Elä pelotta varassa yhden kortin

Sanoja ei ole.

Niin sanotaan sellaisilla hetkillä. Sanoin sen itse, sen sanoi moni viestissä tai meidät ensi kertaa kohdatessaan. Ei lohdun sanoja, ei sanoja selittämään käsittämätöntä tai täyttämään tyhjyyttä.

Ja kuitenkin, hyvin pian jo, löytyi sattuvia, osuvia, tavoittavia sanoja. Lainasanoja runoilijoilta, sanoja laulujen säkeistä. Sitaatteja päivän sanomalehdestä, sanoja melkein mistä vain.

Sairaalasta saadussa Käpy-kansiossakin oli runoja mukana. Kohtukuolema-sivuille on koottu sanasia juuri tähän suruun.

Radiohittien sydämeenkäypiä säkeitä kokoilin tänne jo aiemmin. Suoraan suruun yhdistyvät lauluista ne tutut Jenni Vartiaisen ja Johanna Kurkelan esittämät biisit, jotka lienevät monelle kohtalotoverillekin rakkaita.

Myös omasta hyllystä, netistä ja kirjastosta löytyi hyvin nopeasti sanoja tuskalle - osa ennestään tuttuja mutta nyt ihan uusiin merkityksiin aukeavia, osa kokonaan uusia.

Vanhempi runous (lähinnä 1900-luvun alun runoilijat, nuo keuhkotaudin ja epäonnisten rakkauksien riuduttamat) osuu keskimäärin paremmin kuin nykylyriikka. Aika on eri, muuttuneet ovat paitsi kaunokirjalliset kriteerit myös se elämä, josta tekstit ammentavat. Kyllähän se vakavan sairauden varjo ja nuoren elämän yllä liehuva kuoleman läsnäolo ovat kuitenkin vähän toista kuin nykypäivän identiteettipainiskelut.

Silti nykyrunoudenkin joukosta olen sihdannut sopivia säkeitä. Paras löytö sillä saralla on ollut tänä vuonna ilmestynyt Kristiina Lähteen kokoelma Kuinka voisit minulta puuttua. Se käsittelee - yllätys, yllätys - läheisen kuoleman aiheuttamaa surua. Kirja on ollut minulla kestolainassa niin kauan, että kohta jo täyttyy maksimimäärä uusintoja. Lähde määrittää surun koostumusta, kirjoittaa, että "suruadresseilla ei ole taiteellista tasoa" (mikä on totta!), runoissa suru juoksee oravana paloportaita ja hautuumaalla kituuttaa viiden vuorokauden kynttilä.

meillä on pelkomme, meillä on rohkeutemme
vaan ei yhtään muistoa tulevaisuudesta

Kristiina Lähde


Klassikko-osastolta löytyy kuitenkin runo, joka on ollut Se Kaikkein Rakkain veikkosen kuoleman jälkeen. Runo oli minulle tuttu entuudestaankin, en vain ollut aiemmin pitänyt sitä kovin erityisenä. Mutta nyt, nyt se on hyvin erityinen ja tärkeä. Se kehottaa elämään, katsomaan tulevaan, mutta tunnustaa samalla kuoleman väistämättömyyden, joka outoa kyllä, on jollain tavalla myös lohdullista:

ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje. 

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen raunioilla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä milloinkaan sano: 
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia


Täällä  runo vielä ihanana Kaj Chydeniuksen sävellyksenä.