Laiturilla lehtiä lukiessa

Surumieleni ja pelkopääni ei jaksa keskittyä romaanien lukemiseen, vaikka nyt olisi siihen tilaisuus. On kesämökki, esikoisella isovanhempien seura, ei ole edes sitä vauvaa hoivaa vaatimassa, vaikka viime kesän samanlaisina hellepäivinä vahvasti jo elin kuvitelmia tuskanhiestä, joka äidin otsalle nousee, kun kuumuus sekoittaa vauvan unet. Tämän kesän mökkipäivinä saan lojua laiturilla itsekseni, olla lomalla kaikesta.

Luen sitten aikakauslehtiä. Saapa sitä niittenkin äärellä tuntea, hiiltyä, liikuttua, peilailla toisten kokemuksia omiinsa.

Kesäkuun Meidän perhe -lehdessä eräs äiti kertoo oivaltaneensa, että vanhemmuudessa on pohjimmiltaan kyse luopumisesta. Jutussa luopumisella tarkoitetaan haikeutta, joka liittyy siihen, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen. Tuhahdan. Luopuminen on ihan liian painava sana tuohon yhteyteen! Haikeaa, sitä se on, totta kai. Olen minäkin ihmetellyt, miten vauva yhtäkkiä olikin kävelevä taapero, miten taaperosta on huomaamatta tullut ilman apupyöriä polkeva 4-vuotias. Voin kuvitella, että haikeus on erityisen suurta siinä vaiheessa, kun ajatellaan lapsiluvun olevan täynnä. Ensimmäinen koulupäivä, lapsen muutto kotoa, hyvin haikeita hetkiä varmasti.

Mutta että luopumista! Ei se ole luopumista, se on elämistä, elämää. Ei kukaan oikeasti halua vauvaa, joka on ikuisesti vauva. Joka ei koskaan opi jokeltamaan tai konttaamaan, ei ikinä nouse jaloilleen, ei kasva leikki-ikään, mene kouluun, vartu teiniksi.

Minä olen saanut sellaisen vauvan. Minä olen siitä vauvasta luopunut, ja luopuminen tarkoittaa sitä, kun kätilö kantaa synnytyssalista pois valkoisen pahvilaatikon. Luopuminen tarkoittaa viimeistä silitystä kylmälle poskelle. Luopuminen tarkoittaa havuja ja ruusuja umpeen lapioidun kuopan päällä.

Juttua lukiessa iskee ärtymyksen lisäksi ulkopuolisuuden suru. En ole enää tuollaisten lehtien oletusarvoinen kohdeyleisö. Minulla on aina tämä kokemus, joka vääntää näkökulmani maailmaan erilaiseksi. En ole enää koskaan se tavis, jolle suurin osa jutuista on suunnattu, koska kuolleet lapset eivät vain nyt todellakaan kuulu normilukijan profiiliin.


Onneksi uusin Kodin Kuvalehti tarjoaa luettavaa, jonka pystyn ottamaan vastaan paremmin. Siinä on hyvin koskettava kirjoitus naisista, jotka ystävystyivät vertaispalstalla, kun molemmat olivat menettäneet kaksi vauvaa. Ahdistavasta lähtökohdasta huolimatta juttu on lohdullinen, jopa jotenkin valoisa: nyt he molemmat ovat viimein saaneet elävän lapsen, he saavat jakaa äitiyden ilon jaettuaan ensin niin raskaan surun.

Tätä ei jutussa sanottu, tätä ei tavis tajuaisi: kyllä he sitä surua jakavat varmasti edelleen, vaikka heillä nyt on ne elävät. Jutun lopussa naiset hymyilevät ja aurinko niin kirkkaasti paistaa, mutta jokainen tämän surun kokenut tietää, että tummat varjot eivät sydämestä koskaan täysin katoa. Ja juuri siksikin nämä naiset varmasti ovat niin läheisiä toisilleen. Juttu on oodi vertaistuelle, aivan ihana kirjoitus siitä, miten tärkeää ja kannattelevaa kohtalotoverien löytäminen valtavan menetyksen kokeneelle voi olla.

Samassa lehdessä on toisaalla 72-vuotiaan kätilön haastattelu. Siteeraan hänen viisaita ajatuksiaan: "[Nykyään] ultraäänitutkimus saattaa olla viihdekäyttöä, jossa jännitetään eniten sukupuolta. Joskus mietin, että tulevat äidit eivät ymmärrä epäonnistumisen mahdollisuutta. Jos ongelmia tulee, onko heillä eväitä kestää niitä? Ei elämää voi käsikirjoittaa."

Tämä osuu & uppoaa niin hyvin nyt, kun olen lähipiiriltäni saanut kohtuvauvan sukupuolta pohtivia kommentteja ja kysymyksiä. Minä en todellakaan enää ajattele, että ultraan mennään tutkimaan vauvan jalkoväliä. Viimeksi raskauteni päättyi traagisimmalla mahdollisella tavalla, enkä osaa vieläkään sanoa, onko minulla eväitä kestää sitä. Mutta se on varmaa, että kokemani jälkeen olen erittäin tietoinen siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää.

Jos jotain kohtukuolema on minulle opettanut, niin juurikin tuon kätilön viisauden: elämää ei voi käsikirjoittaa.