Muutoksen pysyvyys

Ja niin se on tullut taas: syksy, vuoden kiertyminen kuoleman kohtaan. Muistoja nousee pintaan, mutta toisaalta tänä vuonna on kahta edellistä vahvemmin läsnä tunne siitä, että eteenpäin on menty ja yhä mennään. Kolme vuotta on jo aivan eri pitkä aika kuin kaksi, saati yksi.

Viime ajat ovat olleet työteliäitä, töiden osalta siis, ja lisäksi on ollut lasten uuden arjen opettelua. Olen ollut stressaantunut, mutta muutamaan kertaan olen pysähtynyt miettimään, että yllättävän hyvin tätä stressiä ja ruuhkaa kuitenkin siedän. En koe palanneeni ennalleni, mutta hieman taas lähemmäs sitä entisen kaltaista Ulpukkaa olen salavihkaa päässyt.

Olen miettinyt elämän tarinallistamista, tätä omaa nykyään harvahkoa bloggaamista ja toisaalta jaettuja kohtaloita vertaisfoorumeilla ja mediassa. Miten suru nähdään prosessina, jolle kirjoitetaan piste: näin olen muuttunut, tällainen olen nyt kaiken jälkeen. Se piste on kuitenkin vain jonkinlainen still-kuva, jonka jälkeenkin muuttuminen, kasvaminen, oivaltaminen - ja välillä ehkä turtuminen, taantuminen, väistämätön kipuilu - jatkuu.

Parisuhteesta sanotaan monesti, että lapsen kuoleman suru joko yhdistää entisestään tai erottaa. Olen omassa liitossani kokenut huikean yhteenkuuluvuuden vahvistumisen, mutta nyt liki kolmen vuoden jälkeen, uuden lapsen syntymän ja kasvamisen myötä, täytyy sanoa, että arki on palannut kuvioihin. Meillä menee tosi hyvin, mutta eskarin, päiväkodin, töiden, kotitöiden ja milloin kenenkin harrastusten ja menojen paletissa ei välttämättä loista kirkkaimpana sellainen voimakas yhteys, jota niinä surun kipeinä ensikuukausina koimme.

Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin. Suru etäännytti joistakin, toiset se toi lähemmäksi, ja löytyipä surun myötä elämään aivan uusiakin tuttavuuksia, joista osa syveni ystävyydeksi. Kuitenkin se liike jatkuu edelleen: kuluneena kesänä olen tavannut joitakin niitä loitolle jääneitä ensimmäistä kertaa kaiken jälkeen, ja toisaalta jotkut akuutissa surukriisissä erityisen läheisiltä tuntuneista ihmissuhteista ovat jääneet viime aikoina huonommalle hoidolle.

Vertaismaailmassa en ole enää vain se, joka hakeutuu toisten siipien suojaan, vaan nyt on minun vuoroni avata syli ja levittää ne hoivaavat siivet vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen, että aika auttaa, kyllä se vielä auttaa. Muistan niin hyvin, miten olin hetkittäin aivan varma, että minun kohdallani tuo fraasi ei päde, suru on niin suuri, että edes aika ei voi auttaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, näinkin seesteisessä kuvassa tänään.

kuvat: Pixabay

Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Kaikin aistein

Niin ollaan lokakuussa taas. Tienpientareet kahisevan keltaiset ja punaiset ja oranssit. Kuoleman vuodenaika - ja kauneimman kukoistuksen.

Kaksi vuotta sitten viimeisilläni poimin leikkipuistossa syksyn värjäämän lehden kassissa olleen kirjan väliin. Joka vuosi on kiusaus tehdä niin, tallettaa se, mitä ei lopulta kuitenkaan talteen saa. Yksi lehti ei kerro mitään koko maisemasta, kuivuessaan luovuttaa osan hehkustaan, haalenee.

Muistan miettineeni, että jos niitä prässäisi ristiäiskutsuihin; olihan tulossa syksyn lapsi, ensimmäinen tähän perheeseen, kun minä, mies ja Esikoinen olemme kaikki vuoden kevätpuoliskolla syntyneitä, kuten ovat myös lapsuudenperheeni jäsenet.

Tämä kauneimman ruskan kohta syksystä on minulle yhtä kuin viimeiset onnelliset päivät. Olen tyytyväinen, että olen kirjoittanut ne viime vuonna talteen: vaikka ajattelin ikuisesti muistavani, huomaan jo nyt, miten aika sittenkin himmentää muistoja. Jotkut hetket, tunnelmat ja yksityiskohdat ovat toki porautuneet syvälle lähtemättömiin, mutta niiden ympärille on kuitenkin jo alkanut kietoutua ajallisen etäisyyden utua.

Toisaalta mieleen palaa yhä välillä hetkiä, jotka ovat aiemmin unohtuneet. 11.10.2013 menin kirjakauppaan kuuntelemaan erästä runoilijaa ystäväni kanssa. Pari päivää sitten muistin hetken, jona kävelimme ystävämme autolta kaupalle päin. Olin samalla kadulla, ja todella kävi niin, että se syksyn lehtien peittämä tienpätkä palautti kirkkaasti mieleen, miten kävelimme vierekkäin, raskaana molemmat, ystäväni ei vielä puolivälissäkään, mutta minä jo aivan loppusuoralla. Miten ajattelimme silloin, että pääsemme jakamaan vauvaelämää, työntämään rattaita rinnatusten. Ja sittemmin pääsimmekin; tyttärillämme on ikäeroa kahdeksan kuukautta. Mutta mitä kaikkea siinä välissä ehti tapahtua, miten ennalta-arvaamattomiin syvyyksiin vauva-asioiden jakaminen lopulta ulottui...

Runotilaisuuden jälkeen söimme kahvilassa mustikkapiirakkaa ja jaoimme tuntoja raskauden muhevoittamista vartaloistamme ja siitä, mitä miehemme olivat niistä hävyttömyyksissään veistelleet. Todellista naispuhetta! Sellaista, mitä en tässä välillä osannut enää puhua ollenkaan. Ja vaikka nyt taas osaan, tuntuu, että jokin paino tai varjo moisten kepeiden keskustelunaiheiden taustalla aina väijyy. Olen peruuttamattomasti muuttunut nainen.

Elohopea laskee aamulla jo alle nollan ja maassa on kuuraa. Kaksi vuotta sitten oli lämpimämpää. Poikkeuksellisen lämmintä lokakuun kuudenteentoista saakka. Seitsemäntenätoista päivänä sää äkisti kylmeni.

Auringonlaskut ovat räikeän korallinpunaisia - taivaan värinä kaunis, kun se taas vaikkapa juhlamekossa olisi aika kamala sävy. Niin kaikki nähdään ja koetaan kontekstia vasten; suru vasten aiempaa elämänkokemusta, suru nyt kahden vuoden jälkeen vasten tähän asti kuljettua tietä.

Olen potenut viime aikoina ylitsepursuavaa maailmantuskaa. Ahdistaa hallituksen ajama kurjistamispolitiikka, ahdistaa pakolaistilanne ja rasistinen liikehdintä, ahdistaa ilmastonmuutos ja miten päättäjät antavat sille piutpaut. On tuntunut välillä ihan hullulta, että tällaiseen maailmaan ja tulevaisuudenkuvaan olen lapsia pyöräyttänyt. Mitä kaikkea heillä vielä onkaan edessään? Millainen tämä maa, tämä maailma on parinkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä?

Pitkään elin sulkeutuneessa surukuplassa, sitten raskauskuplassa, sen jälkeen vauvakuplassa. Uutiset tai mitkään maailmalliset asiat eivät mieleen liiaksi mahtuneet. Nyt kun aikaa on kulunut, olen alkanut selvästi avata mieltäni taas ulospäin. Voi myös olla, että kyseessä on jokin uusi defenssi, jonka turvin lähestyvän vuosipäivän kohtaan. Kanavoinko kenties henkilökohtaisen tuskani maailmantuskaan? 

Keho kyllä muistaa kaiken käsittämättömän väkevästi; ruumiillisesta muistista kumpuaa asioita, jotka mieli yrittää hukuttaa yhteiskunta-ahdistuksen alle. Olen useana aamuna herännyt kutakuinkin samaan kellonaikaan kuin silloin kaksi vuotta sitten viimeiseen aamuun. Olen jopa tuntenut haamupotkuja! Fyysiset paikat (kuten aiemmin kuvaamani katu) ovat aikaansaaneet puristavan tunteen rinnassa jo ennen kuin paikkaan liittyvä muisto on ehtinyt tietoisuuteen asti. Vasta ruumillisen tuntemuksen myötä olen yhtäkkiä muistanut, että niin, täälläkin olin silloin, entisen elämäni viimeisinä aikoina...

Perjantai-iltaisin saunavuoron jälkeen telkkarista tulee taas Vain elämää, syksyn tunnusmerkki sekin. En ole varsinaisesti seurannut sarjaa, mutta se on pyörinyt taustamusiikkina pizzan tai fetasalaatin tekemiselle, ja Esikoinen on intoutunut saunatakissaan tanssimaan esitysten tahtiin.

Kahden vuoden takaa mieleen on jäänyt elävästi se katkos, mikä kahden perjantain välissä tapahtui. Perjantaina 11.10. saunoin isovatsaisena ja toivoin salaa, että legendaarinen kolmen ässän konsti oikeasti tehoaisi. Saunan jälkeen join alkoholitonta olutta sohvalla raukeana ja onnellisena ja vähän vaivaisenakin, kun vatsa oli valtava. Perjantaina 18.10. en mennyt saunaan; olin kaksi päivää aiemmin synnyttänyt. Äitini oli tullut meille jo heti traagisten uutisten päivänä ja tuolloin perjantaina isänikin tuli. Ja siinä mustimman surun keskelläkin sama viihdeohjelma telkkarissa taas. Isä hyräili tunnarin mukana: "Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää..." Ja niin sekin rallatus asettui osaksi meidän elämämme saamaa käsittämätöntä käännettä.

Tänä syksynä vuosipäivä on väistämättä erilainen myös siksi, että en ole raskaana. Voi miten helpottunut ja onnellinen olen viime aikoina ollut siitä, että en ole! Viime vuonna Silmun odotus söi tilaa suremiselta ja toisaalta vuosipäivän ajankohtaan sekoittui myös jättiannos huolta ja pelkoa uuden vauvan puolesta. En osaa sanoa, onko surulle nyt enemmän tilaa. Välillä tuntuu, että ei vieläkään ole. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen näistä elävistä lapsistani, tästä pisteestä, johon lopulta niin nopeasti kaiken kamalan jälkeen pääsin. Sureminen on vaikeaa ja ristiriitaista, koska tiedän, että ilman Veikkosen poismenoa en olisi saanut Silmua.

Suru konkretisoituu välillä joissain vähän hupsuissakin ajatuksissa. Olen esimerkiksi viime päivinä kadehtinut lokakuun lasten äitejä siitä, että he saavat järjestää synttärit tässä uskomattoman kauniissa vuodenajassa. Minä niin iloitsin etukäteen siitä ensimmäisestä syksyn lapsesta. Kun vielä monet vuodenkierron juhlat - laskiaiset, pääsiäiset, vaput - osuvat kevätpuoliskoon; syksyllä on niin paljon vähemmän juhlia muutenkin. Toki me sitten saimme sen elävänkin syksyn lapsen, mutta marraskuun lopun maisema on jo toinen. Olisin halunnut syntymäpäivät Aleksis Kiven päivänä! Syyslomajuhlat, ruskakekkerit!

Kymmenkuinen Silmu on mieletön touhupakkaus, jolla alkaa olla jo taaperon taitoja ja elkeitä. Yli kaiken hän ihailee isoveljeään, ja on ihanaa nähdä, miten Esikoinen ja Silmu ikäerostaan huolimatta viihtyvät yhdessä ja hauskuuttavat toisiaan. Väistämättä käy välillä mielessä, millaisia yhteisleikkejä Esikoisella ja 2-vuotiaalla Veikkosella voisi jo olla. Mitä kaikkea 2-vuotias jo osaisi!

Vuosi on lyhyt ja pitkä aika. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli todella raskas, tahkea ja hidas. Ei tämä toinenkaan aivan helppo ole ollut: uuteen onneen on sekoittunut ajoittain hulluksi tekevää menettämisenpelkoa, takaumia, surun hyökyjä. Hurjan paljon nopeammin tämä toinen vuosi on silti kulunut kuin ensimmäinen. Joka ainoa päivä olen Veikkosta ajatellut, ja niin sen haluankin olevan.  Se, mitä aluksi oli mahdotonta uskoa, on ajan saatossa, viimeistäänkin tämän toisen vuoden aikana tapahtunut: olen oppinut elämään surun kanssa. Huutava tuska on vaihtunut hiljaiseen haikeuteen.

Yöpäivitys (yksi iso askel)

Tapasin alle viikon ikäisen vauvan. Omasta aloitteestani menin tätä sukulaislasta katsomaan, kun sattumoisin muutenkin juuri asioin hänen asuinkaupungissaan. Vein vastasynnyttäneelle äidille suklaata, vaaville pussillisen Silmun vanhoja vaatteita. Ihan kuin kuka tahansa, tuosta noin vain. 

Ei tuntunut missään! Vauva oli käsittämättömän pieni, kuten juuri maailmaan tulleet ovat. Suloinen suppusuu ja sirrisilmä. Mutta aivan todella en tuntenut minkäänlaista haikeutta. Vauva ei erityisemmin nostanut Veikkoseen liittyviä muistoja mieleeni, enkä liioin tuntenut kaihoa siitä, että Silmu näytti nyytin rinnalla jättiläiseltä. 

Yhä pelkään menettämistä, friikkailen, vahdin päivin ja öin, välillä suorastaan hukun huoleen, mutta silti nyt on jo niin paljon helpompaa kuin alkuun oli. Nautin enemmän. Päästän välillä pikkuruisia helpotuksen huokauksia.

Tuntuu, että kasvaessaan Silmu on kunnolla lunastanut paikkansa perheessämme omana itsenään. Ja jotain on tapahtunut Veikkosen muistollekin; se on eriytynyt muistoksi juuri siitä tietystä pienestä pojasta. Kuka tahansa vastasyntynyt ei enää sohaise haavaani niin kuin ennen. Tai ainakaan tänään ei käynyt niin. 

(Syliin en sentään ottanut.)

1,5 vuotta

Pieni Veikkosemme olisi nyt vilkkaassa taaperoiässä, eilen hän olisi täyttänyt puolitoista vuotta. Niin ihana ihmettelyn ja oivallusten ikä, touhun ja tohinan ikä, vanhemmille ehkä vähäsen rasittavakin ikä, kun koko ajan on haukkana vahdittava, etteivät pienen kiitäjä-kiipeilijän tutkimusmatkat ulotu vaarallisiin paikkoihin.

Kuvittelen kiharaisen pään ja nauravat silmät. Suun, joka päristää äänitehosteet autoleikkeihin ja tapailee jo monia sanoja. Kuvittelen jalat, joilla pääsee vikkelästi äitiä karkuun, ja kädet, tahmaiset pikku kädet äidin kaulan ympärillä.

Kuvittelen sellaisen pojan, mutta jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan osaa kaivata taaperoa, joka Veikkonen nyt olisi. Minä kaipaan yhä sitä vauvaa, joka jäi vauvaksi. Kaipaan siitä huolimatta, että minulla nyt on toinen vauva, untuvikkoiästä jo ulos kasvanut. Minun ajatuksissani ja muistoissani Veikkonen on aina vain se suloinen vastasyntynyt, joka piti silmänsä tiukasti ummessa ja oli niin surullisen vaiti.  

Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika itsessään jo antaa armoa, hioo surun kipeimpiä teriä pehmeämmiksi. Uskon kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani hyvin suuri merkitys tässä toipumis- ja selviämisprosessissa on ollut myös sillä, mitä aika on tuonut tullessaan. Minä olin niin onnekas, että tulin nopeasti uudestaan raskaaksi, kuten toivoinkin, ja se raskaus toi syliini rakkaan Silmu-tyttösen. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suru olisi tuskallisempaa, jos en olisi tätä parasta ja tärkeintä lohtua saanut.

Tiedän, että meillä ei olisi Silmua, jos olisi Veikkonen. Siksi en varsinaisesti osaa oikein kuvitella, että Veikkonen pyörisi täällä kotona tämän nykyisen joukon jatkona. Voin jopa myöntää, että ajatus puolitoistavuotiaasta viisivuotiaan tarmonpesän ja sylivauvan lisäksi suorastaan läkähdyttää. Kahden lapsen kanssa arki on ollut yllättävän leppoisaa; kolmen kanssa elämä olisi ihan toisenlaista hulinaa, kun pienimmillä olisi vain se himpun yli vuosi ikäeroa. Olisin taatusti väsyneempi ja kiukkuisempi, tuntisin riittämättömyyttä.

Ajatus siitä, että jossain toisessa todellisuudessa voisi olla olemassa meidän perhe ilman Silmua, tuntuu nyt suorastaan mahdottomalta. Olen niin onnellinen, että sain tämän kolmannenkin lapsen, juuri tämän pienen suloisen tytön - siitä huolimatta, että hänen tiensä maailmaan oli surulla silattu.

Tarkoituksista puhuminen on vähän vaikeaa; enhän voi äitinä laittaa lapsiani tärkeysjärjestykseen ja miettiä, kenet heistä olisin tänne ottanut, jos olisin saanut valita. Onneksi minun ei tarvinnut valita, kohtalo teki valinnat puolestani. Kohtalo järjesti niin, että lapsia tuli enemmän kuin olin ajatellut toivoakaan, kolme täydellistä ja ihanaa.

Silmun elämän takia Veikkosen kuolema asettuu entistäkin merkityksellisemmäksi osaksi meidän perheemme tarinaa. Jollain tavalla on pakko hyväksyä, että näin nyt kävi, koska jos ei olisi käynyt, ei olisi tätä kolmatta tullut.

Tämä hurja ristiriita aiheuttaa sen, että suren tänä päivänä hyvin eri tavalla kuin silloin aluksi. Nyt en niin aktiivisesti enää sure sitä, että Veikkonen ei ole täällä. Tänä päivänä suruni kipein kärki kohdistuu siihen, että sain lapsestani niin vähän. Välillä kaipaan päästä takaisin niihin lyhyisiin hetkiin, jotka hänen kanssaan vietin, ja toivon samalla, että olisin saanut edes hitusen enemmän. Jos olisin saanut kerran katsoa silmiin, kuulla ensi-itkun, hoivata häntä elävänä vaikka vain muutaman tunnin tai minuutin.

Vaalin vähiä muistojani rakkaudella ja kiitollisuudella. Koskaan en kuitenkaan lakkaa toivomasta, että olisin saanut edes yhden yhteisen hetken syntymän jälkeen tässä maailmassa.

Jokaiselle jotakin

Kirpputorilöytöjä lapsilleni:

Niin se keskimmäinen kulkee arjessa mukana yhtä lailla kuin nämä elävätkin. Joka ikinen päivä ajatuksissani, ja niin sen kuuluu olla. Selviytyminen ja toipuminen eivät tarkoita unohtamista. Se, että joka päivä muistan ja ajattelen, ei tarkoita, etteikö elämä menisi eteenpäin ja olisi tässä hetkessä täyttä ja onnellista.

Suruvuoden muisto

Mutta minähän elän yhä
            tahtomattanikin,
minä joka todistan tämän ruumiillani
ja seison täällä
kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson
että jokaisessa auringonlaskussa
on koko menneen päivän loisto.

Mirkka Rekola


Ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen oli suruvuosi. Jouduin elämään läpi odotukseen liittyvät muistot, jouduin opettelemaan henkäys kerrallaan mahdottomalta tuntuvan taakan kantamista.  Aina vuodenajan vaihtuessa ahdistus kasvoi, särkyneessä maailmassani kaikki muutos tuntui vaikealta, veti yhä uudestaan pohjaan.

Ensimmäisenä vuonna kohtukuoleman jälkeen oli myös uusi raskaus. Odotuksen viimeiset 1,5 kuukautta elin jo seuraavaa vuotta, mutta siihen asti, monen monituisen kuukauden ajan odotin yhtä aikaa uutta vauvaa ja elin voimakkaasti vuodenaikoihin ja päivämääriin kiinnittyneitä muistoja edellisestä raskaudesta.

Tänä talvena mieleeni on palannut jatkuvasti hetkiä viime vuodesta, syvän surun vuodesta. Olen muistellut sitä Ulpukkaa, joka tuntui menettäneen kaiken elämänhalunsa. Ja miten kuitenkin niin uutterasti yritin jumppaamalla, kirjoittamalla, metsässä kävelemällä, runoja lukemalla pitää itseäni kasassa. Miten istuin sohvalla ja tuijotin mäntyjen latvoja ikkunasta, kimmeltävää lumisadetta, hiutaleiden pyörimistä tuulessa, miten halusin nähdä merkityksiä ja viestejä ja lohtua, vaikka olo oli totaalisen lohduton. Kuuntelin Tori Amosin biisejä: I'll say it out loud here by your grave / those angels can't ever take my place. Katsoin leffoja, kuten Pussikaljaelokuva, Ei kiitos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, sopivan kevyttä ja hömppäistä, ja silti niistäkin aina löysin painavia lauseita, jotka sopivat suruuni. Niin on kuin on ja niin käy kuin käy. Onneksi päivät tulevat peräkkäin eivätkä päällekkäin. 

Nyt suru on kesyyntynyt kulkemaan rinnalla. Se on jo niin luonteva osa minua ja elämääni. Vuodentakainen Ulpukka tunsi lapsensa haudalla seisoessaan välillä seisovansa oman hautansa edessä. Ja nyt sitten - mikä elämän kohina ja täyteys!

Kun vien esikoista päiväkotiin ja työnnän vaunut portista sisään, mietin, että kunpa vain joku olisi voinut sille viime talven Ulpukalle näyttää kuvan tästä päivästä: vuoden päästä kaikki on jo näin paljon paremmin.

Kliseet tänä päivänä

Olen kulkenut surun tietä yhden täyden vuoden ja toisestakin jo kolmanneksen. Kun ajattelen neljää kuukautta viime lokakuusta tähän hetkeen, tuntuu aika vierineen täysin erilaista vauhtia kuin niiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Tai koko sen kohtukuoleman jälkeisen odotuksen aikana. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, mutta nyt vauvanen lähestyy jo kolmen kuukauden ikää, kasvu on huimaa, pieniä vaatteita saa koko ajan viikata pois.

Onko se sittenkin totta, se toisteltu klisee? Ensimmäinen vuosi on vaikein. Viime vuonna elin kaikki vuodenajat uudellen, Veikkosen odotuksen merkkipaalut plussatestistä ultratutkimuksiin, ensimmäisistä potkuista viimeisiin. Kohtasin muistot kipeästi ja raa'asti - ja kas, nyt toisen vuoden aikana ne eivät enää teekään niin kipeää.

Toisaalta on mahdotonta sanoa, sulkeutuiko ympyrä lokakuussa vuosipäivänä vai sittenkin reilun kuukauden myöhemmin, kun saapui Silmu. En olisi näin pitkällä ilman Silmua, en varmasti kokisi onnea tässä määrin kuin nyt, kun olen saanut tyhjään syliini uuden hoivattavan, parhaan mahdollisen lohdun.

Aika parantaa haavat. Miten tuokin fraasi tuntui ihan tyhjältä, ei lohduttanut pätkääkään niinä tuskallisimpina hetkinä. Ja tässä kohtaa voi jo sanoa sen olevan kuitenkin totta. Tosin itse tykkään ennemmin ajatella, että aika opettaa elämään haavojen kanssa, ei se niitä koskaan kokonaan paranna. Vauvan kuolemasta saakin jäädä ikuinen haava äidin sydämeen, kyllä se siinä määrin järisyttävä kokemus ja hirveä suru on.

kuva

On myös sellaisia kliseitä, joita en edelleenkään allekirjoita. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minä olen selviytynyt suruni kanssa valon puolelle, minulla on ollut keinoja ja tukea. Kaikilla ei ole. Vertaistuen maailmassa on näyttäytynyt elämän kamala kohtuuttomuus: järkyttävän monessa perheessä hautaan on pitänyt saatella enemmän kuin yksi lapsi. Tai lapsen kuoleman lisäksi elämä on koetellut monella muullakin tavalla, paiskannut ihmisparkaa vastoinkäymisestä toiseen. Ehkä tieto siitä, että niin monien kohtalo on vielä paljon omaa rankempi, on myös jollain kierolla tavalla auttanut selviytymisessä. Eikä siinä ole varsinaisesti kyse vertailusta, vaan ehkä vain suhteellisuudentajusta ja siitä, että ymmärtää surustaan huolimatta saaneensa myös paljon hyvää. (Aiheesta kirjoitettiin juuri myös usein siteeraamassani valtakunnan mediassa.) Vertaisten kokemuksia lukiessani ja kuullessani olen huomannut, että todella hurjista asioista voi selviytyä. Ehkä olen siitä voimaantunut ajattelemaan, että kyllä minäkin tästä omasta tuskastani vielä.

Entä sitten se kuuluisa vahvistuminen? Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Suhteeni tähän lauseeseen on ristiriitainen. Jos myönnän, että olen selviytynyt, ehkä kaiken kokemani myötä jopa vahvistunut, onko se viesti elämälle, että kestän jotain vielä kauheampaa? Voiko vielä tulla jotakin yhtä kauheaa, kauheampaa kuin oman lapsen kuolema? Sain keskenmenon, surin, selviydyin. Ja tsädäm, sitten tulikin jotain paljon hirveämpää: kohtukuolema! Surin, suren yhä, ja jollain lailla kai olen selviytynyt. Jos nyt sanon sen ääneen, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä se on se asia, mitä varten minua on pitänyt tällaisella koettelemuksella vahvistaa? Aivan kuin olisin siinä sadussa, jossa pukki toisensa jälkeen kipittelee sillalle ja sanoo peikolle, että älä minua syö, kohta tulee veljeni, joka on paljon suurempi. Sillä tavallako surut peräjälkeen marssivat elämään: älä minun anna sinua syödä, kohta tulee kaksin verroin kamalampi suru... Vai voisiko olla mahdollista, että mitään tällaista toinen toistaan järkälemäisempien surujen jatkumoa ei ole? Että voisinkin elää tästä eteenpäin luottavaisena, hyvällä lykyllä olla kokematta enää mitään näin raadollista kuin jo olen kokenut?

kuva

Viime yönä Silmu, joka tähän asti on ollut varsin helppo ja tyytyväinen vauva, itkeskeli paljon mahakipuisen oloisena. Imetin, kanniskelin, hyssyttelin, pumppasin jalkoja. Välillä itku laantui, sitten taas jatkui, vauva veti selkää kaarelle. Kun Silmu kahden aikaan rauhoittui ja olin viimein itsekin päässyt uneen, Esikoinen alkoi oksentaa. Aamulla silmät ristissä yrjöpyykkiä koneeseen sulloessani ajattelin, että kai sillä se-mikä-ei-tapa-vahvistumisella kuitenkin tarkoitetaan sitä, että tällaiset arkivastoinkäymiset kutistuvat pieniksi, kun tietää paljon kauheammastakin. Ajattelin täysin ilman ironiaa, että huutava vauva ja se isompi oksennusta pyjamassaan ovat ihaninta mitä on, että kaikesta tästäkin olen vain mielettömän kiitollinen.

Oikeus suruun

Mietin, että aloittaisin uuden blogin uuden vuoden alussa. Kun nyt olen uudessa tilanteessa, uuden lapsen äiti, ja väistämättä katson suruakin uudenlaisesta kulmasta.

Asiat ovat niin hyvin kuin ne vain voivat kaiken jälkeen olla. Totta puhuen tuntuu välillä siltä niin kuin ei olisi enää oikeutta suruun. Ihan niin kuin oma bloginikin ilkkuen kyselisi minulta, mitä yhä täällä teen, käskisi menemään muualle kirjoittamaan vaipparallista ja imetysmaratoneista.

Taidan ainakin toistaiseksi kuitenkin jatkaa täällä. En tunne tarvetta enkä halua kirjoittaa vauva-arjesta, mutta suruani tahdon yhä laittaa sanoiksi. Kirjoittaminen on vertaistuen ohella ollut tärkein tekijä selviytymisessäni. Bloggaaminen on siinä mielessä täydellistä, että se yhdistää kirjoittamisen ja vertaistuen.

Päättyneen vuoden lopussa meille syntyi ihanista ihanin Silmu, valtava onni, ilo ja lohtu, mutta yhä meillä kuitenkin on myös se sama suru, joka tämän blogin synnytti.

Jos jossain vaiheessa huomaan olevani enemmän tavallinen äitibloggaaja kuin surubloggaaja, siirrän juttuni uusiin raameihin.

Myös blogin ulkopuolella olen ollut aika hämilläni siitä, miten sovitan yhteen tämän, mitä on nyt, ja sen, mitä on elämässä ollut reilun vuoden ajan. Niin lyhyessä ajassa niin äärimmäisiä kokemuksia, kuolemaa ja syntymää.

Suurinta onnea

Sairastin vuodenvaihteessa rankan kuumetaudin, todennäköisesti influenssan. Täristessäni kuumehorkassa peiton alla mietin entisaikoja, ei edes niin kamalan kaukaisia aikoja, jolloin tavallinen arki oli paljon vaativampaa kuin nykyään. Rakettien pauke vei ajatukset talvisodan pommituksiin, laiha eineskeitto, jota kurkkukipuisena sain hädin tuskin nieltyä, vielä kauemmas suuriin nälkävuosiin. Mietin yhtäkin sukukirjan perhettä, josta kuoli neljä lasta peräjälkeen ja vielä äitikin viimeisen lapsivuoteeseen. Että mitä minä valittamaan, kun elän yltäkylläisyyden ja lukuisten arkea helpottavien mukavuuksien aikakaudella. Olen menettänyt yhden lapsen, mutta muuten elämäni on niin täyttä ja hyvää.

Tieto uusista kohtalotovereista saa myös kysymään oman surun oikeutusta. He ovat keskellä repivintä tuskaa, kun minun suruni on jo niin paljon kevyempää kantaa.

Se, että uusi raskaus alkoi helposti ja nopeasti ja päättyi onnellisesti, saa miettimään, olenko kiittämätön menneisyyteen jumittuja, jos yhä jatkan tätä "ääneen" suremista. Toiset joutuvat odottamaan niin paljon kauemmin, käymään ehkä läpi hedelmöityshoitoja, kokemaan keskenmenoja. Jotkut ovat jopa menettäneet kokonaan mahdollisuuden uusiin lapsiin.

Suurinta surua

Vähän yli vuosi - se on melko lyhyt aika, kun edessä saattaa kuitenkin parhaimmillaan/pahimmillaan olla vielä jopa 50-60 vuotta elämää kuolleen lapsen äitinä. Lapsen menettäminen on lopullisuudessaan niin iso ja järisyttävä kokemus, että sen käsitteleminen vie aikaa. Voiko koskaan edes tulla pistettä, jossa asian kanssa olisi jotenkin "valmis"?

Koen, että minulla on vielä paljon aktiivista surutyötä tehtävänä. Haluan vielä joku päivä askarrella sen muistoalbumin ja muistolaatikon, joita ammattiauttaja jo ensimmäisellä tapaamisella alkukaaoksessa surutyön välineiksi suositteli. (Tällä hetkellä on olemassa vain muistoläjä yhdellä vaatekaapin hyllyllä.) Haluan pikkuhiljaa uskaltautua muistelemaan Veikkosen odotusaikaa tarkemmin, katsoa valokuvia, kohdata tunteet, jotka uuden raskauden takia olivat pitkään syrjässä. Haluan elää yhä uudestaan ja uudestaan läpi ne samat hetket, jotta viiltävin kipu hiljalleen hioutuisi muistoista pois, ja - kuten kerrotaan ajan mittaan käyvän - tuska muuttuisi vähitellen kauniiksi kaipaukseksi. Haluan yhä etsiä omaa tapaani olla enkelilapsen äiti, työstää identiteettiäni erilaisena kolmen lapsen äitinä.  

Joskus joutuu itsestäänselviä asioita itselleen tolkuttamaan, ja sitä kai tämäkin kirjoitus nyt on: itseni vakuuttamista siitä, että uuden vauvan synnyttyäkin minulla on yhä oikeus surra juuri niin paljon kuin tarpeelliselta tuntuu.

Vieköön tämä alkanut vuosi surutyötäni eteenpäin, kuljettakoon mieltäni kohti hyväksyntää ja rauhaa.

Ajan kulku

Matka tästä...

...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.

Vaaleanpunaista

Valtavasti kiitoksia onnitteluista!

Pääsimme kotiin sunnuntaina, kun Silmu oli lähes tunnin tarkkaan kahden vuorokauden ikäinen. Ensimmäisissä päivissä ovat olleet läsnä kaikki tunteet. Hetket, jotka menetin. Hetket, jotka sain. Elämän mysteeri ja ihme, kipu ja kauneus.

On monia asioita, joista koen tarvetta kirjoittaa, kunhan vain sopiva hetki tulee. Rankan odotuksen viimeisistä öistä. Synnytyksestä. Tähänastisesta surun matkasta.

Kun kirjoitin raskaudesta ensimmäisen kerran tänne blogiin, sanoin, että tästä ei ole tarkoitus tulla odotusblogia. Tulipa kumminkin - ja eikö se lopulta ollut hyvällä tavalla varsin tarkoituksellista, että kävi niin? Tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa, kun uusi raskaus kiilasi tunnisteissa surun edelle. Mutta niin kahlitsematonta oli toivo, niin sitkeää peloista ja kaikesta synkästä huolimatta.

Näinä vaaleanpunaisina ensipäivinä olen välillä ikävöinyt Veikkosta riipivästi ja välillä pyydellyt mielessäni häneltä anteeksi sitä, että onni pienestä siskosta on niin pakahduttavaa, että en voi kaivata tästä hetkestä mihinkään toiseen. 

Ennen kuin aloitin tämän blogin, olin tutustunut moniin netissä jaettuihin vertaistarinoihin. Useat niistä saivat onnellisen käänteen melko piankin, noin vuoden päästä menetyksestä. Koskettavin ja samastuttavin kokemus löytyi Pikkusisko sai siivet -blogista. Ensin en edes huomannut hurjaa kohtalonyhteyttä, joka minulla ja blogin kirjoittajalla Turnipilla on: hänen toivolapsensa, elävä enkelisiskon jälkeen, syntyi samana yönä, jona oma Veikkoseni sai siipensä. 

Toivoin, toivoin, toivoin jo tämän blogin aloittaessani, että myös minun tarinani voisi kääntyä sellaiseksi kuin Turnipin ja monen muun kirjoittajan. Että näkyvissä siellä kaikkein pimeimmänkin keskellä olisi valo. Ja se oli. Se tuli. Siitä olen niin kiitollinen, että mitkään sanat eivät riitä. 

Tämä ei ole päätepiste. Surutyö on kesken, ja haluan kirjoittaa vielä monista asioista. Luonnoskansiossa on tekstin alkuja, jotka olen kirjoittanut jo ennen Silmun odotusta, aiheita, joihin varmasti vielä jossain kohtaa palaan. Sellaisia kuten miehen suru, ruumiillinen suru, lapsikuolemaslangi, virallisia kohtaamisia kuoleman jälkenen. 

Ehkä jatkan täällä tai ehkä aloitan uuden blogin. Pysykää mukana kuitenkin, te rakkaat lukijat - kommenttinne ja myötäelämisenne eri käänteissä ovat olleet minulle hyvin tärkeitä.

Luottamusprojekti, askel 2

Peitto on valmis.

Venytin sen tekemistä tarkoituksella niin, että siitä todellakin tuli koko raskauden kestoinen projekti. Viime viikkoina ompelin illat neuletilkkuja yhteen olohuoneen riittämättömässä valossa. Ja aina seuraavana päivänä mittailin työni tulosta: eivätpä saumat aivan kohdalleen osuneet... (Vuodenajan valottomuutta en totta puhuen muuten ole juuri huomannutkaan. Moni on sanonut, että on varmasti raskasta, kun ihan ilman henkisiä kuormiakin pimeys uuvuttaa, mutta minä olen oikeastaan tykännyt tästä sisäänpäin käpertymisen sallivasta hämärästä. Ja viime marraskuu oli niin horror-osastoa, että tänä toivon vuonna ei ole tullut mieleen valittaa kaamoksesta.)

Tosin eipä niitä vänkyröitä saumoja voi pelkän huonon valon piikkiin laittaa. En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen ja ylipäänsä pikkutarkkuutta vaativissa asioissa tapaan olla melko suurpiirteinen. Monissakin jutuissa olen ennemmin ideoija kuin puurtaja. Tilkut olivat epätasaisen kokoisia, ja vaikka yritin höyryttelemällä tasata eroja, ompeluvaiheessa epätasaisuus tuli silti vastaan.

Lisäksi mieli askarteli ihan omiaan neulan viuhutessa. Ajattelin mennyttä, tulevaa, tätä miten ne kietoutuvat yhteen, kävin päässäni keskusteluja ja muotoilin kokemaani lauseiksi. Kun en keskittynyt ompelemiseen, minulle myös todella kävi penelopet: tarkoitus oli asetella tilkut korinpohjakuvioksi, mutta huomasinkin ommelleeni pitkän pätkän samansuuntaista neuletta vierekkäin ja jouduin purkamaan tekeleeni. Ajatuksissani aloin purkaa väärästä kohtaa, joten uudelleen ommeltavaa tuli entistäkin enemmän...

Peitosta tuli melko suuri, vastasyntyneelle aivan liian suuri. Sen mitat ovat noin 70cm x 90cm. Tilkkujen neulominen oli niin kivaa ja koukuttavaa, että en ehkä malttanut lopettaa ajoissa. Ja oli taustalla tämäkin kylmäävä ajatus: pienempi peitto olisi liian helposti näyttänyt silmissäni arkkupeitolta. Halusin kasvattaa luottamusta ensipäiviä, -viikkoja, -kuukausiakin pitemmälle: Silmu saa jatkaa kasvamistaan kohdun ulkopuolellakin. Siihenhän minun on tarkoitus luottaa. Tuntuu mukavalta, että peittokin riittää pitkäksi aikaa.


Ensin ajattelin, että otan peiton mukaan jo sairaalaan. Mutta sitten tajusin: luottamusprojektin seuraava vaihe on peiton jättäminen kotiin. Vauvahan on myös tulossa kotiin! Siihen on nyt päivä päivältä paisuvan pelon ja yhä hirveämmäksi käyvän huolen läpi vain jaksettava luottaa.

Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.

Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.

Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.

Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.

Muistikuvia pimeästä

Aloitin tämän blogin viime marraskuussa, noin kuukausi veikkosen kuoleman jälkeen. Kun nyt luen ensimmäisiä tekstejäni, tavoitan yhä sen, miltä tuore suru tuntui. Täältä etäisyyden päästä näen kuitenkin, että ensimmäisissä kirjoituksissani en vielä lainkaan tajunnut pahimman pimeyden olevan vasta edessä. Minulla oli selviytymisen tahto, jokin ehkä naiivikin ajatus "kyllä tämä tästä".

Joulukuussa kirjoitin tänne yhden ainoan tekstin. Silloin syyllisyys oli tönäissyt surun tunteiden ykköspaikalta pois. Päivät yöt läpeensä pyöritin päässäni filmiä viimeisistä päivistä. Muistin monta hetkeä ja yksityiskohtaa, yritin itsepintaisesti jäljittää kohtaa, jossa katsoin väärään suuntaan. Ihan kuin sellaisen kohdan keksimällä olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa tapahtumien kulun. Vaikka totta kai järjellä tiesin, että niin en voi tehdä, tunnetasolla en ollut asiaa hyväksynyt.

Sitten tulikin heti bloggaukseen katkos, puolitoista kuukautta. Siinä kohtaa putosin... ja putosin... ja putosin aina vain syvemmälle. Oli talven pimein aika, inhottavan märkää ja lumetonta, ihmiset ilman suuria surujakin olivat ihan vain maamme sääolosuhteiden vuoksi alakuloisia. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä oli helpompaa, armollisempaa, hyväksyttävämpääkin olla niin syvissä masiksissa juuri silloin. Toisaalta ulkoisen valon puute saattoi entisestään ruokkia sisäistä pimeää.

Bloggaustauon aikana olen kuitenkin kirjoittanut jonkin verran perinteiseen päiväkirjaani. Tällaisia katkelmia esimerkiksi:

Joka toinen hetki ajattelen selviäväni. Joka toinen hetki unelmoin vetäväni paketillisen unilääkkeitä tai nousevani hissillä ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle, josta matka maahan olisi minulle matka taivaaseen.


Olen miettinyt tämän kokemuksen oppeja. En koe arvomaailmani mullistuneen. En koe oppineeni lisää kiitollisuutta - olen ollut niin tolkuttoman kiitollinen jo aiemmin, siinä asiassa en olisi tarvinnut läksyä.


Lohtuajatuksia:
Kaikki kuolevat kumminkin.
Kenen tahansa lapsi voi kuolla milloin tahansa.
Minäkin vielä kuolen.
Ennen sitä voin vielä saada eläviä lapsia.
Hekin kuolevat, mutta toivottavasti vasta minun jälkeeni.


Mielialalääkkeet. Masennusdiagnoosi. Jotenkin vaikeaa ymmärtää, että minä olen se, jolle tämä kaikki tapahtuu. 


Minulla on vain yksi kortti tälle vuodelle: saamme yrittää uutta raskautta aikaisintaan maaliskuussa. Jos heti tärppäisi, jos kaikki 38 viikkoa sujuisivat hyvin (uskon ja toivon, että saisin psyykkisistä syistä käynnistyksen siinä kohtaa), voisimme saada lapsen tämän vuoden joulukuussa.


On uskomatonta, että tuon yhden kortin elämä minulle sitten todella ojensi. Siitä pidän niin tiukasti kiinni, pelosta vapisevin käsin, toiveikkain sydämin.

Lähestyvä vuosipäivä tuntuu fyysisinä muistumina kehossa. Katulamput illan hämärässä, kellertävien lehtien kasaantuminen tien laitaan, syksyisen maan tuoksu, kaikki aistit vievät vahvasti viime vuoteen. Mutta TOIVO-kortti minulla on - niin valtava apu, lohtu ja voimavara tällä tiellä. Siitä elämälle kiitos.

11 kuukautta

1 kuukausi vuosipäivään.

Pahin suru kuulemma kestää vuoden. Voin sanoa jo nyt, että PYH ja PAH. Tällaisessa surussa vuosi on lyhyt aika, alkusoittoa. Ei tähän kuukautta vaille vuoteen edes ole mahtunut kovin paljon puhtaan surun hetkiä. Surun mukanaan tuomat syyllisyys, viha, katkeruus, kateus, ahdistus, omanarvontunnottomuus ja häpeä ovat olleet kukin vuorollaan tunneskaalan ykkössijalla. Uuden raskauden edetessä taistoon ykköspaikasta ovat käyneet pelko ja toivo. Siinä kisailussa suru on suosiolla vetäytynyt kolmoseksi.

Totta kai suru on läsnä, pysyvästi sydämessäni, ikävä veikkosta kohtaan on tässä kuoleman vuodenajassa hurjan kova. Tällä hetkellä raskaus vie kuitenkin huomioni ja voimani, ja suru on sen vuoksi mennyt jollain tavalla jäihin. Surutyö, sureminen, asian käsitteleminen on vielä täysin kesken. Niin että toivottavasti kukaan ei tule minulle kuukauden päästä puhumaan siitä, miten suru varmaan nyt vuoden täyttyessä alkaa pikkuhiljaa helpottaa...


86 blogitekstiä. Kirjoittaminen on ollut äärettömän tärkeää. Sitä se on ollut minulle aina, äikän yo-aineenikin kirjoitin aikanaan otsikolla "Kirjoittaminen - itseilmaisua ja terapiaa". Blogia en ollut kuitenkaan koskaan aiemmin pitänyt. Vuorovaikutus, kokemusten jakaminen ja kaikki se ihana tuki ja kannustus, jota olen kommentoijilta saanut, ovat osoittaneet, että tässä kohtaa elämääni blogin aloittaminen oli loistava ajatus. On huikeaa, että omia tuntojaan sanoittamalla voi myös tavallaan auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Ja se kohdatuksi, kuulluksi, ymmärretyksi tulemisen tunne, kun ei kirjoita vain pöytälaatikkoon vaan ihan oikeille ihmisille siellä läppäreiden ja tablettien valossa! Taputuksia itselleni, että keksin ja rohkenin tähän ryhtyä!


3 lääkereseptiä: nukahtamiseen, ahdistukseen, masennukseen. Toiveestani lääkitys ajettiin alas positiivisen testin jälkeen. Käyttöaika jäi siis lopulta varsin lyhyeksi; loppukeväästä saakka olen ollut lääkkeittä. Viime aikoina, kun mieli on keikkunut laidasta laitaan ja käynnit ammattiauttajan luona ovat menneet itkeskelyksi, lääkkeet on usein mainittu. On sellaisiakin, joita voi käyttää raskaana. Älä nyt itteäs liian koville laita. Koen kuitenkin, että selviän ilman. Vuosipäivän suru ja loppuraskauden pelko osuvat lähekkäin, ja on väistämätöntä, että henkinen vointini ei voi tässä kohtaa olla kesän seesteisten päivien tasolla. Se, mitä tunnen, on tilanteessani normaalia ja luonnollista. Kipeää, vaikeaa, tuskallista toki, mutta muuta vaihtoehtoa ei nyt taida olla kuin elää päivä kerrallaan tämänkin syksyn yli.


Satamäärin legopalikoita levällään pitkin lattiaa. Vuosi sitten kesällä, kun asuimme vielä ahtaasti entisessä kodissamme, kuvittelin näyn. Miten ikäero olisi tässä kohtaa hankala, kun toisella on jo ison lapsen leikit ja pienempi niin kovasti haluaisi mukaan. Ja miten sydän kurkussa niitä pikkuruisia muovinkappaleita kaiveltaisiin sen taaperon suusta... Tilavampi koti tutulta rakkaalta asuinalueelta löytyi lopulta, ehdimme muuttamaan juuri ajoissa pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Esikoinen sai oman huoneen, jonka oven hän voisi vetää kiinni saadakseen leikkirauhan. Täällä ollaan oltu nyt jo yli vuosi. Puuttuu vain se 1 pikkuveli esikoisen leikkejä sotkemasta.


3 vauvatreffit viikon sisällä. Tai siis kolmet treffit vauvallisten ystävien kanssa. Vauvatreffeillä kai pitäisi olla omakin vauva mukana? Vaikka onhan minulla, peräti kaksi, yksi tuossa sydämen kohdalla kaihertamassa ja toinen himppasen alempana myllertämässä. Tunteet vauvojen näkemisen suhteen vaihtelevat. Viime aikoina etukäteisahdistusta on ollut taas enemmän. Tilanteet menevät yleensä kuitenkin ihan hyvin. En lepertele, en ota syliin, mutta en enää myöskään muserru.


63 neuletilkkua, joista teen peittoa tulevalle vauvasilmulleni. Luotan, luotan, kyllä minä luotan, pelkojen läpi menen luottamus lyhtynäni.


10 kerran kortti mammajoogaan, paitsi nyt kertoja jäljellä enää yhdeksän. Enempää en kai ehtisi käyttääkään, jos/kun synnytys käynnistetään 38 raskausviikon täyttyessä. Tarkoittaako se tosiaan, että voisin saada silmun syliini noin 10 viikon kuluttua? Tuuletuksen paikka!!! (Ja huutomerkkien!!!)

Haudalla pimenevässä illassa palaa kynttilä. Sinä et ole siellä. Olet tässä lähelläni, olethan?

Hyvää ja kaunista

Vuorokausi vaihtui, on taas 16. päivä. Tätä kuukausipäivää olen miettinyt paljon etukäteen, pelännyt. On kulunut yhdeksän kuukautta siitä, kun synnytin jo pois lentäneen poikani. Veikkosen kuolemasta on kulunut aikaa yhtä kauan kuin hänen elämänsä kesti. Ajatus siitä, että tästä eteenpäin hän on aina ollut kuolleena kauemmin kuin eli, tuntuu jotenkin kammottavalta.

Mutta kauhulla odottamaani romahdusta ei tässä kohtaa tullutkaan. Päinvastoin: viime päivät olen elänyt yllättävän seesteistä ja hyvää elämää.

Olenko viimein tullut pisteeseen, jossa voin vilpittömästi todeta, että aika tosiaan auttaa? Johtuuko tämä sisäinen rauha siitä, että pieni silmuni on alkanut ilmoitella olemassaolostaan yhä vahvemmin vatsassa tuntuvin tömpsähdyksin? Että en vain jaksa olla raskauden kanssa ympärivuorokautisessa paniikissa ja tässä kohtaa annan itselleni luvan vähän relata, kun matkaa syntymään on toivottavasti vielä puolet jäljellä? Vai onko tämä taas vain sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä, suvanto ennen lähestyvän vuosipäivän tunnekuohuja?

Yritän pysytellä tässä hetkessä, nauttia siitä, että olo on tasainen, jopa onnellinen! Päässäni on soinut luupilla tiedän olevan hyvää ja kaunista / enemmän kuin unelma onnesta. Enempää sanoja en edes muista, eikä biisi muilta osin taida ollakaan millään tavoin elämääni soveltuva.

Hyviä, valoisia, iloisia hetkiä on toki ollut pitkin matkaa aiemminkin. Luistelu esikoisen kanssa talven ainoina pakkasviikkoina, jumppatunnin jälkeinen raukeus saunan lauteilla, kävelylenkit rakkaan ystävän kanssa, perjantailöhöily telkkarin ääressä miehen kainalossa jne jne jne. Ne ovat olleet tärkeitä, voimaa antavia hetkiä, koska perusvire on kuitenkin ollut matala, ailahteleva, epävakaa, masennusaltis.

Ja nyt sitten kylmän kesäkuun vaihduttua heinähelteeseen päivät ovat suorastaan pakkautuneet täyteen niitä ihania hetkiä. Kuten:

• saunan jälkeinen pulahdus viileänlämpimään järveen, kokonaisvaltaisesti päästä varpaisiin kihelmöivä fyysinen hyvä olo,
• pala tummaa minttusuklaata ja mummonkupillinen kahvia, kun se pahoinvoinnin laannuttua taas maistuu, terassilla sateen ropina ja ympärillä luonnon vehmaus,
• esikoisen riemu mökin pihasta löytyvistä kypsistä metsämansikoista,
• miehen ja esikoisen yhteiset jalkapalloilutuokiot,
• saippuakupla, joka kiertää koko terassin ja palaa lopulta takaisin luoksemme ihan kuin joku liikuttaisi sitä,
• koskelo ja kuikka poikueineen, merkitykselliset sudenkorennot, perhoset ja leppäkertut, jotka hyönteistietoutta opiskellut esikoinen pätevän lajitarkasti nimeää,
• niittykukat, jotka kuin huomaamatta solmiutuvat sormissa seppeleeksi hänelle, joka ei ole läsnä ja silti vahvasti on. 

Tiedän, että mikään ei ole pysyvää, mikään ei tule valmiiksi, mutta nyt nautin näistä kesäpäivistä niin paljon enemmän kuin olisin ikinä pystynyt kevään viheliäisen valon kurimuksessa kuvittelemaankaan. Ja ehkä näiden hetkien kauneus on surun takia, surun ansiosta vielä hiukkasen kirkkaampaa ja syvempää.

Kaipaan sinua niin paljon...

Laiturilla lehtiä lukiessa

Surumieleni ja pelkopääni ei jaksa keskittyä romaanien lukemiseen, vaikka nyt olisi siihen tilaisuus. On kesämökki, esikoisella isovanhempien seura, ei ole edes sitä vauvaa hoivaa vaatimassa, vaikka viime kesän samanlaisina hellepäivinä vahvasti jo elin kuvitelmia tuskanhiestä, joka äidin otsalle nousee, kun kuumuus sekoittaa vauvan unet. Tämän kesän mökkipäivinä saan lojua laiturilla itsekseni, olla lomalla kaikesta.

Luen sitten aikakauslehtiä. Saapa sitä niittenkin äärellä tuntea, hiiltyä, liikuttua, peilailla toisten kokemuksia omiinsa.

Kesäkuun Meidän perhe -lehdessä eräs äiti kertoo oivaltaneensa, että vanhemmuudessa on pohjimmiltaan kyse luopumisesta. Jutussa luopumisella tarkoitetaan haikeutta, joka liittyy siihen, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen. Tuhahdan. Luopuminen on ihan liian painava sana tuohon yhteyteen! Haikeaa, sitä se on, totta kai. Olen minäkin ihmetellyt, miten vauva yhtäkkiä olikin kävelevä taapero, miten taaperosta on huomaamatta tullut ilman apupyöriä polkeva 4-vuotias. Voin kuvitella, että haikeus on erityisen suurta siinä vaiheessa, kun ajatellaan lapsiluvun olevan täynnä. Ensimmäinen koulupäivä, lapsen muutto kotoa, hyvin haikeita hetkiä varmasti.

Mutta että luopumista! Ei se ole luopumista, se on elämistä, elämää. Ei kukaan oikeasti halua vauvaa, joka on ikuisesti vauva. Joka ei koskaan opi jokeltamaan tai konttaamaan, ei ikinä nouse jaloilleen, ei kasva leikki-ikään, mene kouluun, vartu teiniksi.

Minä olen saanut sellaisen vauvan. Minä olen siitä vauvasta luopunut, ja luopuminen tarkoittaa sitä, kun kätilö kantaa synnytyssalista pois valkoisen pahvilaatikon. Luopuminen tarkoittaa viimeistä silitystä kylmälle poskelle. Luopuminen tarkoittaa havuja ja ruusuja umpeen lapioidun kuopan päällä.

Juttua lukiessa iskee ärtymyksen lisäksi ulkopuolisuuden suru. En ole enää tuollaisten lehtien oletusarvoinen kohdeyleisö. Minulla on aina tämä kokemus, joka vääntää näkökulmani maailmaan erilaiseksi. En ole enää koskaan se tavis, jolle suurin osa jutuista on suunnattu, koska kuolleet lapset eivät vain nyt todellakaan kuulu normilukijan profiiliin.


Onneksi uusin Kodin Kuvalehti tarjoaa luettavaa, jonka pystyn ottamaan vastaan paremmin. Siinä on hyvin koskettava kirjoitus naisista, jotka ystävystyivät vertaispalstalla, kun molemmat olivat menettäneet kaksi vauvaa. Ahdistavasta lähtökohdasta huolimatta juttu on lohdullinen, jopa jotenkin valoisa: nyt he molemmat ovat viimein saaneet elävän lapsen, he saavat jakaa äitiyden ilon jaettuaan ensin niin raskaan surun.

Tätä ei jutussa sanottu, tätä ei tavis tajuaisi: kyllä he sitä surua jakavat varmasti edelleen, vaikka heillä nyt on ne elävät. Jutun lopussa naiset hymyilevät ja aurinko niin kirkkaasti paistaa, mutta jokainen tämän surun kokenut tietää, että tummat varjot eivät sydämestä koskaan täysin katoa. Ja juuri siksikin nämä naiset varmasti ovat niin läheisiä toisilleen. Juttu on oodi vertaistuelle, aivan ihana kirjoitus siitä, miten tärkeää ja kannattelevaa kohtalotoverien löytäminen valtavan menetyksen kokeneelle voi olla.

Samassa lehdessä on toisaalla 72-vuotiaan kätilön haastattelu. Siteeraan hänen viisaita ajatuksiaan: "[Nykyään] ultraäänitutkimus saattaa olla viihdekäyttöä, jossa jännitetään eniten sukupuolta. Joskus mietin, että tulevat äidit eivät ymmärrä epäonnistumisen mahdollisuutta. Jos ongelmia tulee, onko heillä eväitä kestää niitä? Ei elämää voi käsikirjoittaa."

Tämä osuu & uppoaa niin hyvin nyt, kun olen lähipiiriltäni saanut kohtuvauvan sukupuolta pohtivia kommentteja ja kysymyksiä. Minä en todellakaan enää ajattele, että ultraan mennään tutkimaan vauvan jalkoväliä. Viimeksi raskauteni päättyi traagisimmalla mahdollisella tavalla, enkä osaa vieläkään sanoa, onko minulla eväitä kestää sitä. Mutta se on varmaa, että kokemani jälkeen olen erittäin tietoinen siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää.

Jos jotain kohtukuolema on minulle opettanut, niin juurikin tuon kätilön viisauden: elämää ei voi käsikirjoittaa.

Valkoisen naisen taakka

Kohtukuoleman harvinaisuutta julistavat tilastot ja todennäköisyydet eivät (enää) rauhoita minua. Mitä sitten, jos raskausviikon 22 jälkeen elävä lapsi syntyy 99,7-prosenttisella varmuudella. Joku aina putoaa murheiden marginaaliin, viime syksynä se olin minä. Sitäpaitsi kolme vauvaa tuhannesta on minusta yllättävän paljon. Kaikkiaan lähes 200 tapausta Suomessa vuosittain.

Syksyllä sain kuitenkin outoa lohtua tilastotiedosta, joka kertoi, miten hurja määrä vauvoja syntyy kuolleena tai kuolee heti pian päivänvalon nähtyään globaalissa mittakaavassa. Tieto oli tämän uutisen yhteydessä. 5,6 miljoonaa vauvaa - kokonaisen kansan verran! Eivätkä siinä luvussa edes ole läheskään kaikki menetetyt vauvat. Kohtukuoleman määritelmä vaihtelee 20:n ja 28:n raskausviikon välillä, mutta olipa se missä kohtaa hyvänsä, se on aina hieman keinotekoinen. Suomessa se on 22 viikkoa, mutta ihan samalla tavalla kuolleena syntynyt vauvahan sekin on, joka menehtyy pari päivää tai viikkoa ennen tuota rajaa; silloin vain käytetään termiä myöhäinen keskenmeno.

Ja sitten kaikki ne vauvat, jotka kuolevat viikon, parin viikon, kuukauden, kymmenen kuukauden iässä. Kehitysmaissa puutteellisen hygienian ja kehnon sairaanhoidon takia, mutta myös täällä meillä, korkean länsimaisen lääketieteen äärellä.

Mikä järkyttävä määrä inhimillisiä tragedioita joka vuosi! Valtava joukko surevia äitejä ja isiä! Jos ihmisellä ei olisi kykyä selviytyä vauvan kuolemasta, lajimme olisi kuollut sukupuuttoon aikaa sitten. Sen sijaan, että itsekin kuolisimme suruun, jonka lapsen menetys aiheuttaa, me kuitenkin lopulta porskutamme menemään ja jatkamme maapallon ylikansoittamista. Selviydymme.


Millaista on kokea kohtukuolema jossain Malawin tai Pakistanin maaseudulla? Suru on sama, mutta ehkä sen mahdollisuuteen on valmistauduttu jo ennalta. Kun poltot alkavat, on tiedossa, että kyseessä on vaarallinen tapahtuma, syntymä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan.

Eikä täälläkään tarvitse mennä kovin monen sukupolven taakse, kun asia vielä oli niin. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten veikkosen kuolemaa edeltävänä iltana - juuri sinä iltana - luin artikkelia synnytys- sekä imeväiskuolleisuudesta 1800-luvun tamperelaisen työväestön keskuudessa.


Minulle lapseni kuoleman hyväksymisestä tekee hyvin vaikeaa se, että kuolema tapahtui ihan raskauden lopussa. Lapsi oli valmis. Mietin, miksi ei käynnistetty, miksi ei leikattu, miksi miksi miksi en voinut mennä sairaalaan laskettuna päivänä vaatimaan, että haluan vauvani NYT. Eivät minua tyynnytä vakuuttelut siitä, että ei sitä ilman syytä olisi - mitä jos olisikin? Mitä jos olisi huomattu syy? Mitä jos sairaalassa olisi ollut rauhallista, lääkäri olisi ollut hövelillä tuulella, olisi ultrattu ja todettu lapsi reippaan kokoiseksi. "No, jääpä tänne osastolle vaan, niin ruvetaan käynnistelemään." En ikinä saa tietää, olisivatko asiat voineet mennä niin. Tässä maassa, tässä ajassa on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että ne olisivat todella voineet mennä niin ja lapseni olisi pelastunut.

Entisajan Suomessa tai nykypäivän kehitysmaissa en voisi jossitella samalla tavalla. Jos ei olisi keinoa käynnistää tai keisarileikata, niiden perään ei voisi haikailla. Suru olisi yhä, mutta ehkä ei itsesyytöksiä ja katkeruutta samassa määrin. Olisi kenties helpompaa hyväksyä, että luonto nyt toimi näin. Ei olisi obduktiota, ei epämääräisiä vastauksia, jotka herättävät vain uusia kysymyksiä. Ehkä olisi vahvempi Jumala, lohtu siitä, että nämä asiat ovat korkeemman käres. Olisi toisenlainen nöyryys armottoman luonnon edessä.

Kynnyksen yli

Läheinen ystäväni, joka sai vauvan aprillipäivänä, sattui eilen saman puiston vappujuhliin. Tapasin hänet synnytyksen jälkeen jo kerran aiemminkin, ulkona - vauva oli vaunuissa makuupussin sisässä niin, että vähän naamaa vain pilkisti, ja sekin näky sai minut lohduttomasti itkemään. Mutta eilen sitten yllätin itseni kutsumalla spontaanisti ystäväni vauvoineen ja miehineen puistosta meille; aamupäivän brunssilta oli jäänyt reilusti tarjoiluja. Ystävä oli vaivaantunut: "Onko se varmasti ok, eikö sua ahdista?" "En mä tiiä, ehkä ahdistaakin, mut itsehän kutsuin!"

Ja niin me seurustelimme nätisti ja jopa aika luontevasti parsapiirakan ja perunasalaatin äärellä, ystävälläni kuukauden ikäinen nyytti rinnoillaan. Juuri pari päivää sitten rääyin räkä poskella päiväkodilla kohtaamani vauvan takia, ja nyt sitten näin - en tajua mieleni liikkeistä välillä mitään!

Pystyn kuitenkin erittelemään syitä, miksi tämä toisissa tilanteissa sujuu näin ihmeellisen hienosti ja välillä taas ei yhtään. Ystäväni vauva on hänen ensimmäinen lapsensa. Olen huomannut ajatuksen tasolla aiemminkin, että esikoisvauvat eivät ahdista minua samalla tavalla kuin toiset, kolmannet, n:nnet lapset. Esikoisvauvaperheissä eletään sitä arkea, jota mekin neljä vuotta sitten onnellisina elimme. Päiväkotiepisodista teki ahdistavan se, että olisin itse voinut kokea saman ylpeyttä uhkuvan hetken viime syksynä: olisin viimein saapunut päiväkodille vauvan vaunuja lykkien ja kertonut säteillen, miten uusi tulokas on ihan kuin isoveljensä pienenä.

Lisäksi tämä ystäväni on yksi läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Ihmissuhteet tietysti elävät aikojen ja elämäntilanteiden mukaan: osa lapsettomista kavereista jäi etäämmälle, kun tulin äidiksi, mutta tämän ystäväni kanssa yhteys säilyi ihan samanlaisena kuin ennenkin. Surussani hän on ollut ihanasti tukena, vaikka talven aikana välillä koinkin tuskaa ja katkeruutta hänen raskautensa takia.
En halua, että väliimme nyt kasvaisi etäisyys sen takia, että hänellä on vauva. Siksi olen valmis ylittämään hänen seurassaan kynnyksen, joka monissa muissa tilanteissa, monien muiden kanssa on vielä liian korkea.