Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.
Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.
Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.
Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.
Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.
Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.
Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.
Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.
Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.
Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.
En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.
Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.
Voi kuinka kaunis ja koskettava teksti, ei sitä voinut itkemättä lukea... <3
VastaaPoistaEi ole mitään sanottavaa. Niin surullista... ... maailman surullisinta.
VastaaPoistaJa sitten tähän sopisi sama laulu, jonka juuri liitin omaan blogiini, Hautalaulu.
<3 voi tuota pienen pojan reaktiota. Meillä kuvissa näkee kun poika koko tilaisuuden ajan puristaa pientä leikkiautoa kädessään.
VastaaPoistaMinuakin harmittaa, ettemme vieneet esikoista vauvaa katsomaan, vaikka sain siihen kyllä kannustusta. Mutta sitä jännitti itsekin niin paljon miltä vauva näyttäisi kun kuolemasta oli kulunut jo aikaa, joten en siinä tilanteessa uskaltanut ajatella ottavani poikaa mukaan. Minäkään en pukea tohtinut, mutta poskea silitin ja kädestä otin kiinni. Eihän hän enää ollut siinä. Erilainen jo.
Meillä vauva tuhkattiin, joten arkku jätettiin siunauksen jälkeen krematorion kappeliin. Minulta kesti ikuisuus lähteä kappelista, oli niin äärettömän vaikea jättää vauva sinne.
Monta on näitä muistojen päiviä <3 Kun lukee muiden kokemuksia, väkisinkin miettii myös omiaan. Onneksi on edes nämä muistot, vaikka eivät kaikkein iloisempia olekaan.
Kiitos kommenteista, Elisa, Gretel ja Turnip.
VastaaPoistaTäytyy yrittää olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että on toiminut silloisen tunteensa mukaan.
Kummaa kyllä sekin, että myös kaikkein kipeimmät muistot muuttuvat jollain tavalla rakkaiksi. On tuskaa muistella tätäkin vuodentakaista päivää, mutta silti se on niin tärkeää. Osa tätä omaa elämäntarinaa, suuri osa.
En sinua tunne mutta kahden pojan äitinä en pystynyt lukemaan tätä koskettavaa tekstiä ilman kyyneliä ja pala kurkussa. Kenenkään ei pitäisi joutua hautaamaan oman lapsensa. Jaksamista sinne ja onnea odotuksen loppumetreille!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi ja onnentoivotuksista!
Poista