen lurittelu, oksilta satavat terälehdet, sateenjälkeinen vehreys.


Sunnuntaina metsäkävelyllä kantoliinassa nukkuneen Silmun haalarin hupulle lennähti leppäkerttu. Tuntui, että se varsin määrätietoisesti laskeutui juuri siihen. Leppis pysyi matkassa koko kävelylenkin ajan. Hymyilin ja pikkuisen itkinkin.

En voi olla varma, mutta tärkeintä on, että sillä hetkellä uskoin: sinä, pieni Veikkosemme, kävit meitä tervehtimässä.

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

Pieni lintuni

On uskomuksia, että lintujen ilmaantuminen ikkunan taakse ennustaa kuolemaa. Minulle linnut tuovat kuitenkin lohdun viestiä. 

Kun palasimme sairaalasta veikkosen kuolemaa seuraavana päivänä, parvekkeelle lehahti talitintti. Se istahti tyhjien vaunujen työntöaisalle. Käyttövaunut odottivat vielä varastossa, mutta pari viikkoa aiemmin oli haettu tuttavilta toiset, jo monessa perheessä päiväunikäytössä kiertäneet vaunut vauvan parvekkeella nukuttamista varten.

Myöhemminkin syksyllä näin talitintin usein, joskus niitä oli montakin. Kerran näytti ihan siltä kuin lintu olisi käynyt kurkkaamassa vaunuihin: eikö siellä todella nuku ketään?

Koko talven vaunut seisoivat parvekkeella. Kangasosat homehtuivat pilalle. Keväällä vaunut heitettiin kaatiskuormaan.  

Lintuja ei enää näkynyt.

Kunnes ihan viime päivinä on talitintti tullut vierailuilleen taas. Pari kertaa se on käynyt istumassa parvekkeella riippuvan muistolyhdyn päällä. 

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,

kun siipi ei enää kanna

ja alla on meren hauta.

Yhtä vähän me tiedämme 

pienestä suloisesta sisarestamme,

yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,

kun he putoavat.

Ihmiselämä ja linnun lento

ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia

ja muistomerkin arvoisia.

Viljo Kajava

Haja-ajatuksia pääsiäisestä päästyä

Vietimme pääsiäisen mökillä. Heräilevä luonto tuntui päättäväisesti koko ajan viestivän, että elämä menee eteenpäin, halusin tai en. Viime syksyn lehtien alta haravoitiin esiin uusi ruoho. Perjantaina järvi oli vielä paikoin jäässä, mutta viikonlopun aikana viimeisetkin hyhmäreet ja hileet lähtivät iloisesti helisten. Joutsenpari oli saapunut järvelle ilmiselvissä pesimäaikeissa. Mietin taas, miten luonnossa poikaskuolleisuus on niin yleistä - ja no, luonnollista. Joka vuosi uusi poikue, ehkä joku selviää aikuiseksi asti...

Välillä minusta on tuntunut suorastaan koomiselta, miten kroppani ja mieleni ovat kulkeneet synkassa vuodenaikojen kanssa: vauva kuoli silloin, kun luontokin lakastui talven tieltä, pääkoppani pimein ajanjakso oli vuodenvaihteen kamalaan kaamosaikaan, ja nyt, kun uusi kevät tekee tuloaan, olen sittenkin alkanut kurottaa valoon itsekin. Välillä on suorastaan pelottava ajatus, että tämän kanssa tosiaan voi oppia elämään. Mies sanoi minulle nyt pääsiäisenä, että ei olisi alkuvuodesta ikinä uskonut, että olen jo nyt näin huomattavan paljon paremmassa kunnossa. Toipuminen on mahdollista, ihminen kestää näköjään sellaistakin, mitä ei koskaan olisi uskonut kestävänsä.


Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran, että pääsiäisessähän on kyse myös surevasta äidistä. Kuuntelimme perjantaina cd-mankasta Pergolesia, Marian kärsimyksistä kertovaa musiikkia. Stabat mater dolorosa iuxta Crucem lacrimosa, seisoi äiti tuskissaan ristin juurella. Ja ajattelin, miten ylösnousemus, taivas, valkeus, kuoleman voittaminen ja kaikki sellainen on niin lohdullista kuitenkin, vaikka oma usko onkin häilyvää ja epäilyksien sävyttämää.

Autossa kotiin palatessa radiosta sattui tulemaan Yle Puheen lähetys, jossa Maria Jungner ja Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo keskustelivat armosta. Syntien sovittaminen, anteeksianto, armo - siinä myös uskonnon kauniita puolia. Olemme vain ihmisiä, olemme epätäydellisiä ja riittämättömiä. Edelleen käyn ajoittain kauppaa itseni kanssa, kelaan läpi viimeisiä päiviä ja mietin ankarasti, miten olisin voinut lapseni kuoleman estää jos ja jos ja jos jotain. En tiedä, pystynkö koskaan täydellisesti syyllisyydestä vapautumaan, mutta armoajatus - eikä sen tarvitse olla mitään Jumalan armoa vaan ihan vain armollisuutta, jota voin itse itseäni kohtaan osoittaa - auttaa elämään sen asian kanssa, että näin onnettomasti nyt kävi, enkä voinut asialle mitään.


Kotona odottaneessa Hesarin Sunnuntai-liitteessä oli pari hienoa ja puhuttelevaa juttua. Niistä tähän loppuun pari sitaattia, jotka kiteyttävät upeasti omassakin päässäni tämän surun myötä pyörineitä ajatuksia:

"Ja sitten meillä on vielä taakkanamme tämä kahden euron aforismi: kärsimys jalostaa.    [--] Aforismin kirkasotsaiselta keksijältä on tainnut jäädä ajatustyö kesken. Mitä muuta kärsimys tekee kuin jalostaa? Se kutistaa ja pinnallistaa. Kärsivän maailma supistuu kivun ympärille, näkökenttä kapenee, Ukrainan tilanne ei kiinnosta, uudet kirjat päätyvät ovenpönkiksi." - Kari Hotakainen kulttuurisivujen esseessä

"Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi."  - Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti

Viheliäinen valo

Paljon puhetta lisääntyvästä valosta, kevään kolkuttelusta, kesäkin jo kohta. Ymmärrän toki, että tarkoitus on hyvä. Tämä vähäluminen epätalvi oli raskas tavan tarpojallekin, saati sitten suuren surun kohdanneelle.

Ja olenhan minä kevätihminen. Olin. Entisessä elämässä päivien piteneminen sai aikaan pitelemätöntä hilpeyttä ja pulppuilevaa iloa. Nyt se ahdistaa.

Olen jo melko hyvin oppinut selviämään suruni kanssa yhden päivän kerrallaan. Nyt sitten tulevat kevättä julistavat ja kesäsuunnitelmista kyselevät ihmiset. Minä haluan elää vain tätä maaliskuun 11. päivää, tämänkin päivän hyökkäävässä valossa on minulle tarpeeksi kestämistä. Jos tänään pitää elää jo toukokuuta tai heinäkuuta, minä muserrun. Mieleen ryöpsähtävät muistot siitä, miten kasvatin vatsaa onnellisena. Maaliskuun lopussa oli ensimmäinen ultra, kaikki oli erinomaisesti, “turvaraja” oli ylitetty. (Hah!)

Kohisten etenevä kevät ja tuleva kesä ovat niin kamalan erilaisia kuin piti olla, ei minulla ole voimia ottaa niitäkin vastaan tänään.

Kaikista eniten haluaisin palata lokakuuhun ja muuttaa asioiden kulun. Mutta koska en voi sitä tehdä, ainoa vaihtoehtoni on keskittyä selviytymään tästä hetkestä, tästäkin yhdestä päivästä taas.

Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.

Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.