Elokuun oloja

Olemme uuden edessä: Esikoinen aloittaa pian eskarin ja pikkuinen Silmu päiväkodin. Äitiä jännittää etenkin tuo kuopuksen hoitouran alku. Jännittää, miten lapsonen pärjää, mutta vielä enemmän jännittää - niin hölmöltä ja hysteeriseltä kuin se kuulostaakin - pysyykö hän hengissä siellä lapsiryhmässä vieraiden tätien hoidossa. Olen tosissani ruvennut ajattelemaan, että tämä pelkopeikko olisi käsiteltävä pienemmäksi. On epätervettä ajatella alvariinsa kuoleman ja menettämisen mahdollisuutta. 

Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin. 

Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni. 

On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista. 

Vielä muutama ajatus ihmeistä. 

Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!

Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin. 

Tämän halusitko minulle opettaa

tämänkö tahdoin nähdä

kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.

Taivaalla ei kuuta näy

onhan silti tähdet

on vielä kesä mutta kohta on syksy.

A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu

Huolenharmaat lasit

Vaaleanpunaiset lasit, niistä aina puhutaan - siitä, miten ne menetyksen myötä on riisuttu silmiltä. En tunnusta äitiyteni tiellä koskaan kulkeneeni aivan pinkit lasit pupilleilla. Huoli on ollut joka kerta läsnä plussatestistä lähtien. Huoli on osin varmasti luonteesta kumpuavaa, paljolti myös sosiaalista perintöä. Äidiksi tulemisen myötä olen tunnistanut ihan uudella tavalla oman äitini huolen, miten se on välillä yliampuvaa, tukahduttavaakin, kun kaikessa hauskassa näkyy heti myös jokin vaarallinen ja pelottava puoli. Olen huomannut toistavani samaa kaavaa ja ollut siitä ärtynyt ja ahdistunut.

Yhtä kaikki - olin siis huolikeskeinen äiti jo ennen menetystä. Jo Esikoisen raskausaikana riiputin mukana "jos kaikki menee hyvin" -sivulausetta. Kun vauva sitten oli syntynyt, tarkkailin alvariinsa hengitystä. Kun Esikoinen oli taapero, hermoilin koko ajan kiipeilyjä, juoksenteluja, betonilattioita ja portaita. Tunnen monia rennompia äitejä, jotka eivät samalla tavalla näytä jatkuvasti skannailevan maailmaa mahdollisten vaarojen varalta. Ja kuitenkin se huoli varmasti jollakin tavalla jokaisen äidin elämässä mukana läikähtelee. Oppiapa itsekin elämään niin, että se ei olisi päällimmäisenä!  

Välillä mietin, mikä on normaalia huolestunutta Ulpukkaa ja mikä Veikkosen kuoleman varjoa. Elämä on ihanaa ja onnellista, mutta huolesta en kuitenkaan osaa päästää irti. Silmun odotuksesta en muista oikein muuta kuin sen jäätävän pelon. Vauvavuotta huoli varjosti välillä synkästi. Ja yhä se on läsnä; jokaisesta flunssasta, pään kolautuksesta, väärään kurkkuun vedetystä ruuanmurusta huoli kasvaa silmänräpäyksessä valtaviin mittasuhteisiin. Taaperoikä on ihana ja niin äärettömän stressaava. Herkeämättä saa vahtia.

Huolissani olen myös Esikoisesta. Jokainen vatsa- tai pääkipu, pituuskasvun poikkeama käyrältä aiheuttaa pelon vakavasta sairaudesta. Kun mies ja Esikoinen olivat talvella lumilautailemassa ja en saanut miestä kiinni puhelimella koko päivänä, en pystynyt häätämään päästäni kuvia onnettomuudesta, ambulanssikyydistä, leikkaussaliin kiidätettävästä lapsesta. En, vaikka tiesinkin, että todennäköisin selitys on akun loppuminen puhelimesta - kuten olikin.

On raskasta elää näin. Puheluita terveyspalveluiden neuvontaan, päivystykseen, myrkytystietokeskukseen. Googlauksia googlauksen perään, avautumisia vertaistukikavereille. Kaikki on hyvin, keskity tähän hetkeen -mantroja, hengitysharjoituksia, yrityksiä irtaantua stressikäytöksestään liikunnan, tyhjän TV-viihteen, kirjan tai (hah) jopa trendikkään aikuisvärityskirjan avulla. Enkö jo saanut elämältä suuren opin: pelko ei suojaa miltään. Vaikka kuinka pelkään ja panikoin, mitä vain voi tapahtua.

Ehkä tarvitsisin ammattiapua. Ehkä jo tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. Välillä surun haipuminen taka-alalle hiljaiseksi haikeudeksi hämää. Ajattelen toipuneeni, selvinneeni, mutta matka on sittenkin kesken. Koen tehneeni paljon aktiivista surutyötä, esimerkiksi tämän blogin muodossa, mutta työstettävänä onkin surun sijaan vielä runsaasti huoleen (kenties traumaan?) liittyviä asioita.

Silmun puolitoistavuotisneuvolassa viime viikolla sain terveydenhoitajalta neuvolapsykologin puhelinnumeron. Juuri nyt tuntuu, että en halua soittaa, kyllä tämä tästä kuitenkin, koko ajan mennään parempaan suuntaan. Mutta jos jonakin toisena päivänä tuntuu taas toiselta, kesän värikkäässä kirkkaudessa aivan liiaksi huolenharmaalta, minä soitan.

(kuvat: Pixabay)

Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Odotuksen kolme viimeistä yötä

Kun kirjoitin blogiin 25.11., elin toiveikkaasti siinä luulossa, että Silmu voisi jo seuraavana päivänä olla sylissäni. Vaikka tiesinkin, että synnytyksen käynnistäminen voi kestää useamman päivän, halusin uskoa, että edessä oli enää yksi yö.

Öitä oli vielä kolme. Kirjoitan ne talteen (ja niiden väliin jäävät päivät), on tarve käydä läpi ja purkaa. 

25.11.
klo 23.50

Päivä on ollut reipas ja hyvä. Ollaan lähellä maalia, eihän mikään enää voi mennä pieleen! Mutta yö pitäisi vielä nukkua... Levottomuus lepattaa sydämessä ja saa kaivamaan kotidopplerin esiin parikin kertaa valojen sammuttamisen jälkeen. Tunnustelen liikkeitä pakkomielteisesti, en uskalla antaa unelle valtaa. Pyörin sängyssä ja katson kelloa vielä yhden jälkeen.


26.11.
klo 3.15
Herään, vatsa on kova, tuttu kivuton supistus taas. Tunnustelen, odotan, ei vastausta. Käyn vessassa. Sänkyyn palattuani asetun kylkimakuulle, kohta se potku tulee. Tökin vatsaa, ei vastausta. Seuraavaksi sokeria - kaavin keittiössä lusikalla hunajaa purkista ja taitan pari palaa suklaata suuhuni. Ei vieläkään liikkeitä. Montaa minuuttia ei ole kulunut, mutta alan jo hermostua. Huokailen niin kovaan ääneen, että mieskin herää. Pursotan geeliä mahalle ja asettelen dopplerin kuulokkeita korviin tärisevin käsin. Kuuluu istukan viuh-viuh-viuh. Mutta syke - missä se vauvan syke on? Ei helvetti, ei taas! Ei voi olla totta! Mies hätääntyy yhtä lailla, tunnustelee vatsaani ja sanoo sen tuntuvan ihan samanlaiselta kuin silloin, kovalta ja liikkumattomalta. Sitten kuuluu dopplerista sydämen jumputus, mutta se on mielestäni vauvan sykkeeksi liian hidas. Omani on jo niin nopea, että on mahdotonta ranteesta tunnustelemalla verrata. Paniikki ottaa vallan.

Esikoinen kiskotaan sängystä ja pakataan haalariin. Kiroilen ja hoen "ei voi olla totta, tää ei oo totta". Mies vakuuttaa, että kyllä se dopplerin ääni hänestä kuulosti ihan samalta kuin ennenkin, oli se vauvan syke. Minä hoen vain, että kotidoppleriin ei saa luottaa, jos liikkeitä ei tunnu. Nyt äkkiä, äkkiä, nyt sairaalaan! Mies toteaa, että jos tilanne on paha, kiirehtiminen ei enää auta. Ja vielä hän sanoo: "Ulpukka, jos tässä nyt taas on käynyt huonosti, niin sitten me vain selvitään jotenkin siitäkin." Niin sanoo tuo uskomaton mies, kannattelijani.

Ennen kuin pääsemme autoon ehdin nähdä silmissäni kuvan vauvasta arkussa vaaleanpunainen pitsireunainen lakki päässään. Sellainen älytön piirroshahmovauvan lakki - kyllä mieli on kummallinen! Ehdin ajatella metsässä näkemääni palokärkeä ja pikkulintuja ikkunan takana - että olivatko kuoleman lähettiläitä pirulaiset kuitenkin.

Autossa yritän kuunnella vielä dopplerilla, mutta ääni peittyy moottorin hurinaan. Yön ruuhkattomilla kaduilla sairaalaan on alle vartin matka. Tunnen potkun ja näen mahankin heilahtavan. Huh! Mutta koska se on vain yksittäinen potku, alan jo muutaman sekunnin päästä empiä, tunsinko ja näinkö sittenkään, jos kuvittelin vain...

Synnytysvastaanotossa ulosantini on sekavaa. Saan kuitenkin jotenkin kerrotuksi, että en tunne liikkeitä ja minulta on aiemmin kuollut vauva kohtuun. Että en nyt ole liikelaskentaohjeiden mukaan tuntia tunnustellut, kun paniikki ehti iskeä jo alle vartissa, ja että olen aika hirveän peloissani nyt.

Käyrä nappaa heti kaksi sykettä: 120 on vauvan ja 150 minun. Kätilö naurahtaa, että taidan olla aika säikähdyksissä. Sitten minut jätetään verhon taakse makaamaan. Mies käy käytävältä kuikuilemassa ja kyselemässä, onko se elossa. On se. Esikoinen pelaa toppahaalareissaan Angry Birdsiä miehen puhelimesta, silmät lautasina kesken unien alkaneesta oudosta yöseikkailusta. Silmu on elossa! Mutta en siltikään pysty rauhoittumaan. Liikkeet ovat vaisuja ja syketaso alhaisempi kuin päivisin otetuissa käyrissä. Onko sillä kuitenkin jokin hätänä?

Käyrän vakuutellaan olevan kunnossa, mutta pääsen vielä lääkärille. Ultrassa Silmu virkistyy hereille ja vatsa alkaa vilkkaasti muljahdella. Tunnen itseni idiootiksi, mutta lääkäri on empaattinen ja ymmärtäväinen. Hän peruu aamupäivän äitiyspoliajan ja kirjaa minut osastolle saman tien. Kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin vauva on syntynyt, ei tuollaisella taustalla, hän lupaa.


klo 8.20
Olen yrittänyt nukkua osastolla siinä juurikaan onnistumatta. Saan ensimmäisen Cytotec-murusen. Toisin kuin äitiyspolilla on visioitu, synnytystä ei voidakaan käynnistää ballongilla tai kalvojen puhkaisulla. Kohdunsuu on pari senttiä auki, mutta kanava on napakka ja kiinteä ja sitä on kolmisen senttiä jäljellä. Ballonki ei todennäköisesti pysyisi paikallaan tarpeeksi kauan, koska kohdunsuu on jo lupaavasti auki. Kanavaa on kuitenkin liikaa edessä kalvojen puhkaisuun, ja parhaaksi keinoksi sen lyhentämiseen nähdään perinteinen lääkkeillä kypsyttely.

Päivän aikana opin, että elävän vauvan synnytyksen käynnistäminen on totta tosiaan eri juttu kuin kuolleen. Lääkeannos on paljon pienempi ja se annetaan suun kautta eikä kohdunsuulle. Vaikka kuinka kävelemme ympäri sairaalaa, mitään ei tapahdu. Tulee menkkajomotteluja, välillä käyrälle piirtyy säännöllisiäkin supistuksia, mutta kiputuntemukset ovat kuitenkin hyvin lieviä eikä mitään edistystä alakerrassa tapahdu.

Mieli on yöstä vielä levoton ja herkkä; tiheä käyrän ottaminen onneksi rauhoittaa. Luen Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja opettelen käyttämään uutta puhelinta, jonka mies yks kaks yllättäen käy minulle ostamassa etukäteisjoululahjaksi.

klo 22.00
On luvattu, että lääkäri tutkii tilanteen aamulla. Ehkä pääsen sitten synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Nukahdan sydänkäyräpiuhassa kiinni Opamoxin voimin. Yöllä herään kerran ja huomaan, että piuhat on irrotettu. Soitan kätilön paikalle ja saan jatkettua unta, kun rauhoittava jumputus jälleen kuuluu.

27.11.
klo 8.00
Olen levänneempi kuin aikoihin. Rauhoittavan turvin nukuttu yö vasta konkretisoi minulle, miten kammottavan huonosti olen raskauden loppuajat nukkunut. Olen ollut paljon väsyneempi ja univelkaisempi kuin olen tajunnutkaan. Mahdollisuudesta satunnaiseen rauhoittavien käyttöön on kyllä puhuttu äitiyspolin lääkäreiden ja psyykkisen puolen ammattiauttajanikin kanssa, mutta olen koko ajan torjunut ajatuksen. Nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä, että niin itsepintaisesti halusin olla ilman lääkkeitä. 

Kohdunsuun tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käynnistelyä jatketaan Cytotecein. Tuloksia ei tule senkään vertaa kuin edellisenä päivänä - ei melkeinpä minkäänlaisia tuntemuksia! Luen Juurikkalan kirjan loppuun ja kirjoittelen sieltä osuvia sitaatteja talteen. Viestittelen parin läheiseksi käyneen kohtalotoverin ja kätilöystäväni kanssa. Välillä torkutaan miehen kanssa sairaalasängyssä vieretysten.

Alkuillasta mies hakee esikoisenkin sairaalaan kyläilemään. Yhä vain on vauva mahassa isoveljen pettymykseksi.

klo 19.30
Alan turhautua. Taas puhutaan, kuten edellisenä päivänä, että seuraavana aamuna saliin kalvojen puhkaisuun ja tarvittaessa oksitosiinitippaan. Uuden Cytotecin antamista yötä vasten pantataan - selvästikin käynnistetyt synnytykset yritetään ajoittaa virka-aikaan. Kiukun kyyneleet kihoavat silmiin, kun vänkään vuorossa olevalle kätilöopiskelijalle, että eihän tässä ole mitään järkeä: edellisenä päivänä tilannetta on pidetty epäkypsänä kalvojen puhkaisulle ja seuraavana päivänä kuitenkin ollaan siihen menossa, vaikka edistystä kohdunsuulla ei ole tapahtunut.

klo 20.15
Menen kysymään kansliasta, saanko nyt vielä sen yhden Cytotecin vai en; eihän opiskelijapolo sitä voi päättää, haluan puhua jonkun päätösvaltaisen kanssa! Kätilö, joka on tuttu edellissyksyltä (hänkin muistaa minut ja surullisen tarinani), lupaa tuoda lääkkeen, vaikka yleensä ei kahdeksan jälkeen kuulemma enää anneta.

klo 22.00

Vuoteeseen käydessäni alan tuntea melko napakoita supistuksia. Pomppaan ylös sängystä, kävelen huoneessa ympyrää (huonekaveria ei onneksi ole) ja juon monta kuppia vadelmanlehtiteetä. Ehkä noin tunnin kuluttua luovutan ja päätän sittenkin yrittää nukkumista: jos synnytys käynnistyy, herään kipuihin kyllä. Jos se ei käynnisty, väsytän itseäni turhaan urheilemalla ympäri osastoa. Otan yöhoitajan tarjoilemat Panadolin ja Opamoxin, pyydän käyrän sydänpumputuksen taas päälle unimusiikikseni. Muutaman tunnin ajan nukahtelen ja heräilen; supistukset jatkuvat siinä määrin tuntuvina, että särkylääkkeen ja rauhoittavan cocktailkaan ei saa minua kunnolla unessa pidetyksi. 

28.11.

Jossain kohtaa aamuyötä alan uskoa, että synnytys todella on käynnistynyt. Sairaalapapereihin merkityn synnytyksen keston perusteella tosi-actionin katsotaan alkaneen aamuneljän korvilla.

klo 4.50
Nojailen sänkyyn jumppapallon päällä istuen ja painelen kuumia geelipusseja selkää ja vatsaa vasten. Yökkö kehottaa menemään lämpimään suihkuun, mutta olen ihan että no way, nyt en piuhoista enää irti lähde, koko ajan on kuultava pienen sydämen ponteva pompotus.

klo 5.30.
Saan luvan pyytää miehen sairaalaan. Hän nukkuu ilmeisesti koiranunta, koska herää viestiin ja vastaa välittömästi. 

klo 7.30

Odotukseni viimeinen yö päättyy: kaulakanava on kokonaan hävinnyt, kohdunsuu on neljä senttiä auki, synnytys on hyvää vauhtia käynnissä ja vihdoinkin pääsemme synnytyssaliin!

(To be continued...)

Lahjatoiveet

Rakas joulupukki! (Rouva Fortuna? Isä Jumala? Äiti Luonto?)

Tärkeimmän lahjan jo sain. (Kiitos. KIITOS KIITOS KIITOS!) Olenko ahne, jos toivon vielä muuta? 

Toivon luottamusta. Että pystyisin nauttimaan elävistä rakkaistani ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jonkun taas menetän. Huoli on osa äitiyttä, mutta toivoisin, että jonain päivänä se ei olisi ihan näin hallitsevaa kuin se tällä hetkellä on. Haluaisin nukahtaa luottaen, että kun herään, kuulen vieressäni unen tuhinaa tai nälkä-ähinää. Haluaisin herätä rauhassa vailla pakkoa tarkistaa heti, että muut perheenjäsenet ovat hengissä. Haluaisin osata nauttia näistä tavallisen arjen pienistä onnellisista hetkistä ilman synkkiä "milloin onni taas kääntyy" -ajatuksia.

Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.

Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.

Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Luottamusprojekti, askel 2

Peitto on valmis.

Venytin sen tekemistä tarkoituksella niin, että siitä todellakin tuli koko raskauden kestoinen projekti. Viime viikkoina ompelin illat neuletilkkuja yhteen olohuoneen riittämättömässä valossa. Ja aina seuraavana päivänä mittailin työni tulosta: eivätpä saumat aivan kohdalleen osuneet... (Vuodenajan valottomuutta en totta puhuen muuten ole juuri huomannutkaan. Moni on sanonut, että on varmasti raskasta, kun ihan ilman henkisiä kuormiakin pimeys uuvuttaa, mutta minä olen oikeastaan tykännyt tästä sisäänpäin käpertymisen sallivasta hämärästä. Ja viime marraskuu oli niin horror-osastoa, että tänä toivon vuonna ei ole tullut mieleen valittaa kaamoksesta.)

Tosin eipä niitä vänkyröitä saumoja voi pelkän huonon valon piikkiin laittaa. En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen ja ylipäänsä pikkutarkkuutta vaativissa asioissa tapaan olla melko suurpiirteinen. Monissakin jutuissa olen ennemmin ideoija kuin puurtaja. Tilkut olivat epätasaisen kokoisia, ja vaikka yritin höyryttelemällä tasata eroja, ompeluvaiheessa epätasaisuus tuli silti vastaan.

Lisäksi mieli askarteli ihan omiaan neulan viuhutessa. Ajattelin mennyttä, tulevaa, tätä miten ne kietoutuvat yhteen, kävin päässäni keskusteluja ja muotoilin kokemaani lauseiksi. Kun en keskittynyt ompelemiseen, minulle myös todella kävi penelopet: tarkoitus oli asetella tilkut korinpohjakuvioksi, mutta huomasinkin ommelleeni pitkän pätkän samansuuntaista neuletta vierekkäin ja jouduin purkamaan tekeleeni. Ajatuksissani aloin purkaa väärästä kohtaa, joten uudelleen ommeltavaa tuli entistäkin enemmän...

Peitosta tuli melko suuri, vastasyntyneelle aivan liian suuri. Sen mitat ovat noin 70cm x 90cm. Tilkkujen neulominen oli niin kivaa ja koukuttavaa, että en ehkä malttanut lopettaa ajoissa. Ja oli taustalla tämäkin kylmäävä ajatus: pienempi peitto olisi liian helposti näyttänyt silmissäni arkkupeitolta. Halusin kasvattaa luottamusta ensipäiviä, -viikkoja, -kuukausiakin pitemmälle: Silmu saa jatkaa kasvamistaan kohdun ulkopuolellakin. Siihenhän minun on tarkoitus luottaa. Tuntuu mukavalta, että peittokin riittää pitkäksi aikaa.


Ensin ajattelin, että otan peiton mukaan jo sairaalaan. Mutta sitten tajusin: luottamusprojektin seuraava vaihe on peiton jättäminen kotiin. Vauvahan on myös tulossa kotiin! Siihen on nyt päivä päivältä paisuvan pelon ja yhä hirveämmäksi käyvän huolen läpi vain jaksettava luottaa.

Pelko ja toivo ottavat matsia varusteasioissa

Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.

Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.

Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.

Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.

Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.


Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.

Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.

Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.

Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?

Pelon lonkeroita

Synnytyksen käynnistämisen näkökulmasta täysiaikaisuuden rajana pidetään yleensä 38 viikkoa. Mutta jos vauva syntyy 37 viikon täyttymisen jälkeen, häntä pidetään täysiaikaisena myös. Ota näistä selvää. Joka tapauksessa mahassani on jo melkoisen valmis ihmisyksilö!

Tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden, mutta toisaalta ihmettelen, miten voin olla jo tässä! Jos olisin vetänyt äitipolilla viime viikolla itkupotkuraivarit, olisinko saanut käynnistyksen jo vaikka tälle päivälle..? Mistä sen tietää, mikä on vauvalle parhaaksi? Jos kohdun ulkopuolella olisi kuitenkin jo turvallisempaa..? Enää viikko. Vielä viikko.

Näin sukupuolineutraalia odotusta...

Päivissä on yhäkin tsemppifiilis, öissä niin ikään tuttu kauhu. Ensisijaisesti pelkään Silmun menettämistä, mutta välillä alan pimeinä tunteina valvoessani pelätä muutakin.

Mitä jos kuolen itse synnytykseen? Täällä vauraassa lännessä todennäköisyys siihen on niin minimaalinen, että monella asia ei edes käväise mielessä. Se mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa. Eräs nuoruuden harrastuksestani tuttu nainen on kuollut synnytykseen. Hän oli vieläpä vanhempiensa ainokainen, ensimmäistä lastaan saamassa... Mikä kohtuuton suru tuoreille isovanhemmille ja vauvan isälle. Niin uskomattoman kipeän kamalaa. Muistan myös parin vuoden takaa odotusblogin, joka ei päättynytkään iloiseen vauvapäivitykseen. Ei tullut minkäänlaista päivitystä; sen sijaan kommenttikenttään ilmestyi lohduton tiedonanto naisen omaisilta. En ollut tuota blogia itse seurannut, mutta sitä reposteltiin ympäri nettiä, joten asia kantautui toista kautta tietooni.


Mitä jos menetän esikoisen? Välillä minua vaivaa kesällä näkemäni uni, jossa ripustan vaaleanpunaisia vauvanpyykkejä murheen murtamana - olen saanut tytön ja samaan aikaan menettänyt esikoispoikani. Näin tuon unen vieläpä ennen kuin edes tiesin Silmun sukupuolta. Olen yrittänyt selittää sitä parhain päin: uni ei ennusta mitään, vaan heijastelee pelkoja ja ahdistuksia, joita valveillakin mielessä risteilee. Ja unitulkintaoppaiden mukaan kuolema unessa tarkoittaa yleensä jotain positiivista: uuden alkua, uutta askelta elämässä. Silti en voi olla miettimättä.

Hetket, kun luen Peppi Pitkätossua kainalossani makoilevalle kiharapäälle, kun pelaamme Junior Aliasta ja olen ylpeän ällistynyt siitä, miten alle viisivuotias osaa kuvista niin taitavasti selittää sanoja, kun katson miehen ja pojan remuamista, kun peittelen väsähtäneen riehupetterin yöunille - ne ovat niin kauniita, ihania ja onnellisia hetkiä, että en välillä pysty niitä elämään kokematta samalla kuristavaa tunnetta: saanhan pitää tämän, enhän joudu tästä koskaan luopumaan..? Minä hyväksyn täysin sen, että esikoiseni kasvaa eikä jonain päivänä enää huoli suukkoa äidiltään. Kunhan hän vain pysyy täällä, tässä maallisessa elämässä luonani.

Vauhditustee.

Mitä jos menetän miehen? Tämä pelko on harvinaisempi, iskee lähinnä joissain konkreettisissa tilanteissa, kuten viime keväänä, kun mies joutui umpparileikkaukseen, tai jonakin varhaisena aamuna, kun hän lähtee töiden takia kauemmaksi, huonolla ajokelillä hirvivaaratielle. Miten selviäisin lapsiperhearjesta yksin? Mies on meistä usein se kärsivällisempi vanhempi, joka pelastaa tilanteen, kun minulta uhkaa katketa pinna. Fyysinen läheisyys on minulle niin tärkeää - miten lohdutonta ja kylmää olisi jäädä yksin. Kun on rakentanut elämäänsä toisen aikuisen kanssa, perustanut yhteisen perheen, miten siitä voisi yksin jatkaa?


Jos pelolle antaa vallan, se syö kaiken ilon elämästä. Pitäisi muistaa, että tärkeintä on tämä hetki, huomisesta ei kukaan tiedä. Tänä iltana saan kuunnella vaimeaa kitaran näppäilyä olohuoneesta, käydä kurkkaamassa pikkuauto kourassaan nukahtanutta esikoista, tuntea vatsassa ihania tömpsähdyksiä. Saan muistella ja kaivata häntä, joka kuuluu perheeseen, vaikka toisaalla jo onkin.

Mene pois pelko kaikkialle kurottuvine lonkeroinesi! Minulla on kaikki hyvin, en tarvitse sinua!

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

Rv 35+1

Kyllä nämä päivät jotenkin menevät, toivo edellä touhuillessa.

Mutta yöt... Nukkumisesta ei tule oikein mitään. Menen sänkyyn yleensä yhdentoista-kahdentoista aikaan, usein lueskelen hetken ennen unta. Vältän katsomasta kelloa pissahätään jalkakramppeihin kyljenkääntöihin herätessäni. Mies nousee kuuden jälkeen ehtiäkseen töihin, ja siinä kohtaa minulla on usein sellainen olo, että en ole nukkunut silmäystäkään, vaikka tiedänkin kaikkien heräilyjen välissä horrostelleeni.

"Sellaistahan se loppuraskaudessa on", sanotaan. Niinpä v*tun niin. Fyysiset hankaluudet kuitenkin kestäisi, jos ei olisi sitä silmitöntä kauhua. Kivuttomia supistuksia on paljon, ja aina jos herätessäni vatsa on liikkumaton ja kova niin kuin silloin, herätykseen liittyy kamala kropan läpi kulkeva kauhunväre. On pakko tunnustella, taputella ja tökkiä mahaa, odotella elonmerkkiä. Onneksi potku yleensä melko nopeasti tulee. Kuitenkin olen säikähtänyt jo niin hereille, että en pääse äkkiä takaisin uneen. Ja sittenkin, kun stressaantunut mieli alkaa rauhoittua ja rasittunut keho hiljalleen taas vaipua lepoon, saatan ikään kuin tapella unta vastaan: aivan kuin pelko sisälläni huutelisi, että "älä nukahda, vauva voi sillä välin kuolla". 

Tällä kaavalla menee monta yötä putkeen. Väsymys alkaa tuntua päivissä yhä enemmän, ja Pikku Kakkosen aika, jolloin yleensä laitan päivällisruokaa, kuluu sohvalla torkkuessa. Pienetkin asiat alkavat käydä ylivoimaisiksi ja pillahdan itkuun välillä ihan vain uupumuksesta. Himottaisi juoda kahvia yli sallittujen rajojen, mutta hädin tuskin uskallan yhden mummonkupillisen päivässä hörpätä, kun onhan tietysti olemassa ihania tutkimuksia kofeiininkin yhteydestä kohtukuolemiin. 

Kun väsymystä on kerääntynyt tarpeeksi, saattaa yöhön tulla jokin hieman pitempi syvemmän unen pätkä, mutta siitä syvästä unesta herääminen se vasta kauhealta tuntuukin: miten olen saattanut nukkua porskutella useamman tunnin ja olla vartioimatta vauvani elämää! Ja seuraavana yönä valvon taas entistä valppaampana ja ylivirittyneempänä. Ja sama kierre alkaa alusta. 

En usko, että tilanne tästä miksikään enää muuttuu tai ainakaan helpottuu. Tätä tämä nyt on loppuun saakka. Onneksi on äitiysloma ja vähäiset velvollisuudet. Ja toivo, sinnikäs ja sittenkin lannistumaton toivo!

Niin kovasti jo odotamme sinua, pieni tyttömme!

Kolmen äiti

Veikkosen syntymäpäivänä mies otti kuvan, jossa seisomme esikoisen kanssa haudalla. Tuo kuva on konkretisoinut minulle, että olen kolmen lapsen äiti.

Vaikka äitiyden usein katsotaan alkavan synnytyksestä ja lapsen tulevan vasta syntymässä todeksi, minulla on jo nyt erittäin vahvasti nämä kolme rakasta lasta. Sillä, syntyykö vauva elävänä vai kuolleena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, monenko äiti olen. Kohdussani potkiva pikkuinen on erittäin totta, arviolta 2,5-kiloinen, niin valmis pieni ihminen jo. Veikkonen, jonka koko elämä oli kohdussa ja joka ei enää voi olla fyysisesti läsnä, on erittäin totta myös.

En tiedä, miksi aloin blogiin kirjoittaa "veikkonen" pienellä kirjaimella. (Yleensä inhoan erisnimien kirjoittamista pienellä; en siedä sitä, vaikka kyseessä olisi jokin pikaviestikeskustelu, jossa kieliopin polkeminen on sosiaalisesti sallittua.) Ehkä ajattelin, että kyseessä olisi ikään kuin yleisnimi: vanhempi lapsistani on esikoinen, toinen on vauva, pieni poika, veikkonen, joka sitten vakiintui kuolleen lapseni kutsumanimeksi tässä blogissa.

Ajattelin nyt muuttaa tapaa ja ottaa käyttöön ansaitut isot alkukirjaimet. Kolme erityistä, juuri nämä minun lapseni: Esikoinen, Veikkonen ja Silmu.

Pienimmäisen kohtunimi tuli vuodenajasta, jossa hän sai alkunsa. Ja onhan nimessä väkevä toivon ja uuden elämän symboliikka mukana. Masunimen käyttäminen ei ole koko ajan ollut aivan luontevaa. Luulen, että kyse on torjunnasta, joka on raskauteen ja vauvaan liittynyt. En ole oikein antanut itselleni lupaa ajatella Silmua omana erityisenä yksilönään. Hän on ollut vain persoonattomasti vauva, ikään kuin mahdollisuus, joka odottaa toteen käymistä, vielä lunastamaton lupaus.

Tässä kohtaa on pakko uskaltaa ajatella häntä jo omana itsenään. Juuri häntä me odotamme! Juuri hänellä on paikka perheessämme kolmantena lapsena.


Joskus kauan sitten, aikana ennen lapsia, kuvittelin usein kolme lasta. En tiedä, mistä se tuli, miksi juuri kolme. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, joten kyse ei ole mistään periytyneestä mallista.

Sitten, kun perheellistyminen tuli ajankohtaiseksi, vaikutti siltä, että sopiva lapsiluku on ehkä sittenkin vain yksi tai maksimissaan kaksi. Nyt tuntuu kummalliselta, miten Veikkosen odotusaikana olin niin vakaasti sitä mieltä, että enempää ei tule.

Enää en tee päätöksiä etukäteen. Moni ikäiseni ystävä tai tuttava on vastikää saanut esikoisensa tai vasta haaveilee lapsista. Minulla on iän puolesta olemassa aivan realistiset mahdollisuudet saada vielä vaikka useampikin lapsi.

Nyt on kuitenkin tämä hetki, marraskuu 2014, jolloin lapsia meillä on kolme: yksi täällä, toinen toisaalla ja kolmas matkalla maailmaan. Aika huikeaa olla äiti kolmelle lapselle, jotka kaikki elävät tällä hetkellä eri ulottuvuuksissa!

Äitiyslomalle lompsis

Tuntuu, että olen vasta viime päivinä alkanut oikeasti tajuta, että meillä voi ihan kohta olla vauva.

Olen kiikkunut pelon ja toivon välillä huhtikuun alusta saakka. Vuoroin haaveillut, vuoroin maalannut piruja seinille. Nyt, kun voi sanoa raskauden jo olevan melkein loppusuoralla, alan kuitenkin vasta oikeasti ymmärtää, että sisälläni kasvaa ihminen, jolla on olemassa kaikki mahdollisuudet päästä syliini elävänä. Torjunta on ollut sittenkin vielä vahvempaa kuin olen itse ymmärtänytkään. 

Luultavasti jonkinlainen epäusko kulkee mukana loppuun saakka. Viikkojen eteneminen ei vähennä vaan pikemminkin lisää pelkoani. Viimeksi Se tapahtui aivan raskauden lopussa. Missään kohtaa ei ole turvallista, mutta minun kokemusmaailmassani vauva on sitä suuremmassa vaarassa mitä pitemmälle odotus ehtii. 

Kulunut vertaus löysästä hirrestä on alvariinsa mielessäni. Siltä tämä tuntuu, äärimmäisen epämiellyttävä epävarmuus: kiristyykö köysi, ehtiikö kuristaa minut, vai saanko lopulta armahduksen?

Välillä v*tuttaa pelätä näin paljon! On se nyt kumma, kun koko muu maailma uskoo, että kaikki menee hyvin, mutta minä en vain millään pysty hyppäämään täysillä toivon kelkkaan. (Pakko tosin todeta, että aivan yksin en ole: mies taitaa pelätä ihan yhtä paljon.) 

Äitiysloma alkaa virallisesti ensi viikon alussa, mutta fyysistä läsnäoloa kotikonttorin ulkopuolella vaativat työasiat tulivat päätökseen eilen.

Läksiäislämpö, oi. 

Nyt saa TOIVO tehdä tulevien viikkojen TO DO -listan:

- luottamusprojektipeitto valmiiksi

- ehkä jotain muitakin käsityöhommia

- perusteellinen pesänrakennussiivous

- vauvanvaatteiden ja -tarvikkeiden hakeminen varastosta ja laittaminen paikoilleen

- mahdolliset hankinnat

- masun valokuvausta

- mamman omia hemmotteluhetkiä

- sairaalakassin pakkaaminen (no huh huh, tämän ajatteleminenkin huimaa!) 

Tänään

Tiesin eilen jo nukkumaan mennessäni, että yöstä tulee huono. Kun elää yhtä aikaa menetyksen muistoa ja uutta jo pitkällä olevaa raskautta, ei pysty kovin levollisesti käymään unille enkelivauvansa kuolinyönä. Tämän tästä heräsin tarkistelemaan liikkeitä. Aamulla ensimmäinen tunne oli helpotus: se on elossa! Sitten iski kauhu: esikoinen, joka hyvin usein hiippailee aamuöisin sänkyymme, ei ollutkaan vieressämme. Lapsikuolemamaailmassa, jonne vertaistuki on johdattanut, ajatus siitä, että terve 4,5-vuotias yhtäkkiä kuolee nukkuessaan, ei ole hullu eikä mahdoton. Kaikenlaista, ihan kaikenlaista tapahtuu. Uusi helpotuksen hyöky saapui, kun heräilevän esikoisen äänet pian kuuluivat viereisestä huoneesta. 

Vaikka järki kuinka sanoo, että ei päivämäärään liity mitään erityistä kiroa, oli yksi tämän vuosipäivän tunteista pelko. Olen niin kipeästi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Kukaan ei voi luvata, että uusia menetyksiä ei enää koskaan tule, ja se on välillä aivan sietämätöntä. 

Kun olin todennut kaikkien (paitsi sen päivänsankarin) olevan elossa, avasin verhot. Näin ihmeellisen kauniin lehtisateen. Kevyessä tuulessa kieppui kullankeltaisia lehtiä, ne nousivat korkealle, yhä korkeammalle, tanssahtelivat ilmassa. 

Mies lähti töihin, esikoinen vietiin päiväkotiin. Itse olin varmistanut jo aikaa sitten, että tämän päivän saan olla rauhassa kotona - vapaan työläisen aikataulut onneksi joustavat toisella tapaa kuin tavallista kahdeksasta neljään -duunia tekevän. 

Miten kuolleen lapsen syntymäpäivää vietetään? Olin toimeton ja hämmentynyt. Aloin siivoilla laatikoita. Samalla kuuntelin netistä takuuvarmoja märybiisejä. Johanna Kurkelaa: Ja viimein sun matkaan / ei pääse saattajatkaan. / Ja lohtu on mulle / että siellä on kaikki sulle.  Kaija Koota: Ei sua minusta voi erottaa / jäät osaksi mieleni maisemaa. / Kiitos kun olit totta hetken, / nyt mun täytyy tästä jatkaa. / Vierelläni teet loppuretken / vaikka se ois kuvitelmaa.

Päätin toteuttaa terapia-askarteluidean, joka oli tullut mieleeni pari päivää aiemmin. Hain lähikaupan kukkaämpäristä halpoja neilikoita ja ruusuja ja lähimetsiköstä vaahteranlehtiä ja pihlajanmarjoja. Sitten vielä kukkakaupasta oasis-sientä - haastavin osuus, kun kukkakauppaa ei aivan kodin kulmilla ole. Ei siitä nyt aivan sellaista sydäntä tullut, mitä mielessäni visioin, mutta rakkaudella kyhätty kimppu kuitenkin.

Haudalla olimme koko perhe kutakuinkin siihen kellonaikaan, jolloin veikkosta viime vuonna synnytyssalissa hyvästelimme. Oli kaunista. Miestä itketti, esikoinen juoksenteli villisti ympäriinsä, minä olin täynnä outoa tyyneyttä. Viime päivät ovat olleet emotionaalisesti rankkoja, mutta haudalla sain hetkeksi kiinni sisäisestä rauhasta. Tämä on osa minua. Tässä olen nyt, elossa, eteenpäin menossa, kannan surua mukanani ja yhä opettelen sen kanssa toimeen tulemaan. Kuitenkin voin tänä päivänä tuntea raastavien ja tuskallisten tunteiden lisäksi myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. 

Kotona leivoimme kakun, siitä oli ollut esikoisen kanssa etukäteen puhetta. Kakusta tuli isoveljen toiveiden mukainen -  nonparelleilla koristeltu suklaakakku. Esikoinen huolehti, kuka nyt puhaltaa kynttilät, kun sankari ei ole paikalla juhlimassa. Lupasin, että isoveli saa hoitaa tehtävän, ja korjasin, että kynttilöitä ei tule kakkuun useita vaan yksi - tänään on veikkosen 1-vuotispäivä. Hieman höhlä olo oli; toisaalta esikoisen ilo siitä, että juhlittiin synttäreitä, tuntui lämmittävältä ja lohdulliselta. 

Leipomisprojekti (ja etenkin sen tuloksista nauttiminen) venähti varsin myöhään, ja esikoinen hillui sokeripäissään ympäri kämppää normaaliin nukkumaanmenoaikaansa. En jaksanut välittää. Niin ihmeelliseltä tuntuu, että ylipäänsä jotenkin on perhe-elämää ja rutiineiltaan normaalia arkea kyetty sen vuoden takaisen päivän jälkeen jatkamaan. Vaikka kaikki tuntui pysähtyvän, niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lokakuu raskaine muistoineen jatkuu tämänkin päivän jälkeen. Käyn varmasti tulevina päivinä läpi yhä kaikkea sitä, mitä viime vuonna elimme, onhan edessä myös esimerkiksi hautajaisten vuosipäivä. 

Tänään olen kuitenkin ajatellut ennen muuta sitä, että kyse ei ollut vain kuolemasta vaan myös syntymästä. Vuosi sitten saimme ihanan pienen pojan, hetkeksi ja sittenkin myös iäksi. Veikkosemme on aina erottamaton osa perhettämme. Rakkaus on ääretöntä ja vahvaa, ylittää elämän ja kuoleman rajat. 

Olen hankala tapaus, I know

Minä ja muut. Kohtaaminen on välillä niin vaikeaa. Kaikki, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta, aiheuttaa ikäviä tunteita. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Alkukesästä en sietänyt onnitteluja. Nyt, kun törmään paikkoihin vatsa edellä, hämmennyn siitä, että onnitteluja ei tulekaan.

Olin vastikää koulutuksessa, jossa tapasin monia etäisempiä työkuvioista tuttuja ihmisiä ensi kertaa viime syksyn jälkeen. Ei osanottoja eikä onnitteluja. Ymmärrän heitä: Tuntuu kököltä onnitella, kun tietää, miten viimeksi kävi. Tuntuu vaikealta ottaa osaa, kun siitä surullisesta on kulunut jo kohta vuosi.

Silti jotenkin harmittaa. Tulee sellainen olo niin kuin olisi muiden silmissä jo ihan normaalia, että minulla nyt on aina vain tällainen vatsa mutta ei koskaan sitä vauvaa...

Olen jo niin kypsänä tähän odottamiseen...

Olemme kysyjille kertoneet pienen silmumme sukupuolen. Spontaanit ihastuksen huudahdukset ja hehkutukset aiheuttavat minulle kurjan fiiliksen. Tiedän, että innostuneet reaktiot eivät millään tavalla liity kuolleeseen lapseemme, mutta silti närkästyn: miksi se on niin ihanaa, että vauva on tyttö? Olisi se menetetty poikakin ollut ihana!


Satuttaa, kun joku hehkuttaa vauva- tai raskausonneaan. Vituttaa, kun joku nurisee raskausvaivoista tai vauva-arjesta.  


Hankalin puheenaihe niiden tavisten kanssa tällä hetkellä on pelkoni. Hirveä, kokonaisvaltainen, ahdistava pelko.

Kun puhun pelosta lähipiirin ihmisille, saan rauhoitteluja. Aina vedotaan todennäköisyyksiin. Kuinkahan monesta suusta olen kuullut, että todennäköisyydet ovat täysin meidän puolellamme.

Mutta minulle oma kokemus on painavampi kuin tilastotieto. (Miehelle myös, ei hänkään luota onnelliseen lopputulokseen yhtään minua enempää eikä näin ollen pysty minua pelossani liiemmin auttamaan.) Minun kokemusmaailmassani kohtukuoleman riski on 50 %. Olen kerran onnistunut saamaan elävän lapsen täysiaikaisen raskauden päätteeksi, toisella kerralla sain kuolleen. En saa lohtua faktasta, että tilastojen valossa uusi vauva syntyy elävänä yli 99-prosenttisella varmuudella.

Se, että muut eivät pysty ymmärtämään pelkoani, harmittaa, vaikka jollain tasolla ajattelen myös, että onneksi he eivät voi ymmärtää. Edes heillä on se kauniin ja tarkoituksenmukaisen maailman harha, josta minä en enää pääse osalliseksi.

...kypsänä suremiseen, siihen miten se vaikuttaa kaikkeen...

Sitten, jos joku ei-kohtalotoveri yrittääkin ymmärtää, ärryn myös. Mitä siitä, jos sinulle kävi joskus niin, että vauvan sykettä ei löydetty ja jouduit ultraan - hitot pelostasi, kun ultrassa sitten todettiin, että kaikki on kumminkin kunnossa! Mitä siitä, jos jouduit odottamaan tuskalliset ja pelottavat kaksi viikkoa yli lasketun ajan, jos lopulta sait elävän vauvan! Mitä siitä, että kerrot pelkääväsi kätkytkuolemaa, valvovasi vauvasi hengitystä, jos et ole koskaan joutunut kokemaan sitä, että pahin pelko todella käy toteen! Jos tunnet vain pelon, mutta et sitä musertavaa epäuskoa kauhua järkytystä, kun tajuaa, että pelko ei murheelta suojaakaan. Että turvaa ei ole, liikkeiden tarkkailu, hengityksen vahtiminen, mikään ei lopulta takaa sitä, etteikö jotain pahaa, liian pahaa ja peruuttamatonta voisi tapahtua.

En halua kuulla puhetta kaikkien äitien peloista ja läpi elämän kestävästä huolesta. Kun on jo menettänyt, on ikuisesti eri sarjassa, toisella tasolla. Totta kai pelkoa ja huolta on kaikilla, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta olen varma, että kerran menettäneen pelko on erilaista kuin sen, joka voi sittenkin - joko tietoisesti tai tiedostamatta - tuudittautua lapsenomaiseen ei se voi tapahtua minulle -tunteeseen. Joka selviää säikähdyksellä, hengähtää helpotuksesta, kertoo mammakahvilassa läheltä piti -tilanteesta ja kiittää, miten suojelusenkelit olivat taas matkassa.

Ymmärrän tietysti, että joillain äideillä on taustallaan muita suruja, menetyksiä, pettymyksiä ja traumoja, jotka heittävät varjoaan raskausaikaan ja vauva-arkeen. Uskon kuitenkin, että lapsen menettämisen kokemus on pelkojen aiheuttajana omaa luokkaansa. Se on niin odotusten vastaista, luontaisen järjestyksen mullistavaa. Siksi en oikeastaan edes halua "ymmärrystä" niiltä, joilla ei samaa kokemusta ole.

...kypsänä itseeni, miten kaikki on niin hapanta ja mätää,

oleminen muiden kanssa maailmassa niin mahdotonta...

Mitä sitten haluan? En kai tiedä oikein itsekään. Ehkä haluaisin, että pelkoani kuunneltaisiin, että tunnustettaisiin keinottomuus sen poistamiseen, halattaisiin ja sanottaisiin, että sulla on varmasti tosi raskasta. Voi olla, että silloinkin ärtyisin jostakin väärästä äänensävystä ja kokisin, että ei se toinen oikeasti edes tarkoita, mitä sanoo.

Erillisyyden ja yksinäisyyden kokemuksiin tässä menetyksen jälkeisen odotuksen pelossa auttaa oikeastaan vain vertaistuki. Moni äiti on todistettavasti saanut elävän vauvan kuolleen jälkeen. Moni on kulkenut läpi saman loputtomalta tuntuvan raskauden ja kaikesta huolimatta säilyttänyt järkensä.


Laskettuun aikaan on yli kolme kuukautta. Se tuntuu mahdottomalta. Mutta aika kuluu, hitaasti ja silti varmasti, ja pelon alla sisimmässäni on sisupussi, joka on päättänyt jaksaa. Sillä eihän muuta vaihtoehtoa edes ole.

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!

Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.

En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.

Pakko nauttia

Kun maaginen kaksitoista viikkoa täyttyi ja np-ultrassakin kaikki oli hyvin, kuulimme monelta läheiseltämme, miten nyt saamme luvan kanssa vain nauttia raskaudesta. Joiltakin kehotus nauttia tuli suorastaan käskynä: nyt pitää nauttia. Kyllähän vauvakin vaistoaa äidin tunteet, ei saa masistella, pitää nauttia!

Ei, en minä nauti raskaudesta. Siihen on monta syytä.

1. Olin raskaana juuri äsken! Täydet yhdeksän kuukautta. Ja vaikka olinkin fyysisesti hyvässä kunnossa, säästyin pahimmilta vaivoilta ja todella nautin vatsastani, ei se raskaana oleminen nyt niin auvoista ole, että olisin heti halunnut jatkaa toiset yhdeksän kuukautta putkeen alle puolen vuoden tauolla välissä.

2. Halusin vauvan, en raskautta. Syli huutaa ikävää. Kun en kerran saanut sitä vauvaa, jota viimeksi odotin, minun on taas vain elettävä läpi tämä vatsankasvatusvaihe.

3. Minun ei kuuluisi nyt olla raskaana. Jos kaikki olisi mennyt oikein, meillä olisi nyt yhdeksänkuinen vauva. Veikkosen odotusaikana ajattelimme, että lapset ovat todennäköisesti siinä, kolmatta ei ollut suunnitelmissa, mutta jos suunnitelmat olisivatkin muuttuneet, tuskin tällä tahdilla. Välttämättä ei olisi kiertokaan vielä edes palannut (esikoisesta palasi n. 11 kk synnytyksestä), kenties olisin laitattanut kierukan jälkitarkastuksessa.

4. Tämä raskaus on ollut fyysisesti koettelevampi kuin edelliset (ja olen vasta puolivälissä!). Pahoinvointia oli enemmän, viikot 6-14 oksensin lähes päivittäin, välillä useita kertoja päivässä. Lähtöpainoa oli edellisestä raskaudesta jääneiden kilojen takia aiempaa enemmän, joten painan jo nyt yli sen mitä mennessäni synnyttämään esikoista eikä veikkosen raskauden loppulukemiinkaan ole enää pitkä matka. Niinpä olokin on kömpelömpi ja - niin pinnallista kuin se onkin - epäviehättävä. Vatsa näkyy selvästi, mutta ujostelen sitä yhä, katseet ahdistavat. En pysty nauttimaan odottavasta olemuksestani samalla tavalla kuin aiemmilla kerroilla.

5. Minä pelkään. En joka hetki niin jäätävästi kuin etukäteen kuvittelin, mutta pelkään kuitenkin. Jäljellä oleva matka joulukuuhun tuntuu mahdottoman pitkältä. Niin monta viikkoa, kuukautta, hetkeä vielä, jolloin kaikki voi yhtäkkiä mennä pieleen. Tunnen liikkeitä päivittäin, mutta mielestäni vähemmän kuin aiemmissa raskauksissa tässä kohtaa. Se aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kotidoppler tuo rauhan hetkeksi, mutta todella: vain hetkeksi. Minulla ei ole tavisodottajan luottamusta, todennäköisyyksien turvaa, sitä autuasta harhaa, jossa paha tapahtuu muille, ei meille. Kuinka voisin nauttia raskaudesta, kun pelkään niin kovasti, että en tätäkään vauvaa saa syliini elävänä.

(EDIT: Kohta 6, tämä unohtui aiemmin, liittyy toki pelkoon myös. Koen hirveää stressiä melkein mistä vain arkisesta asiasta. Mökkikylässä en oikein uskaltaisi syödä salaattia, kun en tiedä, onko se pesty ja millaisella vedellä (ehkä kaivovedellä - onko sitä tutkittu..?) Ruoka-ainesuosituksista en halua lipsua piirun vertaa,  ei auta nyt se kuuluisa maalaisjärki. Uiminen pelottaa, seksi pelottaa, auton kyydissä oleminen pelottaa. Nauti siinä sitten.)


Jopa ammattiauttaja kysyi viime käynnillä, olenko pystynyt nauttimaan raskaudestani. Vastasin, että en raskaudesta, mutta elämästä muuten. Ja se on mielestäni aika ihmeellistä, suurenmoista suorastaan! Alle vuosi lapseni kuolemasta, ja nyt jo koen hetkiä, jolloin nautin elämästä. Raskaus ahdistuksineen ja pelkoineen on osa tämänhetkistä elämää, kuten on suuri surukin pienen poikani kuolemasta. Silti, pelosta ja surusta huolimatta, voin ihan vilpittömästi sanoa tänä kesänä nauttineeni elämästä. Ei kai tämän enempään tarvitsekaan pystyä?

Kaikki hyvin

Välillä tuntuu turhauttavalta edes yrittää löytää sanoja tunteille. En osaa kuvailla sitä jännitystä ja pelkoa, jota tunsin tänään ultraan mennessäni. Se oli vielä niin paljon kouriintuntuvampaa kuin varhais- ja np-ultrissa. Lapsi on jo niin paljon todellisempi. Pelosta huolimatta olen kiintynyt, ajatus menettämisestä on sietämätön. 

Katsoin kuvaruutua, katsoin kätilön kasvoja. Kuvaruutua ja taas kasvoja. Nyt se pysäytti kuvan, tarkentaa, mittaa... Onko tuo ryppy kulmien välissä huolta? Miksi se on niin hiljaa? Nyt se sanoo jotain, mitä se sellainen mitta tarkoittaa, mikä nestekaiku, mikä virtaus? Tuleeko nyt huonoja uutisia?

Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli yhtä erinomaisesti kuin esikoisen ja veikkosenkin raskaudessa tässä kohtaa. 

Uskomatonta ja ihmeellistä. 

Silti on matkaa niin paljon jäljellä... Mutta nyt hengähdän, nyt ajattelen oikein unelmaisen ja tulevaisuudenuskoisen ajatuksen. Tämän hetken, tämän helteisen yöksi taittuvan illan odotan onnellisena ja luottavaisena.

Painajaisten paluu

Jos päivällä pystynkin hetkittäin sysäämään pelon sivummalle, jos pystyn kantamaan surua jo luonnollisena ja väistämättömänä osana elämääni, yöllä en voi mieltäni kontrolloida.

Kirjoitin kevättalvella nukkumisvaikeuksista ja painajaisista, jotka hellittivät vasta lääkkeiden avulla. Keväällä meni hetkinen unien osalta jo hyvin, sitten tein plussatestin. Olen ihan raskauden alusta saakka nähnyt tasaiseen (onneksi kuitenkin harvahkoon) tahtiin menettämiseen liittyviä painajaisia.

Parin viime viikon ajan, kun päivät ovat yllättäen kuluneet yleisellä mittapuullani melko "hyvin", painajaisista on tullut lähes jokaöinen vitsaus.

Alitajunta on vienyt minut Linnanmäen uuteen vapaapudotuslaitteeseen, ja siellä istuessani olen kauhuissani tajunnut, että tämähän voi olla vaarallista kohtuvauvalle. Ja sitten laitteesta poistuttuani on alkanut hirveä verenvuoto. Olen syönyt hillittömän määrän homejuustoa hienoilla kutsuilla, koska en kehdannut kieltäytyä, ja jälkeenpäin olen katunut rankasti, kannattiko ottaa listeriariski vain kohteliaisuussyistä.

Olen ripustanut juuri synnyttäneenä narulle vaaleanpunaista pyykkiä, olen saanut elävän tyttövauvan, mutta olen murheen murtama, koska esikoinen on kuollut. Ja sen takia en voi tuntea kiintymystä vauvaan, olen katkera hänelle ja koko elämälle: minulla ei voi olla kahta elävää lasta yhtä aikaa, olisihan se pitänyt tajuta...

Kummallisimmassa unessa selvisi, että veikkosen kuolema olikin ollut vain unta (melkoista metameininkiä), hän olikin vielä elossa kohdussani, raskausviikot olivat 40+2 ja aloin panikoida, että käynnistys on pakko saada ennen viikkoja 40+6, ettei uni ehdi käydä toteen. Ja sitten unessa kuitenkin tajusin, että olin ollut jo uudestaankin raskaana kuoleman jälkeen ja ihmettelin, miten se on mahdollista, mihin se uusi vauva nyt on joutunut... Joku vauva vatsassani oli, enkä ollut enää varma, kuka, ja kaiken kukkuraksi vauva oli pelottavan liikkumaton. 

Tämä tie on kuljettava kaikkine tunteineen. Oikotietä ei ole, ei minkäänlaista pakomahdollisuutta. Kohtaan suruni ja pelkoni joko valveilla tai unessa. Näköjään tämä menee niin, että jos voin päivällä hyvin, voin yöllä huonosti, ja jos nukun yöt levollisesti, ahdistus ja ikävä vaivaavat hereillä ollessani. Vaaka on tasapainossa siis (hahaa).

Missä olisi pikakelausnappi, jolla pääsisin siihen hetkeen, että elämä on oikeasti jo tasapainoisemmilla raiteilla..? Tuleeko sellaista hetkeä koskaan edes?

Puoli vuotta jouluun on!

Päivät lyhenevät - ihanaa! Illat jo hiljakseen pimenevät - mahtavaa! Voikukkien hahtuvapallot, syreenien ja pihlajien varisseet kukat ovat höytyvä ja terälehti kerrallaan askelia kohti joulua.

En uskalla vielä kovin konkreettisesti odottaa vauvaa. En tahdo kuvitella vaatteita takaisin hoitopöydän laatikoihin, joista ne lokakuussa pakattiin pois vain hetkinen sen jälkeen, kun olin ne paikalleen laittanut. Minua pelottaa ja ahdistaa miettiä ensimmäistä turvakaukalokyytiä sairaalasta kotiin tai vaunukävelyä kello kolmen hämärässä. Fyysisesti kehoni odottaa vauvaa, mutta mielen en anna olla täysillä mukana.

Niinpä odotankin joulua! Vaalin mielikuvaa tulevasta joulusta, maailman ihanimmasta joulusta. Tänä vuonna ei käydä mietintää siitä, mennäänkö minun vai miehen sukulaisiin. Emme lähde pohjoiseen emmekä etelään. Pysymme kotikaupungissamme, omassa kodissamme, oman perheen kesken.

(Ja tämän kuitenkin rohkenen kuvitella:) Perheessämme on uusi jäsen silloin, parin viikon ikäinen, otsakurtuissa vielä siliämättä se mystinen ikiaikainen viisaus, joka vastasyntyneissä on, kasvonpiirteissä kipeitä mutta niin rakkaita muistumia liian varhain lähteneestä veljestä.

Minä odotan esikoisen jännitystä ja iloa, lahjakääröjen rapinaa, ja siellä lattialla kultapapeririekaleiden seassa lampaantaljan päällä pötköttelee pieni ihminen, jolle joulu on vielä aivan yhdentekevä juttu.

Välillä piparkakkuidyllin tuoksuiset joulufantasiani huvittavat itseänikin. Kuka nyt miettii juuri juhannuksesta päästyä jouluruokia! Että voisinpa kokeilla naistenlehdestä lukemaani vinkkiä pakastaa esikeitettyjä uusia perunoita jouluksi. Ja heti äitiysloman ensimmäisinä viikkoina sitten leivon pakkaseen, valmistan kaikki laatikot alusta pitäen itse.

Hankimme kuusen ja siihen jonkun ihan erityisen enkelikoristeen, joka kynttilöiden loimussa loistaa lohtua: poissaolevakin on vahvasti läsnä. Varpunen jouluaamuna itkettää tietysti, mutta vähemmän katkerasti kuin viime jouluna.

Koska olemme joulun kotona, pääsemme käymään aattona myös veikkosen haudalla. Puiden oksilla huurteinen lumikuorrutus ja kirkkomaalla kynttilämeri silmänkantamattomiin. Viimein on se kivikin paikoillaan ja kanervia vai mitä nyt callunoita siellä. Esikoisen kanssa voisimme jäädyttää parvekkeella jäälyhdyn, se olisi haudalla jouluna niin kaunis.

Minä uskallan kuvitella tällaisia, mutta totuus on, että kaikki tuntuu todellakin vain kuvitelmalta. Huterilta haaveilta, etäisiltä ja saavuttamattomilta unelmilta. En millään pysty uskomaan, että kuvitelmieni joulu on ihan oikeasti hyvinkin mahdollinen.

Luottamus tulevaan on lasipallonhauras. Mennyt ei ole mennyttä, se on tässä hetkessä läsnä painavana varjona. Veikkonen on minulle niin paljon enemmän totta kuin pikkuinen silmu, jonka olemassaoloa en vatsan pyöristymisestä ja kotidopplerin löytämästä kiivaasta pumputuksesta huolimatta välillä pysty edes käsittämään. Yksi on mennyt, toinen ei ole vielä lähimainkaan tullut - molemmat asioita, joihin ymmärrys ei oikein yllä.


Rakas joulupukki, en toivo kohtuuttomia, yhden ainoan paketin vain. Jouluun on vielä aikaa, mutta jaksan kyllä odottaa, jaksan jaksan, jos voit luvata, että en odota turhaan...