Sirpale lohtua

Olen viime päivinä taas nähnyt maailman tällä tavalla. Pienet sattumat (?) ovat saaneet suuren merkityksen, olen lukenut niissä lohtua.


Pari päivää sitten päätimme spontaanisti markettireissulla, että koukataan kotimatkalla hautausmaan kautta. Ostin viemiseksi ihan tavallisen lasisen hautakynttilän. Kun astuimme portista, kynttilä yhtäkkiä tipahti kädestäni ja räsähti pirstaleiksi hautausmaan kiveykseen. Tämä tapahtui, kun olin aloittanut lauseen: "Jos tämä vauva syntyy elävänä..." Kynttilän särkymisen jälkeen suustani pääsi kirosana, iski iso harmi ja vähän ahdistunutkin olo. Mutta sitten kumarruimme miehen kanssa maahan poimimaan sirpaleita yhtä aikaa, katsoimme toisiamme silmiin, sanoin "sirpaleet tuottavat onnea", mies totesi juuri olleensa sanomaisillaan samaa. Jos tämä vauva syntyy elävänä...


Tänään näimme lähimetsikössä ulkoillessamme esikoisen kanssa siiliemon, joka roikotti suussaan poikasta. Jähmetyimme paikallemme ja seurailimme siilien menoa ihan hiljaa. Kohta poikanen jo käveli omilla jaloillaan, emo varmaan halusi vain nopeasti kiikuttaa sen turvaan pelottavilta ihmisiltä. Emosiili varmisteli koko ajan, että poikanen lyllertää tiiviisti sen perässä tai vierellä.

Poikasestaan huolehtivan emosiilin näkeminen oli minulle lohdullinen, jopa jotenkin korjaava kokemus viime kesän kuolleiden pikkusiilien jälkeen.

Luonto, julma ja kaunis, tarkoituksenmukainen, ihmeellinen, väläytti minulle näyn, joka jollain tavalla antoi luottamusta. Ehkä tämä nyt näkemäni poikanen selviää ja varttuu aikuiseksi. Ehkä tämä...