Surun opissa

Talvella, olikohan tammikuuta, luin Taru Hallikaisen kirjan Pikkuveljet eivät ole perhosia. Kohdun mittainen elämä. Se on kokemuksellinen surukirja: Hallikainen menetti kohtukuolemalle toisen kaksosvauvoistaan ja kantoi 12 viikkoa sisällään elävää ja kuollutta lasta. Hallikainen kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, lukiessa monet hänen kokemuksensa tuntuivat hyvin tutuilta. Talvella, suruni mustimmilla hetkillä, minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, kun kirjoittaja kertoi jo alle vuoden kuluttua kuolleen poikansa syntymästä tuntevansa onnea ja kiitollisuutta. Hän jopa kuvasi surun tekevän elämästä jotenkin aidompaa ja täydempää. Ajattelin katkerana, että tuon kokemuksen täytyi johtua siitä, että hän kuitenkin sai yhden elävän vauvan. Hän sai yhtä aikaa surun ja onnen. En voinut uskoa, että itse pystyisin saavuttamaan saman tunteen samassa ajassa. (Lisää kirjasta esim. täällä.)

Mutta nyt saan kuin saankin kiinni hänen ajatuksistaan. Pystyn jollain tasolla olemaan kiitollinen siitä, että olen saanut pitää poikaani lähelläni edes sen lyhyen kohdun mittaisen elämän ajan. Olen päässyt kaiken alleen hukuttavasta surusta jo sellaiseen vaiheeseen, että koen myös onnen hetkiä. Uskon, että suru osaltaan tekee niistä hetkistä vielä täydempiä.

Surun ansiosta tartun hetkiin vahvemmin kuin ennen ja toisaalta tyydyn vähään. Ei saatu järjestettyä kahdenkeskistä lomareissua miehen kanssa tälle kesälle, mutta hitot siitä, kun kerran sentään käytiin yöuinnilla meressä kaksin ja toisen kerran poljettiin lainapyörillä kukkaniityn ohitse terassille. Ei ollut tänä kesänä vauvaa mukana uimarantaleikeissä, mutta olihan kellukkeet käsivarsissa polskiva esikoinen, jolla oli niin hauskaa, että oli pakko nauraa ääneen, sekä äidin että lapsen.

Käpy ry:n 20-vuotisjuhlajulkaisusta Kun lapsi kuolee

Tavallaan minua inhottaa ajatus siitä, että suru jalostaa, kasvattaa ja opettaa. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat ja sitä rataa - höpö höpö! Suru voi myös katkeroittaa, kyynistää, erakoittaa, eristää. Suru voi joskus rikkoa kokonaan ihmisen luottamuksen hyvään. Suru voi vammauttaa psyykkisesti tai jopa fyysisesti.

Minusta olisi ylimielistä väittää, että kokemukseni jälkeen arvostan esimerkiksi elävää lastani enemmän kuin joku toinen, joka ei ole lasta menettänyt. Tai että ymmärrän elämästä enemmän. Tietysti on tilanteita, joissa sydäntä raapii se, miten erilaista kokoluokkaa vastoinkäymiset toisissa perheissä ovat, ja tekee mieli parkua, että älkää nyt tuollaisten pikkuasioiden takia hajoilko, toiset on kumminkin omansa haudanneet...

Kuitenkin myös minä pulttailen turhista asioista ja olen äitinä kärsimätön. Suru ei tuonutkaan zen-henkistä tyyntä elämänviisautta; se lyhensi pinnaa, alensi stressinsieto- ja keskittymiskykyä, nakersi yleistä jaksamista. Ikävintä on se, että tässä kohtaa, kun aikaa on menetyksestä muun maailman silmissä kulunut jo paljon tai ainakin riittävästi, moni olettaa minun olevan ennallani. Vaikka suru ei olekaan enää sitä lamauttavaa pimeää, mitä se pahimpina hetkinä oli, se vaikuttaa arkeen kotona ja kodin ulkopuolella, eivätkä vaikutukset useinkaan ole positiivisia.


Suru opettaa, totta kai. Suru paljastaa uusia puolia itsestä ja toisista, se pakottaa miettimään maailmankatsomuksellisia asioita, käsittelemään väisteltyä ja silti niin väistämätöntä kuolemaa. Suru opettaa, mutta sitä ei tarvitse kenenkään muun tulla kertomaan minulle. Ei varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole haudannut lastaan. Suru ei ole lapsensa menettäneiden yksinoikeus, mutta kyllä tämä suru silti on aivan erityisen tuskallista. Uskon, että jokaisen vanhemman pahin pelko on oman lapsen kuolema, ja kun se tapahtuu - voiko sen suurempaa surua olla?

Mitään logiikkaa ei ole siinä, millä perusteella näitä elämän oppeja jaellaan. Mutta kun kohdalle tällainen taakka napsahtaa, niin ei auta kuin yrittää ottaa annetut kovat opit vastaan.

Usein kuulee sanottavan, että surun tai muun suuren kriisin myötä elämän arvojärjestys menee uusiksi. Minulle ei käynyt niin. Kuulostaa omahyväiseltä, mutta arvoni olivat ehkä melko hyvin kohdillaan jo ennestään. Materia ei ole ollut koskaan tärkeää, olen tehnyt vaikkapa nyt opiskeluun ja työelämään liittyvät valinnat täysin muut arvot kuin raha mielessä. Perhe ja ihmissuhteet olivat jo ennestään prioriteettilistan kärjessä.

Jos suru elämän perusarvoille teki jotakin, se vahvisti niitä. Ja sitten se teki myös jotain ikävää: oman pikkuisen elämänpiirin ulkopuolelle kurkottavat asiat, esimerkiksi kulutusvalintoihin liittyvät, ovat nyt jääneet olemattomalle huomiolle. Oma kriisini on ihmisten ja eläinten epäoikeudenmukaisen kohtelun tai lämpenevän ilmaston uhkakuvien ylitse ulottuva kriisi. Muuhun kuin itseeni ja perheeseeni, arjen pakollisiin askareisiin ja uuteen raskauteen surun keskellä en nyt vain jaksa vähäisiä voimiani kohdistaa.

Toisaalta ehkä tässäkin asiassa kaikki palautuu hetkessä elämiseen. Yritän voida tässä hetkessä mahdollisimman hyvin, pitää huolta edes itsestäni ja lähimmistäni. Pienillä teoillani en kuitenkaan voi vääryyttä maailmasta poistaa tai ilmastonmuutosta pysäyttää - miksi tuhlaisin energiaani murehtimiseen... Kyynistä ehkä, toisaalta realistista. Suru katkoo siivet haihattelulta! Suru nitistää sisäisen maailmanparantajan!


Tärkeimmät opit ovat yksinkertaisia: suru kuuluu elämään, kuolema on osa kulkuamme täällä. Nämä asiat kuulostavat latteilta itsestäänselvyyksiltä, mutta eivät sitä oikeasti ole. Emmehän muuten hätkähtäisi, putoaisi, järkyttyisi niin pahoin, kun kuolema saapuu odottamattomalla hetkellä ja uhmaa luonnollisena pidettyä järjestystä, jossa lapset hautaavat vanhempansa, ei päinvastoin.

Sain surun, jota kannan mukanani aina. Opin kertarysäyksellä, miten lupaa kyselemätön ja peruuttamaton on kuolema.