Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!

Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.

En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.