Hyvää ja kaunista

Vuorokausi vaihtui, on taas 16. päivä. Tätä kuukausipäivää olen miettinyt paljon etukäteen, pelännyt. On kulunut yhdeksän kuukautta siitä, kun synnytin jo pois lentäneen poikani. Veikkosen kuolemasta on kulunut aikaa yhtä kauan kuin hänen elämänsä kesti. Ajatus siitä, että tästä eteenpäin hän on aina ollut kuolleena kauemmin kuin eli, tuntuu jotenkin kammottavalta.

Mutta kauhulla odottamaani romahdusta ei tässä kohtaa tullutkaan. Päinvastoin: viime päivät olen elänyt yllättävän seesteistä ja hyvää elämää.

Olenko viimein tullut pisteeseen, jossa voin vilpittömästi todeta, että aika tosiaan auttaa? Johtuuko tämä sisäinen rauha siitä, että pieni silmuni on alkanut ilmoitella olemassaolostaan yhä vahvemmin vatsassa tuntuvin tömpsähdyksin? Että en vain jaksa olla raskauden kanssa ympärivuorokautisessa paniikissa ja tässä kohtaa annan itselleni luvan vähän relata, kun matkaa syntymään on toivottavasti vielä puolet jäljellä? Vai onko tämä taas vain sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä, suvanto ennen lähestyvän vuosipäivän tunnekuohuja?

Yritän pysytellä tässä hetkessä, nauttia siitä, että olo on tasainen, jopa onnellinen! Päässäni on soinut luupilla tiedän olevan hyvää ja kaunista / enemmän kuin unelma onnesta. Enempää sanoja en edes muista, eikä biisi muilta osin taida ollakaan millään tavoin elämääni soveltuva.

Hyviä, valoisia, iloisia hetkiä on toki ollut pitkin matkaa aiemminkin. Luistelu esikoisen kanssa talven ainoina pakkasviikkoina, jumppatunnin jälkeinen raukeus saunan lauteilla, kävelylenkit rakkaan ystävän kanssa, perjantailöhöily telkkarin ääressä miehen kainalossa jne jne jne. Ne ovat olleet tärkeitä, voimaa antavia hetkiä, koska perusvire on kuitenkin ollut matala, ailahteleva, epävakaa, masennusaltis.

Ja nyt sitten kylmän kesäkuun vaihduttua heinähelteeseen päivät ovat suorastaan pakkautuneet täyteen niitä ihania hetkiä. Kuten:

• saunan jälkeinen pulahdus viileänlämpimään järveen, kokonaisvaltaisesti päästä varpaisiin kihelmöivä fyysinen hyvä olo,
• pala tummaa minttusuklaata ja mummonkupillinen kahvia, kun se pahoinvoinnin laannuttua taas maistuu, terassilla sateen ropina ja ympärillä luonnon vehmaus,
• esikoisen riemu mökin pihasta löytyvistä kypsistä metsämansikoista,
• miehen ja esikoisen yhteiset jalkapalloilutuokiot,
• saippuakupla, joka kiertää koko terassin ja palaa lopulta takaisin luoksemme ihan kuin joku liikuttaisi sitä,
• koskelo ja kuikka poikueineen, merkitykselliset sudenkorennot, perhoset ja leppäkertut, jotka hyönteistietoutta opiskellut esikoinen pätevän lajitarkasti nimeää,
• niittykukat, jotka kuin huomaamatta solmiutuvat sormissa seppeleeksi hänelle, joka ei ole läsnä ja silti vahvasti on. 

Tiedän, että mikään ei ole pysyvää, mikään ei tule valmiiksi, mutta nyt nautin näistä kesäpäivistä niin paljon enemmän kuin olisin ikinä pystynyt kevään viheliäisen valon kurimuksessa kuvittelemaankaan. Ja ehkä näiden hetkien kauneus on surun takia, surun ansiosta vielä hiukkasen kirkkaampaa ja syvempää.

Kaipaan sinua niin paljon...