Luottamusprojekti

Jo alkukesästä aloitin. Kaivoin kaapin perältä kangaspussin, jossa oli läjä 10 x 10 -senttisiä neuletilkkuja ja iso kerä hahtuvalankaa. Reippaana esikoisvauvan äitinä olin aikanani neulonut monet vaippahousut pienelle kestopepulleni. Yhdestä käyttämättä jääneestä kerästä aloin silloin tällöin aikani kuluksi neuloa tilkkuja, joista piti tulla peitto.

Esikoinen kasvoi, tilkkumäärä ei pysynyt perässä. Peitosta olisi pitänyt tehdä aina vain suurempi, ja kävi niin, että se ei koskaan valmistunut esikoispojalleni. Toiselle pojalleni en edes yrittänyt sitä tehdä. Odotus meni omalla painollaan, samanlaista intoa tihkuvaa varustein valmistautumista siihen ei liittynyt kuin esikoisen aikana.

Mutta nyt - nyt minä aion kutoa peiton pienelle tyttärelleni. Silmukka silmukalta, kerros kerrokselta rakennan luottamusta siihen, että vauva todella tulee luoksemme. Äitinsä tuskalla ja rakkaudella kutoman peiton saa meidän oma pikkuinen silmu.

Kaikki on kamalan symbolista. Lanka on liukuvärjättyä, paikoin melkein kirkkaanoranssia, silkkaa iloa, välillä taas ruskeaksi tummuvaa. Käsittelemättömästä villasta tehtyä hahtuvaa, joka katkeaa helposti. Käsialani ei ole yhdenmukaista, toisina päivinä on rennot ranteet ja välillä tulee niin turkasen tiukkaa.

Tilkkujen määrä kasvaa samaan tahtiin vauvan kanssa. Seuraan Kaksplussan sivuilta raskauden etenemistä viikko viikolta ja pidän huolen, että tilkkuja on koko ajan sellainen määrä, että ne riittävät vauvani peitoksi. Nyt hän on jo 28 senttiä pitkä!

En hanki vielä vauvanvaatteita, en kiertele kirppiksillä tai klikkaile pitsi-ihanuuksia nettipuotien ostoskoreihin. Mutta peittoa neulon kuin mikäkin Penelope, sillä erotuksella vain, että en odota vanhaa palaavaksi vaan uutta tulevaksi. Enkä pura tekelettäni välillä, itsepintaisesti etenen. Kutominen on konkreettista odottamisen aikaa: silmukka toisensa jälkeen, viikko viikolta olen lähempänä valmista. "Sinähän voit ajatella, että se on ikään kuin työsi nyt - työ joka sinun on tehtävä vauvallesi", ehdotti ammattiauttajakin, kun kerroin hänelle tästä projektistani.

Peitto on helppo, koska sen vauva tarvitsee joka tapauksessa.

Olen ikuisesti kiitollinen ihanasta virkatusta villapeitosta, jonka veikkonen sairaalassa sai laatikkovuoteeseensa. Lämpimästi ja hellästi peiteltynä hänet kannettiin laatikossa pois. Sama peitto saatiin sitten mukaan arkkuunkin, siihen käärittynä poikamme laskettiin hautaan. Villapeitto, ettei tule pienelle kylmä maan povessa... Olen usein miettinyt, mistä sairaalan peitto oli peräisin. Oliko joku kohtalotoverini kenties lahjoittanut sen synnytysosastolle? Kutovatko kätilöt kahvitunneillaan peittoja kuolleille vauvoille? Oliko se sittenkin tarkoitettu elävälle, mutta synnytyksen hoitanut kätilö oli niin hyväsydäminen, että päätti antaa sen juuri meidän kauniille pojallemme?

Kun luottamus langan tavoin katkeaa, ajattelen synkästi, että voihan peiton laittaa arkkuunkin. Ja niin saan työtä jatketuksi, kierrän katkenneet päät yhteen, luon uudet silmukat.

Kutoessani pakotan itseni ajattelemaan vauvaa. Jokaista tilkkua kohden yksi haave, yksi mielikuva:

Viimeinen ponnistus, ensimmäinen katse, vauvan lämpimänliukas iho omaani vasten, kun kätilö nostaa hänet rinnalleni.

Esikoinen sairaalassa ensivisiitillä, sisarusten kohtaamisen aiheuttama tunnetulvahdus äidin sydämessä.

Ensimmäinen ilta kotona, joku luontodokkari telkkarissa, minä imetän sohvan nurkassa ja mies tuo vaimolleen ison vesituopin ja voileivän, antaa vielä suukon otsalle sekä minulle että tytölle.

Haaveita, jotka ovat saavutettavissa ja tuntuvat silti niin saavuttamattomilta. Haaveita, jotka satuttavat niin, että mieluummin työntäisin ne mielestäni. Neulominen on haaveiden aikaa. Se on pakko-haaveilla-tila. 

Niin feministi kuin olenkin, pidän siitä, miten tällainen käsityö kuuluu johonkin ikiaikaiseen, naissukupolvelta toiselle kulkevaan, vanhahtavan sukupuolittuneeseen maailmaan. Aina ovat äidit lapsilleen peittoja neuloneet. Miten ne langat ulottuvat historiaan, aikoihin joina vauvan menettämisen suru oli lähes jokaisen äidin suru, ja tulevaankin: joskus minä vielä näytän tytölleni, miten puikkoja pidetään, miten pudonneet silmukat hermostumatta poimitaan takaisin virkkuukoukulla ja jatketaan.