Korkeamman käsissä

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata,

tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen

En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 

Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina.