Voimauttava synnytys

Olen kirjoittanut täällä blogissa kärkkääseen sävyyn luomusynnytyksestä. Tehtäköön selväksi: en missään nimessä vastusta sitä, että äiti toivoo synnytyksen sujuvan mahdollisimman luonnonmukaisesti ja valmistautuu siihen ennalta. Se, mikä ärsyttää, on puhetapa, jossa luomusynnytys nostetaan itseisarvoiseksi päämääräksi. Suututtaa sokea luottamus siihen, että synnyttävä äiti kuin mikäkin mahtikeisarinna on itsestäänselvästi tilanteen hallitsija ja luonto aina niin kauniisti äidin puolella. Erityisesti närästää se, että käsite voimauttava synnytys liitetään yleensä vain tähän luomuiluun, aktiiviseen synnytykseen, jossa lääkkeet ja seurannat ja kivunlievitykset ovat niin nou-nou.

Inhoan sitä yksioikoista kuvaa, joka puheissa helposti annetaan: kun pyörittelet lantiota kynttilänvalossa kaurapussi lanteilla synnytyslaulaen, synnytyksesi etenee mallikkaasti omalla painollaan kas näin, MUTTA jos makaat sängyssä kiinni piuhoissa, synnytyksen kulku jumiutuu ja toimenpide seuraa toista ja jää kamalat traumat ja kiintymyssuhde vauvaan vaurioituu.

Kritiikkini on ennen muuta itsekritiikkiä. En meinaa vieläkään päästä yli siitä, miten naiivisti vielä yhden synnytyksen koettuanikin haaveilin siitä luomuilusta. Tiedän, että olen tarpeettoman ankara itseäni kohtaan: ei Veikkonen luomusynnytystoiveideni takia kuollut. Ei ollut mitään sellaista tilannetta, että olisin vastustanut hoitohenkilökunnan suosituksia. Oli normaali raskaus muutaman päivän yliajalla - siinä kohtaa kai on aika viatonta toivoa, että synnytys käynnistyisi spontaanisti ja etenisi ilman turhaa puuttumista.

Silmun synnytys oli minulle ehdottomasti voimauttava kokemus, vaikka olin supistusten alusta viimeiseen ponnistukseen koko ajan kiinni sydänkäyrässä (lukuunottamatta vessakäyntiä ja osastolta saliin kävelemistä). On sanomattakin selvää, että minulle vauvan syke synnytyksen soundtrackina oli ehdoton stressinpoistotekijä ja avain siihen, että pystyin antautumaan supistusten matkaan ilman lamauttavaa pelkoa. Piuha ei myöskään häirinnyt liikkumistani, koska lähes koko yön valvottuani olin sen verran väsynyt, että viimein saliin päästyäni mieluummin makoilin sairaalasängyssä kuin tepastelin ympäri huonetta.

Ja kumminkin kävi niin, että Silmun Cytotecilla käynnistetty synnytys oli kolmesta kokemastani lähimpänä sitä luomua. Täysin lääkkeetön se ei ollut: ilokaasua käytin. Synnyttäjien suhde ilokaasuun kuuluu kokemuksien perusteella olevan varsin joko-tai: sitä joko rakastetaan tai vihataan. Minä edustan sitä joukkoa, jonka mielestä ilokaasu on synnyttäjän paras kaveri.

Aluksi saliin päästyämme olin kyllä jonkin aikaa pystyssä, kävelin sydänäänipiuhan sallimissa rajoissa ja nojailin sänkyyn supistuksen tullen. Mies paineli alaselkää kuumalla geelipussilla. Pian aloin kuitenkin uupua niin, että oli kiivettävä sängylle makaamaan ja sitä kaasua hönkimään. Lopulta olin niin väsynyt ja toisaalta kai myös rentoutunut (!), että nukahtelin supistusten väleissä vielä siinä kohtaakin, kun ne tulivat kolmen minuutin välein ja kohdunsuu oli seitsemän senttiä auki.

En ollut ehdottoman varma siitä, että haluan synnyttää ilman puudutteita, mutta kun homma käyntiin lähdettyään eteni mukavasti ja pärjäsin kipujen kanssa hyvin, ei tarvetta kovemmille kivunlievityksille tullut.

Vaikka etukäteen äitiyspolilla ja myös niiden osastolla viettämieni kahden käynnistyspäivän aikana oli koko ajan puhuttu kalvojen puhkaisusta, kävikin niin, että kalvot ritsahtivat rikki vasta ponnistusvaiheessa.

Ensimmäisellä ponnistuksella tuli siis vedenpaisumus, toisella oli Silmu jo määrätietoisesti syöksymässä maailmaan. Siinä kohtaa kätilö huusi kovaa: "Älä työnnä!" Kuulin myös mutinaa napanuorasta ja miehelle annetun käskyn painaa sinistä nappia. Toinen kätilö tuli juosten apuun. Ponnistamisen tarve oli pakottava ja pidättäminen äärettömän vaikeaa. Synnytyksen ajan taustalla pysytellyt pelko ryöpsähti esiin: nyt se kuolee minun takiani, en pysty pidättämään ja se kuristuu napanuoraan! Hyvin äkkiä pelottava tilanne oli kuitenkin jo ohi, sain luvan puskea taas, ja siinä se vauva sitten olikin. (Papereihin on kirjattu, että aika vedenmenosta syntymään oli kaksi minuuttia!)

Myöhemmin tärisin jälkikauhuissa, kun kuulin, että napanuora tosiaan oli kaksi kertaa kaulan ympärillä. Kyselin, eikö sitä voinut etukäteen nähdä ultrassa. Jossittelin: mitä jos ei olisi käynnistetty ja olisin odottanut vielä pari viikkoa, jos synnytys olisikin alkanut vedenmenolla kotona, jos ne kalvot olisi puhkaistu ja pää olisi painunut alemmas lantiossa...

Lukemani mukaan napanuora on kaulan ympärillä peräti kolmasosalla vauvoista. Se on siis erittäin tavallista eikä siitä yleensä seuraa ongelmia. (Kiitos kätilöiden ammattitaidolle!) Mutta kun edellinen lapsi on kuollut ehkä mahdollisesti kuka tietää napanuorakomplikaation takia, vaikka nuora oli vain kerran löyhästi jalan ympärillä! Ja kun on vertaispalstoilla kohdannut paljon äitejä, joiden vauvan kohtaloksi tuo viheliäinen elämänletku on koitunut! Niin eipä siinä voi olla miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua. Ja kyllä se kätilö varsin tuimasti käski pidättää - ei jäänyt epäselväksi, että on tosi kyseessä.

Tämän napanuorahässäkän takia tunnen näin: kenties olikin vahva tarkoituksenmukaisuus siinä, että Silmun synnytys käynnistettiin ja että kalvot pysyivät ehjänä loppuun saakka. Ehkä jopa sillä ennen viimeistä äitiyspoliaikaa saamallani hermoromahduksella oli tehtävänsä: se varmisti, että sain tuolloin jäädä käynnistykseen.


Niin, ja se voimautuminen: ei se tullut niinkään siitä, että urheilin synnytyksen läpi ilman puudutuksia ja toimenpiteitä. Totta kai oli hienoa, että keho toimi ja synnytys sujui omalla painollaan, mutta ehdottomasti voimauttavin osuus oli nähdä ja kuulla, että lapsi elää, saada hänet syliin, suukottaa ensimmäisen kerran ja toivottaa tervetulleeksi maailmaan.

Odotuksen kolme viimeistä yötä

Kun kirjoitin blogiin 25.11., elin toiveikkaasti siinä luulossa, että Silmu voisi jo seuraavana päivänä olla sylissäni. Vaikka tiesinkin, että synnytyksen käynnistäminen voi kestää useamman päivän, halusin uskoa, että edessä oli enää yksi yö.

Öitä oli vielä kolme. Kirjoitan ne talteen (ja niiden väliin jäävät päivät), on tarve käydä läpi ja purkaa. 

25.11.
klo 23.50

Päivä on ollut reipas ja hyvä. Ollaan lähellä maalia, eihän mikään enää voi mennä pieleen! Mutta yö pitäisi vielä nukkua... Levottomuus lepattaa sydämessä ja saa kaivamaan kotidopplerin esiin parikin kertaa valojen sammuttamisen jälkeen. Tunnustelen liikkeitä pakkomielteisesti, en uskalla antaa unelle valtaa. Pyörin sängyssä ja katson kelloa vielä yhden jälkeen.


26.11.
klo 3.15
Herään, vatsa on kova, tuttu kivuton supistus taas. Tunnustelen, odotan, ei vastausta. Käyn vessassa. Sänkyyn palattuani asetun kylkimakuulle, kohta se potku tulee. Tökin vatsaa, ei vastausta. Seuraavaksi sokeria - kaavin keittiössä lusikalla hunajaa purkista ja taitan pari palaa suklaata suuhuni. Ei vieläkään liikkeitä. Montaa minuuttia ei ole kulunut, mutta alan jo hermostua. Huokailen niin kovaan ääneen, että mieskin herää. Pursotan geeliä mahalle ja asettelen dopplerin kuulokkeita korviin tärisevin käsin. Kuuluu istukan viuh-viuh-viuh. Mutta syke - missä se vauvan syke on? Ei helvetti, ei taas! Ei voi olla totta! Mies hätääntyy yhtä lailla, tunnustelee vatsaani ja sanoo sen tuntuvan ihan samanlaiselta kuin silloin, kovalta ja liikkumattomalta. Sitten kuuluu dopplerista sydämen jumputus, mutta se on mielestäni vauvan sykkeeksi liian hidas. Omani on jo niin nopea, että on mahdotonta ranteesta tunnustelemalla verrata. Paniikki ottaa vallan.

Esikoinen kiskotaan sängystä ja pakataan haalariin. Kiroilen ja hoen "ei voi olla totta, tää ei oo totta". Mies vakuuttaa, että kyllä se dopplerin ääni hänestä kuulosti ihan samalta kuin ennenkin, oli se vauvan syke. Minä hoen vain, että kotidoppleriin ei saa luottaa, jos liikkeitä ei tunnu. Nyt äkkiä, äkkiä, nyt sairaalaan! Mies toteaa, että jos tilanne on paha, kiirehtiminen ei enää auta. Ja vielä hän sanoo: "Ulpukka, jos tässä nyt taas on käynyt huonosti, niin sitten me vain selvitään jotenkin siitäkin." Niin sanoo tuo uskomaton mies, kannattelijani.

Ennen kuin pääsemme autoon ehdin nähdä silmissäni kuvan vauvasta arkussa vaaleanpunainen pitsireunainen lakki päässään. Sellainen älytön piirroshahmovauvan lakki - kyllä mieli on kummallinen! Ehdin ajatella metsässä näkemääni palokärkeä ja pikkulintuja ikkunan takana - että olivatko kuoleman lähettiläitä pirulaiset kuitenkin.

Autossa yritän kuunnella vielä dopplerilla, mutta ääni peittyy moottorin hurinaan. Yön ruuhkattomilla kaduilla sairaalaan on alle vartin matka. Tunnen potkun ja näen mahankin heilahtavan. Huh! Mutta koska se on vain yksittäinen potku, alan jo muutaman sekunnin päästä empiä, tunsinko ja näinkö sittenkään, jos kuvittelin vain...

Synnytysvastaanotossa ulosantini on sekavaa. Saan kuitenkin jotenkin kerrotuksi, että en tunne liikkeitä ja minulta on aiemmin kuollut vauva kohtuun. Että en nyt ole liikelaskentaohjeiden mukaan tuntia tunnustellut, kun paniikki ehti iskeä jo alle vartissa, ja että olen aika hirveän peloissani nyt.

Käyrä nappaa heti kaksi sykettä: 120 on vauvan ja 150 minun. Kätilö naurahtaa, että taidan olla aika säikähdyksissä. Sitten minut jätetään verhon taakse makaamaan. Mies käy käytävältä kuikuilemassa ja kyselemässä, onko se elossa. On se. Esikoinen pelaa toppahaalareissaan Angry Birdsiä miehen puhelimesta, silmät lautasina kesken unien alkaneesta oudosta yöseikkailusta. Silmu on elossa! Mutta en siltikään pysty rauhoittumaan. Liikkeet ovat vaisuja ja syketaso alhaisempi kuin päivisin otetuissa käyrissä. Onko sillä kuitenkin jokin hätänä?

Käyrän vakuutellaan olevan kunnossa, mutta pääsen vielä lääkärille. Ultrassa Silmu virkistyy hereille ja vatsa alkaa vilkkaasti muljahdella. Tunnen itseni idiootiksi, mutta lääkäri on empaattinen ja ymmärtäväinen. Hän peruu aamupäivän äitiyspoliajan ja kirjaa minut osastolle saman tien. Kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin vauva on syntynyt, ei tuollaisella taustalla, hän lupaa.


klo 8.20
Olen yrittänyt nukkua osastolla siinä juurikaan onnistumatta. Saan ensimmäisen Cytotec-murusen. Toisin kuin äitiyspolilla on visioitu, synnytystä ei voidakaan käynnistää ballongilla tai kalvojen puhkaisulla. Kohdunsuu on pari senttiä auki, mutta kanava on napakka ja kiinteä ja sitä on kolmisen senttiä jäljellä. Ballonki ei todennäköisesti pysyisi paikallaan tarpeeksi kauan, koska kohdunsuu on jo lupaavasti auki. Kanavaa on kuitenkin liikaa edessä kalvojen puhkaisuun, ja parhaaksi keinoksi sen lyhentämiseen nähdään perinteinen lääkkeillä kypsyttely.

Päivän aikana opin, että elävän vauvan synnytyksen käynnistäminen on totta tosiaan eri juttu kuin kuolleen. Lääkeannos on paljon pienempi ja se annetaan suun kautta eikä kohdunsuulle. Vaikka kuinka kävelemme ympäri sairaalaa, mitään ei tapahdu. Tulee menkkajomotteluja, välillä käyrälle piirtyy säännöllisiäkin supistuksia, mutta kiputuntemukset ovat kuitenkin hyvin lieviä eikä mitään edistystä alakerrassa tapahdu.

Mieli on yöstä vielä levoton ja herkkä; tiheä käyrän ottaminen onneksi rauhoittaa. Luen Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja opettelen käyttämään uutta puhelinta, jonka mies yks kaks yllättäen käy minulle ostamassa etukäteisjoululahjaksi.

klo 22.00
On luvattu, että lääkäri tutkii tilanteen aamulla. Ehkä pääsen sitten synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Nukahdan sydänkäyräpiuhassa kiinni Opamoxin voimin. Yöllä herään kerran ja huomaan, että piuhat on irrotettu. Soitan kätilön paikalle ja saan jatkettua unta, kun rauhoittava jumputus jälleen kuuluu.

27.11.
klo 8.00
Olen levänneempi kuin aikoihin. Rauhoittavan turvin nukuttu yö vasta konkretisoi minulle, miten kammottavan huonosti olen raskauden loppuajat nukkunut. Olen ollut paljon väsyneempi ja univelkaisempi kuin olen tajunnutkaan. Mahdollisuudesta satunnaiseen rauhoittavien käyttöön on kyllä puhuttu äitiyspolin lääkäreiden ja psyykkisen puolen ammattiauttajanikin kanssa, mutta olen koko ajan torjunut ajatuksen. Nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä, että niin itsepintaisesti halusin olla ilman lääkkeitä. 

Kohdunsuun tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käynnistelyä jatketaan Cytotecein. Tuloksia ei tule senkään vertaa kuin edellisenä päivänä - ei melkeinpä minkäänlaisia tuntemuksia! Luen Juurikkalan kirjan loppuun ja kirjoittelen sieltä osuvia sitaatteja talteen. Viestittelen parin läheiseksi käyneen kohtalotoverin ja kätilöystäväni kanssa. Välillä torkutaan miehen kanssa sairaalasängyssä vieretysten.

Alkuillasta mies hakee esikoisenkin sairaalaan kyläilemään. Yhä vain on vauva mahassa isoveljen pettymykseksi.

klo 19.30
Alan turhautua. Taas puhutaan, kuten edellisenä päivänä, että seuraavana aamuna saliin kalvojen puhkaisuun ja tarvittaessa oksitosiinitippaan. Uuden Cytotecin antamista yötä vasten pantataan - selvästikin käynnistetyt synnytykset yritetään ajoittaa virka-aikaan. Kiukun kyyneleet kihoavat silmiin, kun vänkään vuorossa olevalle kätilöopiskelijalle, että eihän tässä ole mitään järkeä: edellisenä päivänä tilannetta on pidetty epäkypsänä kalvojen puhkaisulle ja seuraavana päivänä kuitenkin ollaan siihen menossa, vaikka edistystä kohdunsuulla ei ole tapahtunut.

klo 20.15
Menen kysymään kansliasta, saanko nyt vielä sen yhden Cytotecin vai en; eihän opiskelijapolo sitä voi päättää, haluan puhua jonkun päätösvaltaisen kanssa! Kätilö, joka on tuttu edellissyksyltä (hänkin muistaa minut ja surullisen tarinani), lupaa tuoda lääkkeen, vaikka yleensä ei kahdeksan jälkeen kuulemma enää anneta.

klo 22.00

Vuoteeseen käydessäni alan tuntea melko napakoita supistuksia. Pomppaan ylös sängystä, kävelen huoneessa ympyrää (huonekaveria ei onneksi ole) ja juon monta kuppia vadelmanlehtiteetä. Ehkä noin tunnin kuluttua luovutan ja päätän sittenkin yrittää nukkumista: jos synnytys käynnistyy, herään kipuihin kyllä. Jos se ei käynnisty, väsytän itseäni turhaan urheilemalla ympäri osastoa. Otan yöhoitajan tarjoilemat Panadolin ja Opamoxin, pyydän käyrän sydänpumputuksen taas päälle unimusiikikseni. Muutaman tunnin ajan nukahtelen ja heräilen; supistukset jatkuvat siinä määrin tuntuvina, että särkylääkkeen ja rauhoittavan cocktailkaan ei saa minua kunnolla unessa pidetyksi. 

28.11.

Jossain kohtaa aamuyötä alan uskoa, että synnytys todella on käynnistynyt. Sairaalapapereihin merkityn synnytyksen keston perusteella tosi-actionin katsotaan alkaneen aamuneljän korvilla.

klo 4.50
Nojailen sänkyyn jumppapallon päällä istuen ja painelen kuumia geelipusseja selkää ja vatsaa vasten. Yökkö kehottaa menemään lämpimään suihkuun, mutta olen ihan että no way, nyt en piuhoista enää irti lähde, koko ajan on kuultava pienen sydämen ponteva pompotus.

klo 5.30.
Saan luvan pyytää miehen sairaalaan. Hän nukkuu ilmeisesti koiranunta, koska herää viestiin ja vastaa välittömästi. 

klo 7.30

Odotukseni viimeinen yö päättyy: kaulakanava on kokonaan hävinnyt, kohdunsuu on neljä senttiä auki, synnytys on hyvää vauhtia käynnissä ja vihdoinkin pääsemme synnytyssaliin!

(To be continued...)

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Vauhtia akupunktiosta? (Ja vähäsen nurinaa)

- Akupunktiohoitaja ja vyöhyketerapeutti X puhelimessa.
- Ulpukka tässä hei. Kyselen noista akupunktioista. Teetkö sellaisia synnytyksen käynnistymiseen tähtääviä hoitoja?
- Kyllä niitä olen tehnyt. Sullako on sellainen tilanne... millainen tarkalleen ottaen?
- No siis, mulla edellinen vauva kuoli kohtuun lasketun ajan jälkeen, niin nyt ollaan henkisistä syistä käynnistämässä pari viikkoa ennen laskettua jo. Ajattelin, jos vielä kokeilisi sitä akupunktiota ennen sairaalassa käynnistämistä.
- Onko sulla lapsia ennestään?
- Siis eläviä lapsia? Joo, reilu 4,5-vuotias poika.
- Okei, olet siis synnyttänyt aiemminkin.
- Niin, kaksi kertaa, oli myös se kuolleen vauvan synnytys viime syksynä...


Olen jopa omassa kaveripiirissäni viime aikoina törmännyt tilanteisiin, joissa ikään kuin "unohdetaan", että olen synnyttänyt Veikkosen aivan täysin normaalisti alakautta. Kun on tullut puhe siitä, että Silmu syntyy käynnistyksellä, minulle on mainittu, että "käynnistetty synnytyshän monesti on rankempi kuin luonnollisesti alkanut". Aha. Kiva, kun kerroit - tosin onhan tässä minulla itsellänikin kokemusta molemmista... Käynnistys vieläpä on tehty suuremmalla Cytotec-annoksella kuin normitapauksissa...

Tavallaan ymmärrän, että kuolleen vauvan synnytys on helppo "unohtaa". Ulkopuolisten on ehkä vaikeaa käsittää, että ihan ne samat samat vaiheet supistuksineen, ponnistuksineen, jälkeisineen siinä käydään läpi. Kyse on varmaan siitäkin, että asia on liian tuskallinen ja pelottavakin ajateltavaksi. Kuitenkin. Aika irvokasta se on, kun Veikkonen oli sentään täysiaikainen, isohko vauva, maailmaantulomitoiltaan elävänä syntynyttä veljeään suurempi... Ja miten rakas muisto se synnytyskokemus minulle on! Siksikin tuntuu pahalta, että se sivuutetaan.


No siitä akupunktiosta, varasin ajan. Suotavaa olisi kai tehdä useampi hoitokerta, mutta koska näillä viikoilla onnistumisaste ei välttämättä ole kumminkaan kovin hyvä ja jokainen kerta maksaa rahaa, ajattelin nyt tyytyä kokeilemaan vain kerran. Aika on varattu ensi viikon alkupuolelle päivää ennen äitiyspoliaikaa, jolta on tarkoitus jäädä sairaalaan. Hyvällä lykyllä pääsen synnärille siis jo päivän suunniteltua aiemmin...

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Veikkosen kuoleman jälkeen meni pitkään, että en pystynyt oikein keskittymään kirjoihin, mutta viime aikoina olen ruvennut varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa lukemaan. Olen taas löytänyt sen taikavoiman, mikä kirjallisuudella parhaimmillaan on: pääsen hetkeksi omasta maailmastani johonkin ihan muualle.

Tosin kolmessa viimeksi lukemassani romaanissa on ollut kohtaus, jossa synnytetään... Kaiken kukkuraksi yksi näistä kaunokirjallisista synnytyksistä oli 1800-luvun loppuun sijoittuva varsin brutaali kuolleen vauvan synnytys! Kun näitä synnytystarinoita, vaikkakin fiktiivisiä, on nyt eteeni tuupattu tiheällä tahdilla, olen miettinyt, onko tämä sitä maailmankaikkeuden viestintää taas. Että pitäiskö vissiin vähä niinku ruveta ajattelemaan sitä, mikä väistämättä lähitulevassa siintelee...

Miten erilaisin miettein olenkaan nyt lähdössä synnyttämään kuin aiemmilla kerroilla. Olen sekä Esikoisen että Veikkosen odotuksen loppumetreillä tehnyt synnytystoivelistan neuvolakortin väliin. Siinä on lukenut tämäntyyppisiä asioita:

• Toivon ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. 
• Toivon, että minua rohkaistaan luottamaan kehooni ennen puudutusten tai muiden kipulääkkeiden tarjoamista.
• Toivon, että voisin avautumisvaiheessa päästä ammeeseen tai suihkuun.
• Toivon, että voisin kokeilla pystyä ponnistusasentoa, esim. synnytysjakkaralla.
• Toivon, että episiotomiaa vältetään.

Kumpikaan kerta ei ole sitten mennyt aivan toiveiden mukaan. Esikoisen synnytyksessä ehdin kyllä avautumisvaiheessa kuluttaa kuutiokaupalla vettä, kun valvoin supistuskivuissa kaksi yötä suihkun lattialla kontillaan, ja ehdinpä muitakin lääkkeettömiä kivunlievityksiä testailla kaurapusseista aquarakkuloihin ennen järeämpiin konsteihin siirtymistä. Kummankaan kohdalla ei myöskään tarvinnut leikata välilihaa, mutta muut toiveet ovatkin sitten joutaneet romukoppaan. 

Äitien synnytystoiveisiin ja -suunnitelmiin suhtaudutaan usein vähän tuhahdellen tai naureskellen. Kyllä itsekin karsastan överiksi menevää elämyshakuisuutta ja lääketieteellisten toimenpiteiden fanaattista vastustamista. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että synnytyspaikan sisustuksella tai valaistuksella olisi mitään merkitystä eikä varsinkaan siihen, että esimerkiksi sydänäänten kuuntelua ja sisätutkimuksia pitäisi välttää, jotta synnytys pääsee etenemään ah niin luonnonmukaisesti. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että valmistautumisesta ja erilaisten kivunlievitysvaihtoehtojen etukäteen selvittämisestä ei varmasti ole kenellekään haittaa. Itse sain Esikoista liki pari vuorokautta synnyttäessäni hurjasti apua luomukonsteista, vaikka lopulta repertuaariin lisättiinkin epiduraalipuudutus, ilokaasu ja oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan. 

Synnytystoivelistojen heikko kohta on, että niihin liittyy usein (yli)optimistinen oletus siitä, että kaikki todellakin sujuu käsikirjoituksen mukaan. Äiti löytää alkukantaiset voimavaransa, kuuntelee kehonsa ohjauskomentoja, antautuu hurmokselliseen synnytystranssiin ja ponnistaa lopuksi maailmaan tyylikkäästi maan vetovoimaa hyödyntäen terveen ja elävän lapsen.

Monien naisten synnytyspettymykset siitä, että pitikin ottaa puudutus, ponnistaa puoli-istuvassa, kiskaista lapsi ulos imukupilla tai ehkä jopa mennä leikkurin kautta, tuntuvat nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen minusta aika käsittämättömiltä ja turhilta. Tärkeintähän on kuitenkin, että äiti ja lapsi selviävät hengissä. Olemme täällä etuoikeutettuja, kun meillä on hyvät sairaalat, kehittynyt lääketiede sekä oppineet kätilöt ja lääkärit. Luonto ei ole läheskään aina niin kaunis ja ideaali ja tarkoituksenmukainen kuin mitä se kirkassilmäinen synnytysaktiivi antoi kynttilänvaloisessa odottajien keskusteluillassa ymmärtää.

Pidän puheita synnytyskokemuksen merkityksestä äidin ja vastasyntyneen kiintymyssuhteen muodostumiselle liioiteltuina ja jopa haitallisina. Ajattelen, että synnytysintoilijoiden voimautumispuhe luo pahimmillaan odottajille täysin kohtuuttomia paineita. Synnytys on tapahtuma, jossa asiat eivät ole vain omissa käsissä, vaikka kuinka olisi opiskellut asentoja, hengitysharjoituksia ja rentoutumistekniikoita. Niin mullistavaa ja ihmeellistä kuin synnyttäminen onkin, syntymän hetki on kuitenkin vain yksi piste ihmisen elämänkaarella. Sen ei millään tavalla tarvitse määrittää sitä, millainen suhde äidillä ja lapsella on vaikkapa kahden kuukauden tai vuoden tai viiden vuoden päästä syntymästä - ellei jotain ole sitten mennyt oikeasti sillä tavalla pieleen, että lapsi on vaikkapa vammautunut tai, no, kuollut.

Mutta siis, se tuleva synnytys... En pelkää kipua enkä ole oikeastaan lainkaan miettinyt, minkälaista kivunlievitystä tällä kertaa haluaisin. Olen valmis menemään tilanteen mukaan.

Silmu syntyy mitä todennäköisimmin käynnistetysti, koska pääni ei todellakaan kestä odotella synnytyksen spontaania alkua mahdollisesti taas lasketun ajan yli. Äitiyspolilla on lupailtu, että käynnistämistä voidaan harkita 37-38 viikon täyttymisen jälkeen fyysisen ja henkisen kokonaistilanteen perusteella.

Ajatus käynnistyksestä sisältää kaksi puolta: helpotuksen ja ahdistuksen. Helpotus ensinnäkin siksi, että sitten tämä piinaava raskaus viimeinkin loppuu, ja toiseksi sen takia, että saan olla alusta asti sairaalan seinien sisässä vauvan vointia valvovan silmän alla. Ahdistus liittyy fraasiin, jolla loppuraskauden kohtukuoleman kokeneiden jossitteluja pyritään pyyhkimään pois: Käynnistyksessäkin on riskinsä. (Kiitti vaan kamalasti te kaikki, jotka tuota lausetta minulle vuosi sitten toistelitte!!!) 

Yksi blogini luetuimmista teksteistä on helmikuussa kirjoittamani purkaus luomusynnytyksestä. Tuolloin soimasin itseäni luomuhenkisyydestäni ja siitä, että en ollut vaatinut käynnistystä (jolle ei tosin mitään perustetta olisi ollut). Kirjoitin tuolloin, että käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan usein synnytyksen kulun hankaloitumista ja medikalisoitumista, ei niinkään kuoleman riskiä. Sain tekstiini kommentin pariltakin käynnistetyssä synnytyksessä vauvansa menettäneeltä: se pahin on olemassaoleva riski tietysti myös.

Synnytys on aina vaarallinen tapahtuma; sitä vaaraa en nyt pysty mitenkään väistämään. On vain heittäydyttävä toivon varaan, ammennettava rohkeutta ja luottamusta siitä, että aiemmat synnytykseni ovat sujuneet ilman komplikaatioita. Esikoisen spontaanisti käynnistynyt synnytys oli hidas, tuskallinen ja lopulta lääketieteen keinoilla vauhditettu, Veikkosen käynnistetty synnytys oli fyysisesti varsin nopea ja helppo. Mieskin sanoi rohkaisevasti viime syksynä pian Veikkosen syntymän jälkeen, että olen hyvä synnyttäjä, varmasti pystyn vielä synnyttämään elävänkin vauvan.

Synnytystoivelistan olen tehnyt tällekin kertaa. Siinä on kaksi kohtaa:

• Toivon, että vauvan sydänääniä seurataan tiiviisti koko synnytyksen ajan.
• Toivon, että alatiesynnytyksen vaikeutuessa tai tilanteen muuttuessa uhkaavaksi sektiopäätös tehdään viipymättä.

Viime syksy, tämä syksy

Olen elänyt viime lokakuuta, suorastaan ruokkinut, hellinyt ja sylitellyt suruani. Se on ollut väistämätöntä, välttämätöntä, ehdottoman tarpeellista.

Kuitenkin koko ajan on läsnä myös tämä hetki. Silmu, masuvauvaseni, odotukseen liittyvät toivo & pelko.

Ystäväni palautti turvakaukalon. Lainaanhan se vain annettiinkin, elettiin toivossa jo silloin, vaikka uutta raskautta ei vielä saanut yrittää. Olo oli hankala ja vaivautunut. Ei vielä olisi tarvinnut... Olisitte nyt huoletta pitäneet käytössä vielä...  

Kaukalo, johon kiteytyi niin paljon. Siinä olivat kotiinlähtövaatteet valmiiksi kasattuna silloin viime syksynä. Ja viimeisenä kaikista vauvan tarvikkeista kaukalo nökötti makuuhuoneen nurkassa. Monta kuukautta kuoleman jälkeen vielä viestitti pirullista toivoa: vauva tulee, kyllä se vauva vielä tulee.


Posti toi hetki sitten raportin viime viikon äitiyspolikäynniltä:

Kokee tarkastuskäynnit helpottavana. Sovitaan seuraava käynti noin kolmen viikon päähän. Toivoo, että synnytys aikanaan käynnistettäisiin siten, että ainakaan ohi lasketun ajan ei mentäisi. Ennakoi psyykkisen kuorman lisääntyvän ja tämä ymmärrettävää on. Pyritään ainakin täysiaikaiseen raskauteen yli h. 37 viikon. Loppusuoran ratkaisut kokonaistilanteen mukaan. 


Olo on välillä ihan epätodellinen. Silmu elää, liikkuu, potkii. Vaikka viikot kuluvat tahkeasti, raskaus on jo käsittämättömän pitkällä. Kaikki on ollut koko ajan oikein hienosti. Toisaalta se ei tarkoita mitään. Tilanne voi muuttua yhdessä yössä, ilman ennakkovaroituksia. Ja silti se tuntuu ihmeelliseltä: kaikki on hienosti! Ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että onni taas kääntyisi.

Käynnistys voisi olla mahdollista 4-5 viikon päästä. Niin lähellä, niin kaukana. Pitäisiköhän askarrella aamukampa?

Tapahtui eräänä kauniina syyspäivänä

Se, mitä tapahtui heti kuoleman toteamisen jälkeen, on ollut liian kipeää kirjoitettavaksi. Olen toki elänyt sen päivän uudelleen läpi lukemattomia kertoja. Nyt, kun puut hehkuvat keltaista oranssia punaista, kun on taas lokakuu ja vuosi täyttyy, ajatukset palaavat kuin väkisin synnytyssairaalaan. Ehkä aika on kypsä veikkosen synnytyskertomukselle.

--

"Olen pahoillani, hän on kuollut." Lääkäri nitisti sanoillaan viimeisenkin toivon. Ja tavallaan - nyt jälkeenpäin ajateltuna - se kaikkein kamalin hetki olikin sitten jo ohi. Pahin oli tapahtunut, mitään ei ollut enää tehtävissä. Jokainen sekunti siitä eteenpäin oli jo uutta, täysin muuttunutta elämää.

Lääkärin sanoja seurasivat kyyneleet, epäuskoinen parkuitku, ääneen esitetyt miksi-kysymykset. Nipistelin itseäni ja toivoin herääväni painajaisesta. Kauhuissani tajusin, että en herää. Se oli totta. Täysin käsittämätöntä ja viiltävän totta.

Mies, joka oli oivaltanut asioiden tilan omin silmin ultraruudulta ja puhjennut kyyneliin jo ennen lääkärin lopullisia sanoja, tuli halaamaan. Makasin vielä tutkimuspöydällä. Lääkäri puhui jotain, yritti hakea selitystä ultrakuvasta, mutta ei sitä nähnyt. Muistan hänen maininneen tapauksien harvinaisuudesta. Noin kymmenen, hän sanoi. En ole varma, mitä se tarkoitti, mutta myöhemmin olen yhden näkemäni tilaston perusteella päätellyt, että se oli luultavasti vuosittaisten kohtukuolemien määrä juuri minun sairaalassani. Tuhansia synnytyksiä ja noin kymmenen kohtukuolemaa. V***U, mikä tuuri!

Ja sitten kohta jo istuin asiallisena ja vaiti vastapäätä lääkäriä. Hän kertoi, että lapsi synnytetään normaalisti alakautta. Senhän jo tiesinkin. Olin kyllä kuullut ja lukenut kohtukuolemasta, en sentään elänyt missään pumpulikuplassa, vaikka tuntuikin mahdottomalta ymmärtää, että se oli nyt todellakin osunut omalle kohdalle.

Lääkärin äänensävy paljasti, että hän oli valmistautunut kohtaamaan vastustusta ja perustelemaan asiaa. On ilmeisesti tyypillistä, että äidit kauhistuvat ajatusta alatiesynnytyksestä ja vaativat sektiota. Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, ajatus alakautta synnyttämisestä olisikin varmasti ollut pelottavampi. Olin sen kuitenkin jo kerran kokenut, olin valmistautunut kokemaan se uudestaan. Minulle oli tavallaan lohdullistakin, että sen sentään saisin ja voisin vielä tehdä, ponnistaa lapseni maailmaan, suoraan kohdusta hautaan. En tarvinnut vakuutteluja ja perusteluja.

Myöhemmin muutamat ystävät ja tutut olivat yllättyneitä kuullessaan, että synnytin veikkosen alakautta. Minä olin yllättynyt heidän tietämättömyydestään. Kauhistelut - "mitä ajattelit, kun kuulit, että sun pitää vielä synnyttää?", "miten sä pystyit siihen?" - tuntuivat loukkaavilta. Ei, kamalinta ei ollut se, että minun piti synnyttää kuollut vauva. Kamalinta oli kuolema, rakkaudella odotetun lapseni kuolema.

Lääkäri sanoi, että voimme joko jäädä heti osastolle tai mennä yöksi kotiin ja palata sairaalaan seuraavana aamuna. En missään nimessä halunnut lähteä kotiin, tuntui turvallisemmalta täristä shokissa sairaalan seinien sisässä. Kello oli vasta aika vähän aamulla, esikoinen voisi olla päiväkodissa viiteen. Soitimme suru-uutiset vanhemmillemme ja järjestimme esikoisen hoidon. Tuntui mahdottomalta pyytää apuun ystäviä, joiden kanssa olimme etukäteen hoidosta sopineet. Tilanne oli niin kovan luokan force majeure, että oli omien vanhempiemme paikka tulla apuun töistään huolimatta välimatkan takaakin; iltapäiväksi ehtisi anoppi, illaksi ja yöksi minun äitini. 

Siirryimme osastolle. Käytävällä näin kätilön, joka oli liian iloisesti ottanut minut vastaan tullessani synnytysvastaanottoon, ollenkaan raukka tajuamatta huolta, jonka vallassa olin. "Ei hätää", hän oli rauhoitellut minua, kun sydänkäyrä piirsi vain omaa sykettäni. 

Osastolla makasin sängyllä lamaantuneena. Mies itki taukoamatta, itse en pystynyt edes itkemään. Jossain vaiheessa ensimmäinen Cytotec laitettiin kohdunsuulle, joka oli jo 1,5 senttiä auki, vaikka loppuraskauden harjoitussupistelut olivat olleet varsin lempeitä. Miten lähellä spontaani käynnistyminen olisi voinut olla, miten se olisi vääjämättä muutaman päivän kuluessa luultavasti tapahtunut... 

Mies haki kahvia itselleen ja toi minulle Marianne-pussin. Vaimolle sokerilohtua suruun, murtuneen miehen kömpelö ele. Jossain vaiheessa sain kai ruokaa. Söinköhän sitä? Söikö mies jotakin? Ei muistikuvia.

Esikoisen synnytyshoitoavuksi aiemmin kysytyltä ystävältä tuli tekstiviesti: "Eikö vieläkään mitään merkkiä..? :)" Myöhemmin hän kertoi vastauksen saatuaan lähteneensä välittömästi töistä kesken päivän, järkytykseltään hän ei ollut voinut enää keskittyä mihinkään. Muille ystäville en vielä uutista ilmoittanut, halusin saada lapsen ensin maailmaan.

Oli jotain verilimaista vuotelua ja menkkamaista jomottelua, ei vielä kunnon supistuksia.

Vähän väliä kätilö kävi huoneessa. Haluatteko tavata sosiaalityöntekijän, psykiatrisen sairaanhoitajan, sairaalapastorin? Emme halunneet. Ja hetken päästä taas. Jos haluatte puhua papin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa... Saimme Käpy-kansion, jota emme avanneet ennen kuin muutamia päiviä myöhemmin kotona.

Toisen Cytotecin laittamisen jälkeen kätilö kysyi, olenko ollut lainkaan jalkeilla, se kun voisi edistää käynnistymistä. Aaaa, niiiin, joooo. Eivätpä olleet aktiivisen synnytyksen opit kovin kirkkaasti mielessä sillä hetkellä. Päätimme lähteä kävelemään ulos, aurinko paistoi, ruskankirjavat puut olivat uskomattoman kauniita. 

Kävelimme kahvion läpi, kaipa mies haki taas kahvia itselleen. Lööpeissä kerrottiin Salossa kerrostalon pihalle hylätystä vauvasta. KIITOS ELÄMÄ, OLET HELVETIN REILU!

Ulkona sairaalan läheisessä puistikossa koin kummallisen voimahetken. Olen siitä kirjoittanut tänne ennenkin. Päälläni oli edesmenneen mummuni poncho, ja ajattelin hänen suruaan. Hän menetti vauvan myös, selvisi siitä. (Ja sekin kohtalonyhteys, mikä kävi ilmi myöhemmin - tuo kaunis syksyinen päivä oli myös kyseisen vauvan, isäni enkeliveljen, syntymäpäivä.) Siinä hetkessä ollessamme supistukset alkoivat. Heti ankarina ja säännöllisinä. Lähdimme oitis takaisin sairaalaan.

Mies huikkasi heti osastolle päästyämme kätiölle, että nyt pitäisi antaa vaimolle epiduraalia. Vaihdoin sairaalavaatteet ylle, pääsimme saliin, anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kaikki kävi hirvittävän suoraviivaisesti ja nopeasti. Anestesialääkäriä odotellessa mölisin synnytyslaulua ja mies hieroi selkääni. Lapsivesi meni. Kivut olivat hurjat. 

Anestesialääkäri ei sanonut mitään, ei pahoitteluja eikä osanottoja. Sen sijaan hän hymyili! Mikä moukka idiootti dorka! Eikä epiduraali edes tuonut armahdusta kivuista, se tehosi vain toispuoleisesti. Tartuin ilokaasumaskiin. Hönkäilyn välissä selitin miehelle, että tää on hyvää kamaa ja en muuten enää ikinä edes yritä synnyttää ilman ilokaasua. (Todellakin, jopa kesken synnytyksen siis ajattelin, että se ei ole viimeinen kerta, että vielä minä tulen tänne uudestaan!) Aika tuntui menevän pikavauhtia: melko pian tunsin ponnistamisen tarvetta ja olin varma, että joutuisin vielä pidättelemään. Kätilö kuitenkin antoi luvan, ja käsittämättömän helposti ja nopeasti parilla-kolmella ponnistuksella syntyi kaunis poikavauva nyrkki poskellaan. Sillä tavalla hän oli kohtuuni nukahtanut, oma käsi tyynynään.

Euforinen tunne viimeisen ponnistuksen jälkeen oli hämmentävä. Se sama suunnaton helpotus kuin esikoisenkin synnytyksessä: nyt se tulee sieltä, ihan kohta tämä on ohi. Ja sitten taas salamannopea leikkaus todellisuuteen: en saakaan palkintoa, saan kuolleen lapsen.

Mies itki taas, minulta ei aamun jälkeen ollut tullut kyyneliä, olin suojaavaan shokkiin kääritty. Sain veikkosen rinnalleni. Hän oli niin kovasti veljensä näköinen, pitkäselkäinen, kultatukkainen, ihan lämmin, kammottavan hiljainen... Tuttu, oma, ihana.

Aloin täristä holtittomasti. Pidin veikkosta tiukasti sylissäni ja koko kroppani tärisi kauttaaltaan.
Joskus synnytyksen jälkeinen tärinäreaktio yhdistetään epiduraalin vaikutuksen loppumiseen, mutta ajattelen itse, että kyse saattoi kohdallani juuri tässä synnytyksessä olla ennemminkin traumaattisen kokemuksen purkautumisesta alkukantaisella tavalla. (Tämän luontaisen reaktion pohjalta on kehitetty TRE-terapia, jota hieman vastahakoisena kerran kokeilin loppusyksystä. Harjoituksen yhteydessä aloin itkeä ja sen jälkeen olo oli rentoutunut, joten ei ollut lainkaan hullumpi konsti, vaikka en toiste sitten kokeillutkaan.)

Siinä lapseni oli sylissäni, juuri syntyneenä. Varmaan jokainen kohtukuolemaäiti odottaa tuossa hetkessä vielä sitä pientä ihmettä. Oma kiivaasti kohoileva rintakehäni sai aikaan harhan: näytti melkein siltä kuin veikkonenkin hengittäisi. Ajattelin seuraavan päivän riemunkirkuvia otsikoita: KUOLLEEKSI JULISTETTU VAUVA HERÄSI HENKIIN! Mutta ei, ei sitä ihmettä tapahtunut.

Veikkonen lepäsi rinnallani, varovaisesti silittelin häntä. Jälkeenpäin mies on usein kuvaillut tilannetta: miten hänestä tuntui kummalta ja toisaalta lohdulliselta, että täytin sen painostavan hiljaisuuden juttelemalla veikkoselle siitä, miten häntä odotimme ja miten hän nyt ei tullutkaan luoksemme ja miten häntä rakastamme, vaikka hän on poissa. Höpötin kuulemma aivan tauotta, en tiedä yhtään kuinka kauan. Aika oli yhtä aikaa nopea ja täysin pysähtynyt.

Kätilö pesi, punnitsi ja mittasi veikkosen. Painoimme käden- ja jalanjäljet muistoksi, leikkasimme hiustupsun talteen. Puin veikkosen itse. Vaipan laittaminen jotenkin huvitti - mihin kuollut sellaista tarvitsee. Sitten istuin tovin keinutuolissa veikkonen sylissäni. Olin juuri synnyttänyt lähes 4-kiloisen vauvan ja istuin noin vain! En ollut saanut yhtään tikkiä, niin nätisti veikkonen tuli maailmaan.

Miestä ahdisti, hänellä oli kiire tilanteesta pois. Hyvin lyhyeksi hetkeksi hänkin kuitenkin otti poikamme syliin. Kyynelsilmin sanoi vain: "Heippa."

Veikkonen peiteltiin pahvilaatikkoarkkuun virkatun villapeiton alle. Kätilö asetti vaaleanpunaisen neilikan hänen rinnalleen. Silitimme poskea vielä kerran, otimme viimeisen valokuvan.

Sitten veikkonen kannettiin pois. Ikkunan takana aurinko oli laskenut, kuulas syyspäivä pimentynyt illaksi.

Synnytyssairaaloiden asialla

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen allekirjoitti tällä viikolla uuden päivystysasetuksen, jonka seurauksena synnytystoimintaa ollaan ajamassa alas monissa Suomen sairaaloissa. Tietoa asetuksen vaikutuksista mm. tässä HS:n uutisessa.

Oma synnärini on suuressa yliopistollisessa sairaalassa. Olen kuitenkin kotoisin periferiasta, joten pystyn vahvasti samastumaan ahdistukseen, jota uusi asetus pienemmissä kunnissa ja harvaan asutuilla alueilla aiheuttaa.

Olen miettinyt, miten kamalaa sinä lokakuun aamuna olisi ollut, jos matka sairaalan olisi ollut pitempi. Ei liikkeen liikettä, hirveä huoli vauvasta. Me ajoimme sairaalaan alle vartissa, mutta matka tuntui silti siinä tilanteessa pitkältä.

Nykyisenkin synnäriverkoston aikana tunnin-parin matka sairaalaan on monelle arkea. Päivystysasetuksen muutoksen myötä yhä useampi joutuu matkaamaan sairaalaan tällaisen tai jopa pitemmän ajan. Ajatus parista tunnista autossa supistuskipujen kourissa tuntuu aika kohtuuttomalta. Oman kokemukseni valossa mietin erityisen paljon äitien huolta: supistusten aikana ei välttämättä pysty tuntemaan vauvan liikkeitä kovin hyvin. Uhkaava tilanne saattaa kehittyä äkkiä ja ilman ennakkovaroituksia.

Kätilöt, synnytyksen ammattilaiset, vastustavat tätä keskittämispolitiikkaa laajasti. (Täällä Kätilöliiton puheenjohtaja Terhi Virtasen mielipidekirjoitus aiheesta.) Toisin kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää, nykyisissä sairaaloissa on jo olemassa hätäsektiovalmius. Asetuksen muista ehdoista jokin, esim. päivystävä lastenlääkäri tai täysin keinotekoinen 1000 vuosittaisen synnytyksen raja ei välttämättä kaikissa sairaaloissa täyty. Se, miten nämä puutteet (tai "puutteet") turvallisuuden osalta paranisivat synnytysten keskittämisen myötä, menetetään tulevaisuudessa kuitenkin siinä, että matkasynnytykset tulevat pitenevien synnytysmatkojen vuoksi varmasti lisääntymään. Matkasynnytyksessä vauvan kuoleman riski on kuusinkertainen verrattuna sairaalasynnytykseen. En halua saada kohtotovereita sen takia, että äiti ei ehdi ajoissa turvallisesti sairaalaan.

Keskittämispolitiikassa ihmetyttää myös se, miten suurten sairaaloiden kapasiteetti kestää yhtäkkiä sadat tai jopa tuhannet uudet synnytykset, jotka nyt tulisivat niiden hoidettavaksi. Pääkaupungin sairaaloista ohjataan jo nyt sulkujen aikana synnyttäjiä Porvooseen, josta synnytystoiminta asetuksen myötä on loppumassa. Useissa isoissa sairaaloissa naiset joutuvat synnytysvuodeosastolla käytäväpaikoille, kun huoneita ei riitä kaikille.

Lokakuun 10. päivään saakka kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka pakottaisi päättäjiä ottamaan asian uudelleen käsittelyyn. 10.10. järjestetään Matkasynnytyspäivä mielenilmauksena synnytysten keskittämistä vastaan.

Allekirjoita kansalaisaloite!

Luomusynnytys ja luomukuolema

Esikoisen odotusaikana haaveilin luomusynnytyksestä. Ajattelin niin kuin kaltaiseni hipahtavat äidit ajattelevat: kyllä keho tietää ja osaa. Kävimme mieheni kanssa neuvolan järjestämän valmennuksen lisäksi myös toisessa, maksullisessa synnytysvalmennuksessa, jossa korostettiin erityisesti lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Mammajooga ja synnytyslaulukurssi kuuluivat viimeisten raskauskuukausieni ohjelmaan.

Ja miten kävi? Esikoisen synnytys kesti ja kesti, AOUM-mantran möliseminen kontillaan kuumassa suihkussa auttoi kyllä sietämään supistuksia, mutta toisin kuin aktiivisen synnytyksen piireissä hehkutetaan, avautumista se ei juurikaan edistänyt. Yli puolitoista vuorokautta supisteltuani, kauratyynyt geelipussit jumppapallot aquarakkulat kokeiltuani luovutin (kyllä, se tuntui minusta silloin luovuttamiselta, miten hölmöä!) ja otin epiduraalin. Olin valvonut kaksi yötä, puudutuksen aikana sain viimein kaksi tuntia unta. Kun poltot palauttivat maan pinnalle kivuttomasta epiduraalitaivaasta, kätilö totesi, että synnytystä on parasta vauhdittaa oksitosiinitipalla. Se siitä luomuilusta.

Jälkeenpäin olen miettinyt – ja etenkin nyt tämän toisen, surullisemman synnytykseni jälkeen – että emme olisi esikoiseni kanssa välttämättä kumpikaan selvinneet edes hengissä ilman sitä oksitosiinitippaa. Supistukset eivät tihentyneet tarpeeksi ennen tipan laittamista, ja ponnistusvaiheessakin kohtuparkani oli jo aivan väsynyt, joten kätilö laittoi tiputusta vielä kovemmalle. Eläköön länsimainen lääketiede!

Mutta niin höhlä olin silti, että veikkosen odotusaikana aloin taas haaveilla luomusynnytyksestä. Ajattelin, että toisella kertaa se varmasti onnistuu: uudelleensynnyttäjien kohdunsuu yleensä kuitenkin avautuu nopeammin. Niinpä valmistauduin: lainasin jumppapallon, vuokrasin TENS-laitteen. Mietin, että olisin kotona mahdollisimman pitkään ja menisin sairaalaan suunnilleenkin vain ponnistamaan.

           

Esikoinen syntyi aikanaan yksitoista päivää lasketun ajan jälkeen. Kun veikkosenkin odotus meni yliajalle, minua alkoi hermostuttaa. Mitä jos pitääkin käynnistää? Toivoin kyllä, että lapsi syntyisi jo, mutta en ajatellut: kunpa käynnistettäisiin. Nyt olen miettinyt, että jos olisinkin ajatellut niin, jos vain olisin keksinyt syyn, jonka varjolla mennä synnytysvastaanottoon ruinaamaan käynnistystä, olisiko veikkonen saatu luoksemme elävänä?

Toki kaikenmaailman ammattilaiset lääkäristä psykologiin ovat vakuutelleet, että tuskin olisin käynnistystä ilman syytä saanut, mutta koska en loppuraskaudessa yhtään sairaalareissua ennen sitä viimeistä tehnyt, en voi tietää, olisiko tilanne voinutkin edetä niin, että synnytys olisi todella jostain syystä päätetty käynnistää.

Minua suututtaa, kun sanotaan, että käynnistykseenkin liittyy riskejä. En ole törmännyt tarinoihin käynnistetyssä synnytyksessä kuolleista vauvoista (tokikaan en epäile, etteikö sellaisia tarinoita ole); sen sijaan olen nyt tullut tietämään aivan liian monista veikkosen lailla lasketun ajan jälkeen kohtuun kuolleista vauvoista. Raskaudessa ja synnytyksessä on aina riskinsä, tottakai, mutta en voi olla ajattelematta, että veikkonen kuoli niin turhaan, kun olisi ollut olemassa kaikki keinot saada hänet ulos kohdusta aiemminkin, hänhän oli täysin valmis.

Käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan lähinnä sitä, että äidin romanttinen synnytyssuunnitelma romuttuu, kun käynnistys johtaakin imukuppiin tai ehkä jopa sektioon. Ja taloudellista riskiä: toimenpidesynnytyksistä tulee varmaan sitten enemmän kuluja yhteiskunnalle… Mutta hurja riski on siinäkin, että äidin pitää vain odotella valmiin vauvansa syntymää; voi käydä niin köpelösti, että vauva ei pysykään hengissä synnytyksen spontaanin käynnistymiseen saakka.

Lasketun ajan jälkeen kohtukuolemia tapahtuu yhden näkemäni tilaston mukaan Suomessa kymmenestä muutamaankymmeneen vuodessa. Se on siis erittäin harvinaista ja epätodennäköistä. On siis aivan turvallista odotella synnytyksen spontaania käynnistymistä. Mutta joku lastaan hartaasti odottava todellinen ihminen hänkin on, jolle se harvinaisuus sattuu. Miksi sen pitää antaa sattua kenellekään? Eikö minun lapseni henki olisi ollut säilyttämisen arvoinen? 

Jos vielä joskus olen raskaana, minulla ei ole synnytyksen suhteen mitään muita toiveita kuin se, että saan lapseni maailmaan elävänä. Puudutteilla tai ilman, käynnistettynä tai spontaanisti, alateitse tai sektiolla, EI MITÄÄN VÄLIÄ.

Ja luomusynnytyksestä haaveilijoille tiedoksi, että luonto todellakin toimii ja hoitaa, mutta ei aina välttämättä toivotulla tavalla. Hyvin sujunut raskaus voi päättyä vauvan kuolemaan myös Suomessa 2010-luvulla. Tervetuloa luontoon – tällaista se on raaimmillaan.