Toisten onni, part 2

Sinä aikana, kun odotin veikkosta, syntyi vauva kälylle, kolmelle ystävälle, kahdelle serkulle ja yhdelle työkaverille. Aikana veikkosen kuolemasta tähän päivään vauvan on saanut kaksi läheistä ystävää, yksi työkaveri ja pari samassa kaupungissa asuvaa tuttavaa. Viisi näistä yhdestätoista vauvasta syntyi syys-marraskuussa, hyvin samoihin aikoihin menetyksemme kanssa siis. Tähän päälle tietysti kaikki random-tuttavuudet ja Facebook-kaverit, joiden vaaleanpunaisista ja vaaleansinisistä nyyteistä en ole edes pitänyt lukua.

Kun on yli 30 mutta vielä alle 35 ja lähipiiri koostuu pääasiassa saman ikähaarukan ihmisistä, lisääntymisbuumi ei ole mitenkään poikkeuksellista. Monet saavat toisia ja kolmansia, jotkut esikoisia. Lapsettomat alkavat selvästi olla ystävien ja kaverien joukossa vähemmistöä.

Aluksi en voinut ajatellakaan, että näkisin vauvoja. Totta kai vauvoja näki, kaupassa, puistossa, paikoissa, joissa puoliväkisin oli liikuttava. Ja se oli jo liikaa - uppo-oudot vauvat, joiden ohi pystyi äkkiä kävelemään, olivat aivan liikaa. Että olisin mennyt varta vasten tapaamaan jotakuta lähipiirin vauvaa - täysin hullu ajatus!

Veikkosen kuolema on väistämättä vaikuttanut ihmissuhteisiin. Toisen onni ja toisen suru yhtä aikaa saman asian ympärillä on erittäin haastava tilanne. Noiden kotikaupungin tuttavien kanssa suhde olisi asioiden mennessä toisin luultavasti lämmennyt paremmaksi kaveruudeksi; odotusaikana suunnittelimme vaunulenkkejä ja kahvitreffejä. Nyt kommunikaatio on jäänyt tyystin. Syksyn vauvat ovat samanikäisyytensä takia hyvin vaikea pala, enkä ole heistä kohdannut vieläkään ketään.

Parhaiten yhteys on säilynyt toisen läheisen ystäväni kanssa. Hän oli lähellä raskautensa puoliväliä, kun veikkonen kuoli. Hän tuki ja kannatteli, lähestyi rohkeasti, vaikka kasvavan vatsan katseleminen aiheutti minulle tuskaa, joka välillä pääsi näkyviin. Vauvan synnyttyäkin olemme tavanneet melko usein. Välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, mieli keikkuu laidasta toiseen niin, että koskaan en pysty omia reaktioitani täysin ennakoimaan.

Yksi fraaseista, joita olen lapseni menettämisen jälkeen alkanut vihata, on tämä: Toisten onni ei ole minulta/sinulta/keneltäkään pois. Ei olekaan, ei tietenkään ole. Nykyään pystyn jo ihan vilpittömästi tuntemaan jonkinlaista myötäiloakin syntymäuutisista. Tunnen aina helpotusta: noille ei käynyt niin kuin meille, huh!

Mutta kyllä toisten onni tekee omasta surusta hetkittäin vielä kipeämpää, konkreettisempaa ja yksinäisempää.

Aluksi tunne oli suorastaan fyysinen. Toisilla oli vauva kohdussa tai sylissä, minulla haudassa. On vaikeaa selittää sitä ruumiillista, alkukantaista tuskaa, jota kohtukuoleman jälkeen kokee, ja tieto siitä, että toisilla oli ulottuvillaan se, mitä me menetimme, teki tuskasta vielä vähän rujompaa.

Kateus on katala, inhottava tunne, mutta se tuli väistämättä myös. Vielä pahempaa kateudesta teki se, että jotkut, jopa lähimmät (mies, äiti, anoppi) eivät ymmärtäneet sitä. Sain kuulla tyypillistä lässytystä siitä, miten kateus myrkyttää mielen ja tekee olostani vain entistä kurjemman. Mutta oloni oli jo niin pohjattoman kurja, että ei se siitä voinut enempää kurjistua. En ymmärrä, miksi tunteiden tukahduttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin niiden vastaanottaminen. Tämä on ollut yksi asioista, joita suru on opettanut: tunteisiin on lupa. Tunteet ovat tunteita, eivät tekoja, tunteet menevät pilvinä taivaalla, muuttavat muotoaan, ja kas, yhtenä päivänä kateus ei enää olekaan niin kalvavaa, se on hiutunut jo aivan ohueksi harsoksi, joka vain silloin tällöin mielen päällä häivähtelee.

Toisten onni alleviivaa myös kokemusta elämän epäreiluudesta: toiset saavat, toiset eivät; toiset onnistuvat, toiset eivät. On vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikista meistä yhtä aikaa raskaana olleista tutuista naisista se olin juuri minä, joka tipahti sinne 0,3 prosentin kohtukuolemamarginaaliin. Vaikka oikea kysymys onkin "miksi kukaan", kyllä varmasti jokainen tällaisen surun kohdannut esittää heti järkyttävillä alkumetreillä kysymyksen "miksi juuri minä, miksi meidän perhe".

Voin myöntää rehellisesti, että uusi raskaus on yksi tekijä siinä, miksi toisten vauvaonni on nykyisin jo hitusen helpompaa kestää. Jos en olisi saanut tätä uutta mahdollisuutta, saattaisin tällä hetkelläkin olla syvällä katkeruuden ja kateuden kuopassa. Myönnän heikkouteni (inhimillisyyteni?). Joku toinen kokee toisin, selviää ehkä ilman näitä alhaisia tunteita, pointsit siitä! Kirjoitan tästä, koska uskon, että en kuitenkaan ole ainoa, joka on hetkittäin kokenut toisten onnen tekevän omasta tuskasta vieläkin sietämättömämpää.

Viikonlopun vietimme mökillä ystäväperheen kanssa. Heillä on vuosina 2010 ja 2013 syntyneet pojat. Samat vuodet, poikia molemmat, ihan kuten pitäisi olla meilläkin. Oli mukavia, onnellisia hetkiä. Oli haikeuden hetkiä: neljä niitä pikkupoikia olisi pitänyt olla. Isot keskenään leikkivät ja pienet yhdessä konttailevat. Näin pitkällä kuitenkin jo olen, että lähdin yhdessä mökkeilemään ja muutamalla laiturinnokassa kenenkään huomaamatta vuodatetulla kyyneleellä selvisin.