Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru.
En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos.
Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon.
Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.
Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä.
Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.
Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.
Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.
Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.
Itkua. Kamalasti itkua.
Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?
Ja sitten taas tuska: MIKSI?
Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".
Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.
Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.
Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.
Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.
Mullekin tänä syksynä valkeni, miten kovasti syksyn tulo, värien vaihtuminen puissa, kaikki tuoksut, kylmenevä ilma, ihan kaikki tuo muistot niin kovasti iholle. Surulliset ja ne iloiset. Syksyssä se luonnon suuri muutos on jotenkin niin helposti havaittavissa ja aistittavissa.
VastaaPoistaSe alun tunteiden vaihtelu on ihan käsittämätöntä. "Ymmärryksestä" hetkessä ihan käsittämättömään epätoivoon. Se tunne on jotain mitä ei enää ikinä halua kokea, ei mitään lähellekään. Siihen pitää vain yrittää luottaa ettei ikinä enää tarvitsekaan <3 huh kun tulikin ihan kylmät väreet kun niitä ajatteli... Onneksi tänään ne on kuitenkin vain ajatuksia, joista pääsee hetkessä pois <3
Ja onneksi se toivon liekki lepattaa vahvana ja saa pimeään vuodenaikaan valoa <3
Tuntuu, että ne aistimukset ja niihin liittyvät tunteet ja muistot tulevat jostain alkukantaisemmista kerroksista, kaikesta mikä on ihmisen tietoisuuden ja järjen ja kontrollin ulottumattomissa. Välillä olen elänyt viime vuotta niin vahvasti, että on oikein joutunut itseään muistuttelemaan, että nyt on tämä hetki, nyt on kuitenkin jo helpommin ja paremmin.
PoistaOnneksi ihan kohta loppuu lokakuu ja katse kohdistuu entistä enemmän tulevaan! :)
Niin se taitaa yleensä aina suuren menetyksen kohdalla mennä: seuraavat hetket ja päivät menettävät kronologisuutensa, hetkien tai tunteiden kestosta ei ole tietoa, muisti tekee tepposia. Vuosienkin jälkeen mielessä ovat ne tietyt asiat - mitkä sieltä ei sitten to-del-la-kaan lähde millään koskaan lainkaan - mutta yleiskuva ei välttämättä muutu yhtään sen kirkkaammaksi. Mieli tekee suojelutyötään... Shokkitilan pehmeys ja kaiken "ei tälle ole mitään nimeä"-tunne tuntuvat jälkeenpäin, tuskassa, melkein käsittämättömiltä. Ja sitten juuri ne välähdykset, syvälle mieleen painuneet äänet, värit, tuoksut, repliikit, ne muistuvat mieleen helposti. Aina valmiina - liiankin - tulemaan esiin ja kertomaan, mitä oli, kun Se tapahtui.
VastaaPoistaHalaus ja sopivasti happea liekkiin <3
Kiitos, Gretel, hyvin sanoitat sitä, miten se juuri menee. Ja sinulla vielä tuo pidemmän perspektiivin kokemus asiasta.
PoistaJoka kerta, kun kuulen uudesta kohtalotoverista, tunnen valtaisaa ahdistusta siitä, miten siinä ensipäivien kaaoksessa ei oikeasti vielä edes ole hajuakaan siitä, että tuska on vasta tulossa. Tai toki se tuska on jo, mutta samalla silti shokki suojaa ja on myös vielä jokin eläimellinen taistelutahto räpistellä eteenpäin. Toki se ei kaikilla samalla tavalla mene, mutta aika tyypillistä silti tuntuu olevan, että pahempi putoaminen tulee vähän viiveellä monille. Kun alkaa tajuta, että ei se lopu. Että ei ole muuta tietä kuin ottaa suru vastaan ja integroida osaksi itseään.
Mutta olenpa vaan helpottunut, että nyt on syksy 2014 eikä 2013. Ja liekki otti happea tänään läksiäiskahvien ja -toivotusten merkeissä: äitiysloma häämöttää edessä, huhhui ja jee! <3