- Akupunktiohoitaja ja vyöhyketerapeutti X puhelimessa.
- Ulpukka tässä hei. Kyselen noista akupunktioista. Teetkö sellaisia synnytyksen käynnistymiseen tähtääviä hoitoja?
- Kyllä niitä olen tehnyt. Sullako on sellainen tilanne... millainen tarkalleen ottaen?
- No siis, mulla edellinen vauva kuoli kohtuun lasketun ajan jälkeen, niin nyt ollaan henkisistä syistä käynnistämässä pari viikkoa ennen laskettua jo. Ajattelin, jos vielä kokeilisi sitä akupunktiota ennen sairaalassa käynnistämistä.
- Onko sulla lapsia ennestään?
- Siis eläviä lapsia? Joo, reilu 4,5-vuotias poika.
- Okei, olet siis synnyttänyt aiemminkin.
- Niin, kaksi kertaa, oli myös se kuolleen vauvan synnytys viime syksynä...
Olen jopa omassa kaveripiirissäni viime aikoina törmännyt tilanteisiin, joissa ikään kuin "unohdetaan", että olen synnyttänyt Veikkosen aivan täysin normaalisti alakautta. Kun on tullut puhe siitä, että Silmu syntyy käynnistyksellä, minulle on mainittu, että "käynnistetty synnytyshän monesti on rankempi kuin luonnollisesti alkanut". Aha. Kiva, kun kerroit - tosin onhan tässä minulla itsellänikin kokemusta molemmista... Käynnistys vieläpä on tehty suuremmalla Cytotec-annoksella kuin normitapauksissa...
Tavallaan ymmärrän, että kuolleen vauvan synnytys on helppo "unohtaa". Ulkopuolisten on ehkä vaikeaa käsittää, että ihan ne samat samat vaiheet supistuksineen, ponnistuksineen, jälkeisineen siinä käydään läpi. Kyse on varmaan siitäkin, että asia on liian tuskallinen ja pelottavakin ajateltavaksi. Kuitenkin. Aika irvokasta se on, kun Veikkonen oli sentään täysiaikainen, isohko vauva, maailmaantulomitoiltaan elävänä syntynyttä veljeään suurempi... Ja miten rakas muisto se synnytyskokemus minulle on! Siksikin tuntuu pahalta, että se sivuutetaan.
No siitä akupunktiosta, varasin ajan. Suotavaa olisi kai tehdä useampi hoitokerta, mutta koska näillä viikoilla onnistumisaste ei välttämättä ole kumminkaan kovin hyvä ja jokainen kerta maksaa rahaa, ajattelin nyt tyytyä kokeilemaan vain kerran. Aika on varattu ensi viikon alkupuolelle päivää ennen äitiyspoliaikaa, jolta on tarkoitus jäädä sairaalaan. Hyvällä lykyllä pääsen synnärille siis jo päivän suunniteltua aiemmin...
Mullahan tuota kohtukuolemasynnytystä ei neuvolassa huomioitu synnytyksenä, kun odotin pähkinää. Terkkarille kyllä kerroin kaiken ja ihan muuten ymmärtäväinen oli. Silti kirjasi neuvolakorttiin, että synnytyksiä 0. Ajattelin silloin vain, että tämä on vissiin tapa, kuolleen synnytys ei ole synnytys. Mutta sittenpä yllätyin positiivisesti, kun alkoi Taysin seurantaultrat ja joku siellä, ilman että edes pyysin, korjasi neuvolakorttiin tiedon. Nolla oli yliviivattu ja tilalle tullut ykkönen. Se lämmitti kummasti vaikka olin aiemmin tilanteen hyväksynyt sellaisenaan.
VastaaPoistaKyllä se tuntuu tärkeältä ja lämmittävältä, että kuolleenkin synnytys huomioidaan. On ylipäänsä niin vähän muistoja ja yhteisiä asioita sen menetetyn lapsen kanssa, että senkin takia synnytyksen merkitys korostuu.
PoistaJa toki myös fyysiseltä kannalta - ethän sinäkään ollut pojan kohdalla missään nimessä ensiodottaja ja ensisynnyttäjä, joten aivan oikein sairaalassa tiedon korjasivat.
Onkohan tässäkin asiassa vähän sellaista "poissa silmistä, poissa mielestä" -yritystä: ei kirjata asiaa neuvolakorttiin, niin sitä ei ikään kuin ole tapahtunutkaan...
hei ulpukka! otan osaa suureen suruusi. olen itkenyt lukemattomat kerrat luettuani kauniita ja koskettavia kirjoituksiasi mutta vasta nyt rohkaistuin kirjoittamaan kommentin. miltei päivittäin hämmästyn siitä kuinka ihmiset EIVÄT VAIN YMMÄRRÄ TAI HALUA YMMÄRTÄÄ TOISIAAN. itse pyrin aina olemaan empaattinen ja asettumaan toisen asemaan, ainakin yritän! viittaan tällä tuohon sinun akupunktiohoitajakokemukseen. on jotenkin kummallista että hän kykeni sivuuttamaan noin valtavan asian tuolla tyylillä ja noilla tekemillään sanavalinnoilla. minä toivon sulle nyt ihana ulpukka tosi paljon jaksamista ja annan sinulle kaikki omat voimani käyttöön tulevaa ajatellen. toivon sydämestäni että silmu saapuu luoksenne elävänä ja että kaikki menee hyvin. toivon voimia surun kantamiseen ja lähetän miljoona kiloa lämpöisiä ajatuksia luoksenne! voikaa hyvin! (kännykällä kirjoittaessa teksteistä häviää koko struktuuri, jos sitä nyt olis muutenkaan...sinä olet muuten ihan loistava kirjoittaja, tekstisi on soljuvaa ja koskettavaa ja monivivahteista ja tosi taidokasta!) t. Pauliina
VastaaPoistaPauliina, kiitos ihanasta ja lämmittävästä kommentistasi! Kaikki tuki ja kannattelu tuntuu nyt niin hyvältä, kun mieli keikkuu yhä hurjempaa kyytiä valtavasta toivosta pimeimpään pelkoon. <3
PoistaVähän tökerösti tokaistu tuolta akupunktiohoitajalta eikä varmaan tuntunut mukavalta. Mulla on vähän semmonen hytinä, että aika moni, ehkä myös tuo akupunktiohoitaja, ei tiedä miten kohtuun kuolleen vauvan kanssa menetellään ja siten suhtautuminen asiaan voi olla vaikeaa. Kohtukuolemasta puhutaan niin vähän - itse kuulin siitä ensimmäistä kertaa kun löysin vahingon kautta blogisi ja jäin lukemaan.
VastaaPoistaSana 'kohtukuolema' aiheutti minussa puhdasta hämmennystä. Siis mikä kohtukuolema, ajattelin. Voiko niinkin sattua, voiko vauva kuolla kohtuun? Miten se on mahdollista? Ajatuksenjuoksuni tyssäsi tähän. Jotenkin en osannut kuvitella että kuollut vauva synnytetään, mutta toisaalta en myöskään olettanut että lapsi tulee maailmaan leikkauksen kautta. En tiedä missä satumaailmassa elin tuona hämmennyksen hetkenä - eihän vauva vatsaankaan noin vaan voi jäädä.
Nyt tässä hetkessä ja asiasta enemmän tietävänä synnytys on ihan itsestäänselvä asia. Kirjoitit niin kauniisti ja todenmukaisesti joskus lokakuussa Veikkosen syntymästä, sanoit että et tarvinnut vakuutteluja tai perusteluja synnyttämiseen.
Minusta kohtukuolemasta pitäisi puhua ja valistaa enemmän, koska tuntuu että monikaan ei asiasta tiedä. En tietenkään tarkoita että odottavia äitejä kuuluu pelotella ja varoitella etukäteen, mutta jonkinmoinen informointi olisi paikallaan. Ilmeisesti Suomessa näitä tapahtuu vuosittain viitisensataa, joka on mielestäni aivan käsittämättömän paljon. Yksikin tuntuu liialta. Mietin kuinka moni noista viidestäsadasta äidistä, isästä, omaisesta, joutuu ihan uuteen ja vieraaseen tilanteeseen lapsen kuoltua kohtuun? Ja toivoisivatko he jälkeenpäin tienneenstä siitä mahdollisuudesta, että vauva voi kuolla kohtuun ennen syntymää? Vai olisivatko he valinneet tietämättömyyden? Lisääkö tieto tuskaa vai lieventääkö se sitä?
Mitä mieltä Ulpukka on? Puhutaanko tästä aiheesta sinusta tarpeeksi?
Totta varmasti, että kyse on usein tietämättömyydestä, epävarmuudesta tai hämmennyksestä, minkä takia saattaa tulla sitten tahattomasti näin töksöjä tilanteita.
PoistaMinä olin tosiaan tietoinen kohtukuoleman mahdollisuudesta jo ennestään, en siis yllättynyt siitä, että niin voi tapahtua, vaikka en koskaan olisikaan uskonut, että se voi tapahtua minulle.
On totta, että asia on aika vaiettu. Muistan, että jossain neuvolan lehtisessä, jonka sain esikoisen odotusaikana, kerrottiin alkuraskauden keskenmenoista ja se prosenttiluku kuinka paljon niitä tapahtuu viikkoon 12 mennessä, mutta siitä, että sen "turvarajan" jälkeenkin voi vauva kuolla, vielä aivan loppumetreilläkin, ei mainittu sanaakaan. Tietenkin odottajia halutaan suojella peloilta, mutta kokisin, että tuollaisessa tekstissä voisi kuitenkin edes jokin maininta olla. Useimmille se tieto, että kohtukuolemaan päättyy 0,3% raskauksista, on kuitenkin rauhoittava, prosenttilukuna se kuulostaa niin pieneltä.
Vertaistuen piirissä on tullut vastaan myös erilaisia kokemuksia siitä, miten äitejä loppuraskaudessa valmennetaan tarkkailemaan vauvan vointia. Itse olen liikelaskentaohjeet saanut, mutta joissain neuvoloissa niitä ei ole jaettu. Joskushan vauvan voi pelastaa liikelaskennalla, jos vauvan elämä alkaa hiipua pikkuhiljaa eikä kuolema tapahdu äkkiyllättäen. Kamalia ovat myös joidenkin äitien kokemukset siitä, että huolta ei ole otettu tosissaan - terveydenhuoltohenkilökunnan asenteissakin joskus saattaa siis olla korjaamista. Usein oletus on, että kaikki on hyvin ja äiti hysterisoi turhaa. Minutkin silloin synnytysvastaanotossa otti vastaan kätilö iloisesti hymyillen, vaikka olin valtavan huolen kourissa. Hänen oletuksensa oli selvästi, että kyllä se syke sieltä kuitenkin löytyy, vaikka en ollutkaan yhtään liikettä koko aamuna tuntenut ja sanoin, että kohdun hiljaisuus on ihan poikkeuksellista...
Tässä kuluneen vuoden aikana olen yllättävän moneen lehtiartikkeliin törmännyt aiheesta ja esillä on ollut myös Kaisu Joupin valokuvaprojekti "Kohtukuoleman kokeneet naiset". Voi toki olla, että olen vain kiinnittänyt näihin juttuihin huomiota eri tavalla kuin ennen - ehkä näistä on kirjoiteltu aiemminkin... Valitettavan useinhan saattaa olla niin, että tällaiset ikävät tarinat on helppo sivuuttaa niin kauan kuin asia ei koske itseä, vaikka aihe esillä olisikin.