Muutoksen pysyvyys

Ja niin se on tullut taas: syksy, vuoden kiertyminen kuoleman kohtaan. Muistoja nousee pintaan, mutta toisaalta tänä vuonna on kahta edellistä vahvemmin läsnä tunne siitä, että eteenpäin on menty ja yhä mennään. Kolme vuotta on jo aivan eri pitkä aika kuin kaksi, saati yksi.

Viime ajat ovat olleet työteliäitä, töiden osalta siis, ja lisäksi on ollut lasten uuden arjen opettelua. Olen ollut stressaantunut, mutta muutamaan kertaan olen pysähtynyt miettimään, että yllättävän hyvin tätä stressiä ja ruuhkaa kuitenkin siedän. En koe palanneeni ennalleni, mutta hieman taas lähemmäs sitä entisen kaltaista Ulpukkaa olen salavihkaa päässyt.

Olen miettinyt elämän tarinallistamista, tätä omaa nykyään harvahkoa bloggaamista ja toisaalta jaettuja kohtaloita vertaisfoorumeilla ja mediassa. Miten suru nähdään prosessina, jolle kirjoitetaan piste: näin olen muuttunut, tällainen olen nyt kaiken jälkeen. Se piste on kuitenkin vain jonkinlainen still-kuva, jonka jälkeenkin muuttuminen, kasvaminen, oivaltaminen - ja välillä ehkä turtuminen, taantuminen, väistämätön kipuilu - jatkuu.

Parisuhteesta sanotaan monesti, että lapsen kuoleman suru joko yhdistää entisestään tai erottaa. Olen omassa liitossani kokenut huikean yhteenkuuluvuuden vahvistumisen, mutta nyt liki kolmen vuoden jälkeen, uuden lapsen syntymän ja kasvamisen myötä, täytyy sanoa, että arki on palannut kuvioihin. Meillä menee tosi hyvin, mutta eskarin, päiväkodin, töiden, kotitöiden ja milloin kenenkin harrastusten ja menojen paletissa ei välttämättä loista kirkkaimpana sellainen voimakas yhteys, jota niinä surun kipeinä ensikuukausina koimme.

Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin. Suru etäännytti joistakin, toiset se toi lähemmäksi, ja löytyipä surun myötä elämään aivan uusiakin tuttavuuksia, joista osa syveni ystävyydeksi. Kuitenkin se liike jatkuu edelleen: kuluneena kesänä olen tavannut joitakin niitä loitolle jääneitä ensimmäistä kertaa kaiken jälkeen, ja toisaalta jotkut akuutissa surukriisissä erityisen läheisiltä tuntuneista ihmissuhteista ovat jääneet viime aikoina huonommalle hoidolle.

Vertaismaailmassa en ole enää vain se, joka hakeutuu toisten siipien suojaan, vaan nyt on minun vuoroni avata syli ja levittää ne hoivaavat siivet vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen, että aika auttaa, kyllä se vielä auttaa. Muistan niin hyvin, miten olin hetkittäin aivan varma, että minun kohdallani tuo fraasi ei päde, suru on niin suuri, että edes aika ei voi auttaa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, näinkin seesteisessä kuvassa tänään.

kuvat: Pixabay

Elokuun oloja

Olemme uuden edessä: Esikoinen aloittaa pian eskarin ja pikkuinen Silmu päiväkodin. Äitiä jännittää etenkin tuo kuopuksen hoitouran alku. Jännittää, miten lapsonen pärjää, mutta vielä enemmän jännittää - niin hölmöltä ja hysteeriseltä kuin se kuulostaakin - pysyykö hän hengissä siellä lapsiryhmässä vieraiden tätien hoidossa. Olen tosissani ruvennut ajattelemaan, että tämä pelkopeikko olisi käsiteltävä pienemmäksi. On epätervettä ajatella alvariinsa kuoleman ja menettämisen mahdollisuutta. 

Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin. 

Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni. 

On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista. 

Vielä muutama ajatus ihmeistä. 

Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!

Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin. 

Tämän halusitko minulle opettaa

tämänkö tahdoin nähdä

kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.

Taivaalla ei kuuta näy

onhan silti tähdet

on vielä kesä mutta kohta on syksy.

A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu

Olemassaolon todistus

Muutamissa kohtalotovereiden blogeissa on kerrottu kansalaisaloitteesta, jolla pyritään muuttamaan lakia niin, että vanhemmilla olisi oikeus halutessaan nimetä kuolleena syntynyt lapsensa virallisesti ja saada hänen tietonsa väestörekisteriin.

Janna Rantala perustelee asian tärkeyttä niin hienosti Helsingin Sanomien kolumnissa, että tyydyn nyt vain linkkaamaan sen tähän ja jättämään omat jorinat vähemmälle.

Minun lapseni oli olemassa. Hän on olemassa ajatuksissani ja muistoissani päivittäin. Olisipa liikuttavaa ja lämmittävää, jos yhteiskuntakin viimein hänen olemassaolonsa tunnustaisi.

Joskus tuntuu hölmöltä aina kuvata tuota kiveä. Ja toisaalta kiven kuvaaminen on tärkeää ja terapeuttista - kun ei muutakaan ole. Vuodenkierron vaiheet hautausmaalla tuovat lohtua: aika kulkee, aika auttaa. Kaksi pientä orvokintainta, jotka haudalle vapun kynnyksellä istutin, ovat ilman hoitoa villiintyneet suorastaan pöyhkeään kukoistukseen. 

Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 

Kuva: Pixabay

Kaikin aistein

Niin ollaan lokakuussa taas. Tienpientareet kahisevan keltaiset ja punaiset ja oranssit. Kuoleman vuodenaika - ja kauneimman kukoistuksen.

Kaksi vuotta sitten viimeisilläni poimin leikkipuistossa syksyn värjäämän lehden kassissa olleen kirjan väliin. Joka vuosi on kiusaus tehdä niin, tallettaa se, mitä ei lopulta kuitenkaan talteen saa. Yksi lehti ei kerro mitään koko maisemasta, kuivuessaan luovuttaa osan hehkustaan, haalenee.

Muistan miettineeni, että jos niitä prässäisi ristiäiskutsuihin; olihan tulossa syksyn lapsi, ensimmäinen tähän perheeseen, kun minä, mies ja Esikoinen olemme kaikki vuoden kevätpuoliskolla syntyneitä, kuten ovat myös lapsuudenperheeni jäsenet.

Tämä kauneimman ruskan kohta syksystä on minulle yhtä kuin viimeiset onnelliset päivät. Olen tyytyväinen, että olen kirjoittanut ne viime vuonna talteen: vaikka ajattelin ikuisesti muistavani, huomaan jo nyt, miten aika sittenkin himmentää muistoja. Jotkut hetket, tunnelmat ja yksityiskohdat ovat toki porautuneet syvälle lähtemättömiin, mutta niiden ympärille on kuitenkin jo alkanut kietoutua ajallisen etäisyyden utua.

Toisaalta mieleen palaa yhä välillä hetkiä, jotka ovat aiemmin unohtuneet. 11.10.2013 menin kirjakauppaan kuuntelemaan erästä runoilijaa ystäväni kanssa. Pari päivää sitten muistin hetken, jona kävelimme ystävämme autolta kaupalle päin. Olin samalla kadulla, ja todella kävi niin, että se syksyn lehtien peittämä tienpätkä palautti kirkkaasti mieleen, miten kävelimme vierekkäin, raskaana molemmat, ystäväni ei vielä puolivälissäkään, mutta minä jo aivan loppusuoralla. Miten ajattelimme silloin, että pääsemme jakamaan vauvaelämää, työntämään rattaita rinnatusten. Ja sittemmin pääsimmekin; tyttärillämme on ikäeroa kahdeksan kuukautta. Mutta mitä kaikkea siinä välissä ehti tapahtua, miten ennalta-arvaamattomiin syvyyksiin vauva-asioiden jakaminen lopulta ulottui...

Runotilaisuuden jälkeen söimme kahvilassa mustikkapiirakkaa ja jaoimme tuntoja raskauden muhevoittamista vartaloistamme ja siitä, mitä miehemme olivat niistä hävyttömyyksissään veistelleet. Todellista naispuhetta! Sellaista, mitä en tässä välillä osannut enää puhua ollenkaan. Ja vaikka nyt taas osaan, tuntuu, että jokin paino tai varjo moisten kepeiden keskustelunaiheiden taustalla aina väijyy. Olen peruuttamattomasti muuttunut nainen.

Elohopea laskee aamulla jo alle nollan ja maassa on kuuraa. Kaksi vuotta sitten oli lämpimämpää. Poikkeuksellisen lämmintä lokakuun kuudenteentoista saakka. Seitsemäntenätoista päivänä sää äkisti kylmeni.

Auringonlaskut ovat räikeän korallinpunaisia - taivaan värinä kaunis, kun se taas vaikkapa juhlamekossa olisi aika kamala sävy. Niin kaikki nähdään ja koetaan kontekstia vasten; suru vasten aiempaa elämänkokemusta, suru nyt kahden vuoden jälkeen vasten tähän asti kuljettua tietä.

Olen potenut viime aikoina ylitsepursuavaa maailmantuskaa. Ahdistaa hallituksen ajama kurjistamispolitiikka, ahdistaa pakolaistilanne ja rasistinen liikehdintä, ahdistaa ilmastonmuutos ja miten päättäjät antavat sille piutpaut. On tuntunut välillä ihan hullulta, että tällaiseen maailmaan ja tulevaisuudenkuvaan olen lapsia pyöräyttänyt. Mitä kaikkea heillä vielä onkaan edessään? Millainen tämä maa, tämä maailma on parinkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä?

Pitkään elin sulkeutuneessa surukuplassa, sitten raskauskuplassa, sen jälkeen vauvakuplassa. Uutiset tai mitkään maailmalliset asiat eivät mieleen liiaksi mahtuneet. Nyt kun aikaa on kulunut, olen alkanut selvästi avata mieltäni taas ulospäin. Voi myös olla, että kyseessä on jokin uusi defenssi, jonka turvin lähestyvän vuosipäivän kohtaan. Kanavoinko kenties henkilökohtaisen tuskani maailmantuskaan? 

Keho kyllä muistaa kaiken käsittämättömän väkevästi; ruumiillisesta muistista kumpuaa asioita, jotka mieli yrittää hukuttaa yhteiskunta-ahdistuksen alle. Olen useana aamuna herännyt kutakuinkin samaan kellonaikaan kuin silloin kaksi vuotta sitten viimeiseen aamuun. Olen jopa tuntenut haamupotkuja! Fyysiset paikat (kuten aiemmin kuvaamani katu) ovat aikaansaaneet puristavan tunteen rinnassa jo ennen kuin paikkaan liittyvä muisto on ehtinyt tietoisuuteen asti. Vasta ruumillisen tuntemuksen myötä olen yhtäkkiä muistanut, että niin, täälläkin olin silloin, entisen elämäni viimeisinä aikoina...

Perjantai-iltaisin saunavuoron jälkeen telkkarista tulee taas Vain elämää, syksyn tunnusmerkki sekin. En ole varsinaisesti seurannut sarjaa, mutta se on pyörinyt taustamusiikkina pizzan tai fetasalaatin tekemiselle, ja Esikoinen on intoutunut saunatakissaan tanssimaan esitysten tahtiin.

Kahden vuoden takaa mieleen on jäänyt elävästi se katkos, mikä kahden perjantain välissä tapahtui. Perjantaina 11.10. saunoin isovatsaisena ja toivoin salaa, että legendaarinen kolmen ässän konsti oikeasti tehoaisi. Saunan jälkeen join alkoholitonta olutta sohvalla raukeana ja onnellisena ja vähän vaivaisenakin, kun vatsa oli valtava. Perjantaina 18.10. en mennyt saunaan; olin kaksi päivää aiemmin synnyttänyt. Äitini oli tullut meille jo heti traagisten uutisten päivänä ja tuolloin perjantaina isänikin tuli. Ja siinä mustimman surun keskelläkin sama viihdeohjelma telkkarissa taas. Isä hyräili tunnarin mukana: "Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää..." Ja niin sekin rallatus asettui osaksi meidän elämämme saamaa käsittämätöntä käännettä.

Tänä syksynä vuosipäivä on väistämättä erilainen myös siksi, että en ole raskaana. Voi miten helpottunut ja onnellinen olen viime aikoina ollut siitä, että en ole! Viime vuonna Silmun odotus söi tilaa suremiselta ja toisaalta vuosipäivän ajankohtaan sekoittui myös jättiannos huolta ja pelkoa uuden vauvan puolesta. En osaa sanoa, onko surulle nyt enemmän tilaa. Välillä tuntuu, että ei vieläkään ole. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen näistä elävistä lapsistani, tästä pisteestä, johon lopulta niin nopeasti kaiken kamalan jälkeen pääsin. Sureminen on vaikeaa ja ristiriitaista, koska tiedän, että ilman Veikkosen poismenoa en olisi saanut Silmua.

Suru konkretisoituu välillä joissain vähän hupsuissakin ajatuksissa. Olen esimerkiksi viime päivinä kadehtinut lokakuun lasten äitejä siitä, että he saavat järjestää synttärit tässä uskomattoman kauniissa vuodenajassa. Minä niin iloitsin etukäteen siitä ensimmäisestä syksyn lapsesta. Kun vielä monet vuodenkierron juhlat - laskiaiset, pääsiäiset, vaput - osuvat kevätpuoliskoon; syksyllä on niin paljon vähemmän juhlia muutenkin. Toki me sitten saimme sen elävänkin syksyn lapsen, mutta marraskuun lopun maisema on jo toinen. Olisin halunnut syntymäpäivät Aleksis Kiven päivänä! Syyslomajuhlat, ruskakekkerit!

Kymmenkuinen Silmu on mieletön touhupakkaus, jolla alkaa olla jo taaperon taitoja ja elkeitä. Yli kaiken hän ihailee isoveljeään, ja on ihanaa nähdä, miten Esikoinen ja Silmu ikäerostaan huolimatta viihtyvät yhdessä ja hauskuuttavat toisiaan. Väistämättä käy välillä mielessä, millaisia yhteisleikkejä Esikoisella ja 2-vuotiaalla Veikkosella voisi jo olla. Mitä kaikkea 2-vuotias jo osaisi!

Vuosi on lyhyt ja pitkä aika. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli todella raskas, tahkea ja hidas. Ei tämä toinenkaan aivan helppo ole ollut: uuteen onneen on sekoittunut ajoittain hulluksi tekevää menettämisenpelkoa, takaumia, surun hyökyjä. Hurjan paljon nopeammin tämä toinen vuosi on silti kulunut kuin ensimmäinen. Joka ainoa päivä olen Veikkosta ajatellut, ja niin sen haluankin olevan.  Se, mitä aluksi oli mahdotonta uskoa, on ajan saatossa, viimeistäänkin tämän toisen vuoden aikana tapahtunut: olen oppinut elämään surun kanssa. Huutava tuska on vaihtunut hiljaiseen haikeuteen.

Hämärän aika

Aamuyöllä sytytetty valo
lakkaa hiljalleen valaisemasta.
On mahdotonta sanoa milloin
lehti kääntyi ikkunaa kohti.

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Sanna Karlström, Saatesanat, Otava 2014


16. päivä syyskuuta. Usein yhäkin pysähdyn kuudennentoista päivän kohdalla, ajattelen täysiä kuukausia, kuinka monta jo kulunut. Kun seuraavaksi on 16. päivä, se on Veikkosen 2-vuotispäivä. Valo (tai ehkä ennemmin sen väheneminen hämäräksi) ja tuoksut vievät vahvasti muistoihin. On uskomatonta, miten jokin illan tai varhaisen aamun hämärä hetki voikin tuntua taas niin samalta kuin kaksi vuotta sitten. Niin paljon, niin vähän on aikaa kulunut.

Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.

Kuva: Pixabay

Taivasterveisten aika vuodesta

Jälleen päästettiin ilmapallo matkaan, sisarusten tervehdys Veikkoselle taivaan tuuliin.

Esikoinen muisti, että viime vuonna lähetimme pikkuveljelle Nalle Puh -pallon. Niinpä hän valitsi samaisen nallukan myös tällä kertaa. Ehkä kuva-aiheestakin vaivihkaa kehittyy perinne, Veikkosen juttu, jotain mikä muistuttaa meitä aina hänestä.

Jos kuvassa haluaa nähdä symboliikkaa, ensimmäinen ajatukseni on, että siinähän ovat nämä elävät lapset: isoveli ja pikkusisko ne täällä jatkavat matkaa käsi kädessä. Ainutlaatuisesta suhteestaan he ovat kiitoksen velkaa puuttuvalle veljelleen. Ilman Veikkosen kuolemaa Esikoinen ja Silmu eivät olisi koskaan saaneet tutustua toisiinsa.


Pallon kadottua pieneksi pisteeksi pilvien keskelle kävelimme hautausmaan ympäri. Kappeliin kiirehti mustiin pukeutunutta väkeä, saattokelloja soitettiin. Esikoinen bongasi yhdestä kivestä oman etunimensä, päiväkotikavereiden lokerikoista tuttuja nimiä näkyi paljon. Ajan kertautuvat kierrokset: nyt uusi sukupolvi isovanhempiemme, isoisovanhempiemme kaimoja kasvamassa täällä, vanhat polvet jo kuten virressä sanotaan unholaan vaipumassa.

Katselin hautoja käytännöllisin silmin: tuollaisia kukkia, koristeita, ratkaisuja. Kokemuksen tuomalla tietoisuudella: miten hurjan kallis tuon näyttävän kiven täytyy olla! Kunnioituksella ja hartaudella. Suurella myötätunnolla tuntemattomia omaisia kohtaan, kun näkyi liian nuorena lähteneitä.

Sanoin miehelle jotain siitä, miten kuolemaa on yhä vain niin vaikeaa ymmärtää, sen väistämättömyyttä, miten se koskettaa meitä tänne jääviä aina kun joku läheltä lähtee, ja miten vääjäämättä tulee vielä omakin vuoro.  Mies totesi juuri ajatelleensa samaa.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin liukuportaat veivät ulospäin nelihenkiseltä näyttävää lapsiperhettä täysin toiseen todellisuuteen Prisman lauantairuuhkaan. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta tästä toisesta hiljaisemmasta maailmasta, jonne Veikkonen minut ja koko perheemme johdatti. Että elämässä on syvempiäkin kysymyksiä kuin se, laitetaanko tänään lohta vai kaalilaatikkoa. On kipeä mutta tärkeä tietoisuus elämän ohikiitävyydestä, niin että siinä liukuportaissa katsoo eläviä rakkaitaan ja miettii, miten valtavan kaunista kaikki on, onni niin yksinkertaista ja siinä aivan ulottuvilla.  

1,5 vuotta

Pieni Veikkosemme olisi nyt vilkkaassa taaperoiässä, eilen hän olisi täyttänyt puolitoista vuotta. Niin ihana ihmettelyn ja oivallusten ikä, touhun ja tohinan ikä, vanhemmille ehkä vähäsen rasittavakin ikä, kun koko ajan on haukkana vahdittava, etteivät pienen kiitäjä-kiipeilijän tutkimusmatkat ulotu vaarallisiin paikkoihin.

Kuvittelen kiharaisen pään ja nauravat silmät. Suun, joka päristää äänitehosteet autoleikkeihin ja tapailee jo monia sanoja. Kuvittelen jalat, joilla pääsee vikkelästi äitiä karkuun, ja kädet, tahmaiset pikku kädet äidin kaulan ympärillä.

Kuvittelen sellaisen pojan, mutta jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan osaa kaivata taaperoa, joka Veikkonen nyt olisi. Minä kaipaan yhä sitä vauvaa, joka jäi vauvaksi. Kaipaan siitä huolimatta, että minulla nyt on toinen vauva, untuvikkoiästä jo ulos kasvanut. Minun ajatuksissani ja muistoissani Veikkonen on aina vain se suloinen vastasyntynyt, joka piti silmänsä tiukasti ummessa ja oli niin surullisen vaiti.  

Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika itsessään jo antaa armoa, hioo surun kipeimpiä teriä pehmeämmiksi. Uskon kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani hyvin suuri merkitys tässä toipumis- ja selviämisprosessissa on ollut myös sillä, mitä aika on tuonut tullessaan. Minä olin niin onnekas, että tulin nopeasti uudestaan raskaaksi, kuten toivoinkin, ja se raskaus toi syliini rakkaan Silmu-tyttösen. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suru olisi tuskallisempaa, jos en olisi tätä parasta ja tärkeintä lohtua saanut.

Tiedän, että meillä ei olisi Silmua, jos olisi Veikkonen. Siksi en varsinaisesti osaa oikein kuvitella, että Veikkonen pyörisi täällä kotona tämän nykyisen joukon jatkona. Voin jopa myöntää, että ajatus puolitoistavuotiaasta viisivuotiaan tarmonpesän ja sylivauvan lisäksi suorastaan läkähdyttää. Kahden lapsen kanssa arki on ollut yllättävän leppoisaa; kolmen kanssa elämä olisi ihan toisenlaista hulinaa, kun pienimmillä olisi vain se himpun yli vuosi ikäeroa. Olisin taatusti väsyneempi ja kiukkuisempi, tuntisin riittämättömyyttä.

Ajatus siitä, että jossain toisessa todellisuudessa voisi olla olemassa meidän perhe ilman Silmua, tuntuu nyt suorastaan mahdottomalta. Olen niin onnellinen, että sain tämän kolmannenkin lapsen, juuri tämän pienen suloisen tytön - siitä huolimatta, että hänen tiensä maailmaan oli surulla silattu.

Tarkoituksista puhuminen on vähän vaikeaa; enhän voi äitinä laittaa lapsiani tärkeysjärjestykseen ja miettiä, kenet heistä olisin tänne ottanut, jos olisin saanut valita. Onneksi minun ei tarvinnut valita, kohtalo teki valinnat puolestani. Kohtalo järjesti niin, että lapsia tuli enemmän kuin olin ajatellut toivoakaan, kolme täydellistä ja ihanaa.

Silmun elämän takia Veikkosen kuolema asettuu entistäkin merkityksellisemmäksi osaksi meidän perheemme tarinaa. Jollain tavalla on pakko hyväksyä, että näin nyt kävi, koska jos ei olisi käynyt, ei olisi tätä kolmatta tullut.

Tämä hurja ristiriita aiheuttaa sen, että suren tänä päivänä hyvin eri tavalla kuin silloin aluksi. Nyt en niin aktiivisesti enää sure sitä, että Veikkonen ei ole täällä. Tänä päivänä suruni kipein kärki kohdistuu siihen, että sain lapsestani niin vähän. Välillä kaipaan päästä takaisin niihin lyhyisiin hetkiin, jotka hänen kanssaan vietin, ja toivon samalla, että olisin saanut edes hitusen enemmän. Jos olisin saanut kerran katsoa silmiin, kuulla ensi-itkun, hoivata häntä elävänä vaikka vain muutaman tunnin tai minuutin.

Vaalin vähiä muistojani rakkaudella ja kiitollisuudella. Koskaan en kuitenkaan lakkaa toivomasta, että olisin saanut edes yhden yhteisen hetken syntymän jälkeen tässä maailmassa.

Symbioosi

Paljon puhutaan äidin omasta ajasta, tuulettumisesta, että on tärkeää tehdä välillä muutakin ja irrottautua. Puhutaan äidin jaksamisesta ja suorituspaineista ja äitimyytin murtamisesta. 

Jo Esikoisen vauva-aikana olin hämilläni. Minä kun en mihinkään halunnutkaan sieltä vauvakuplasta. Silloin tosin liikuttelin kuplaani ihmisten ilmoille, tapasin kavereita vauva mukanani, kantoreppukyytiläisen kanssa käytiin jopa festareilla, ensikuukausien udusta herättyämme olimme innokkaita muskarilaisia ja perhekerholaisia. 

Nyt kupla on yksityisempi, mutta yhtä kaikki riittävä. Tiedän, että perustyytyväisen ja mukavasti nukkuvan vauvan äitinä minun on helppo sanoa näin. Tiedän, että meitä on moneen junaan, enkä todellakaan osoita syyttävällä sormella niitä, joita alkuvaiheen tiivis symbioosi ahdistaa. 

Olen ollut Silmusta pisimmillään erossa 1,5 tuntia. Se aika jo tuntui levottomuutena mielessä ja kihelmöintinä rinnoissa. Enempää en tässä kohtaa kaipaa, enempään en edes pysty. 

Noissa lyhyissä erossaolon hetkissä on tällä kertaa mukana myös raskaiden muistojen paino. Jos menen vaikka vain lähikauppaan ilman vauvaa, se muistuttaa minua kipeästi siitä, miten vuosi sitten menin lähikauppaan ilman vauvaa. Jos olen pihalla Esikoisen kanssa kahdestaan ja moikkailen ohi pyyhältäville naapureille, se muistuttaa minua siitä, miten painunein katsein kohtasin heidät silloin, kasvatin tuskaani miettimällä, mitä ne minusta miettivät, miksi ei ole sitä vatsassa ollutta vauvaa koskaan mukana, näkevätkö suruni mutta eivät rohkene sanoa mitään... 

On myös mahdollista, että Silmu jää meidän viimeiseksi vauvaksemme. Aina jos vain ajattelenkin raskauteni loppuaikoja, olen varma siitä, että en koskaan enää halua lähteä samalle tielle. Ajatus on toki haikea, mutta se antaa sitäkin suuremman oikeutuksen muhia kaikessa rauhassa tässä äidin ja vauvan kokoisessa miniuniversumissa. 

Niin nopeasti aika kulkee ja tulee toisia vaiheita, Silmu kasvaa, minäkin löydän taas identiteetin muut puolet, suuntaan energiaani ulospäin. Nyt on hyvä olla tässä, koko ajan vauvan ulottuvilla, lähekkäin. 

kuva

Suruvuoden muisto

Mutta minähän elän yhä
            tahtomattanikin,
minä joka todistan tämän ruumiillani
ja seison täällä
kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson
että jokaisessa auringonlaskussa
on koko menneen päivän loisto.

Mirkka Rekola


Ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen oli suruvuosi. Jouduin elämään läpi odotukseen liittyvät muistot, jouduin opettelemaan henkäys kerrallaan mahdottomalta tuntuvan taakan kantamista.  Aina vuodenajan vaihtuessa ahdistus kasvoi, särkyneessä maailmassani kaikki muutos tuntui vaikealta, veti yhä uudestaan pohjaan.

Ensimmäisenä vuonna kohtukuoleman jälkeen oli myös uusi raskaus. Odotuksen viimeiset 1,5 kuukautta elin jo seuraavaa vuotta, mutta siihen asti, monen monituisen kuukauden ajan odotin yhtä aikaa uutta vauvaa ja elin voimakkaasti vuodenaikoihin ja päivämääriin kiinnittyneitä muistoja edellisestä raskaudesta.

Tänä talvena mieleeni on palannut jatkuvasti hetkiä viime vuodesta, syvän surun vuodesta. Olen muistellut sitä Ulpukkaa, joka tuntui menettäneen kaiken elämänhalunsa. Ja miten kuitenkin niin uutterasti yritin jumppaamalla, kirjoittamalla, metsässä kävelemällä, runoja lukemalla pitää itseäni kasassa. Miten istuin sohvalla ja tuijotin mäntyjen latvoja ikkunasta, kimmeltävää lumisadetta, hiutaleiden pyörimistä tuulessa, miten halusin nähdä merkityksiä ja viestejä ja lohtua, vaikka olo oli totaalisen lohduton. Kuuntelin Tori Amosin biisejä: I'll say it out loud here by your grave / those angels can't ever take my place. Katsoin leffoja, kuten Pussikaljaelokuva, Ei kiitos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, sopivan kevyttä ja hömppäistä, ja silti niistäkin aina löysin painavia lauseita, jotka sopivat suruuni. Niin on kuin on ja niin käy kuin käy. Onneksi päivät tulevat peräkkäin eivätkä päällekkäin. 

Nyt suru on kesyyntynyt kulkemaan rinnalla. Se on jo niin luonteva osa minua ja elämääni. Vuodentakainen Ulpukka tunsi lapsensa haudalla seisoessaan välillä seisovansa oman hautansa edessä. Ja nyt sitten - mikä elämän kohina ja täyteys!

Kun vien esikoista päiväkotiin ja työnnän vaunut portista sisään, mietin, että kunpa vain joku olisi voinut sille viime talven Ulpukalle näyttää kuvan tästä päivästä: vuoden päästä kaikki on jo näin paljon paremmin.

Kliseet tänä päivänä

Olen kulkenut surun tietä yhden täyden vuoden ja toisestakin jo kolmanneksen. Kun ajattelen neljää kuukautta viime lokakuusta tähän hetkeen, tuntuu aika vierineen täysin erilaista vauhtia kuin niiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Tai koko sen kohtukuoleman jälkeisen odotuksen aikana. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, mutta nyt vauvanen lähestyy jo kolmen kuukauden ikää, kasvu on huimaa, pieniä vaatteita saa koko ajan viikata pois.

Onko se sittenkin totta, se toisteltu klisee? Ensimmäinen vuosi on vaikein. Viime vuonna elin kaikki vuodenajat uudellen, Veikkosen odotuksen merkkipaalut plussatestistä ultratutkimuksiin, ensimmäisistä potkuista viimeisiin. Kohtasin muistot kipeästi ja raa'asti - ja kas, nyt toisen vuoden aikana ne eivät enää teekään niin kipeää.

Toisaalta on mahdotonta sanoa, sulkeutuiko ympyrä lokakuussa vuosipäivänä vai sittenkin reilun kuukauden myöhemmin, kun saapui Silmu. En olisi näin pitkällä ilman Silmua, en varmasti kokisi onnea tässä määrin kuin nyt, kun olen saanut tyhjään syliini uuden hoivattavan, parhaan mahdollisen lohdun.

Aika parantaa haavat. Miten tuokin fraasi tuntui ihan tyhjältä, ei lohduttanut pätkääkään niinä tuskallisimpina hetkinä. Ja tässä kohtaa voi jo sanoa sen olevan kuitenkin totta. Tosin itse tykkään ennemmin ajatella, että aika opettaa elämään haavojen kanssa, ei se niitä koskaan kokonaan paranna. Vauvan kuolemasta saakin jäädä ikuinen haava äidin sydämeen, kyllä se siinä määrin järisyttävä kokemus ja hirveä suru on.

kuva

On myös sellaisia kliseitä, joita en edelleenkään allekirjoita. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minä olen selviytynyt suruni kanssa valon puolelle, minulla on ollut keinoja ja tukea. Kaikilla ei ole. Vertaistuen maailmassa on näyttäytynyt elämän kamala kohtuuttomuus: järkyttävän monessa perheessä hautaan on pitänyt saatella enemmän kuin yksi lapsi. Tai lapsen kuoleman lisäksi elämä on koetellut monella muullakin tavalla, paiskannut ihmisparkaa vastoinkäymisestä toiseen. Ehkä tieto siitä, että niin monien kohtalo on vielä paljon omaa rankempi, on myös jollain kierolla tavalla auttanut selviytymisessä. Eikä siinä ole varsinaisesti kyse vertailusta, vaan ehkä vain suhteellisuudentajusta ja siitä, että ymmärtää surustaan huolimatta saaneensa myös paljon hyvää. (Aiheesta kirjoitettiin juuri myös usein siteeraamassani valtakunnan mediassa.) Vertaisten kokemuksia lukiessani ja kuullessani olen huomannut, että todella hurjista asioista voi selviytyä. Ehkä olen siitä voimaantunut ajattelemaan, että kyllä minäkin tästä omasta tuskastani vielä.

Entä sitten se kuuluisa vahvistuminen? Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Suhteeni tähän lauseeseen on ristiriitainen. Jos myönnän, että olen selviytynyt, ehkä kaiken kokemani myötä jopa vahvistunut, onko se viesti elämälle, että kestän jotain vielä kauheampaa? Voiko vielä tulla jotakin yhtä kauheaa, kauheampaa kuin oman lapsen kuolema? Sain keskenmenon, surin, selviydyin. Ja tsädäm, sitten tulikin jotain paljon hirveämpää: kohtukuolema! Surin, suren yhä, ja jollain lailla kai olen selviytynyt. Jos nyt sanon sen ääneen, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä se on se asia, mitä varten minua on pitänyt tällaisella koettelemuksella vahvistaa? Aivan kuin olisin siinä sadussa, jossa pukki toisensa jälkeen kipittelee sillalle ja sanoo peikolle, että älä minua syö, kohta tulee veljeni, joka on paljon suurempi. Sillä tavallako surut peräjälkeen marssivat elämään: älä minun anna sinua syödä, kohta tulee kaksin verroin kamalampi suru... Vai voisiko olla mahdollista, että mitään tällaista toinen toistaan järkälemäisempien surujen jatkumoa ei ole? Että voisinkin elää tästä eteenpäin luottavaisena, hyvällä lykyllä olla kokematta enää mitään näin raadollista kuin jo olen kokenut?

kuva

Viime yönä Silmu, joka tähän asti on ollut varsin helppo ja tyytyväinen vauva, itkeskeli paljon mahakipuisen oloisena. Imetin, kanniskelin, hyssyttelin, pumppasin jalkoja. Välillä itku laantui, sitten taas jatkui, vauva veti selkää kaarelle. Kun Silmu kahden aikaan rauhoittui ja olin viimein itsekin päässyt uneen, Esikoinen alkoi oksentaa. Aamulla silmät ristissä yrjöpyykkiä koneeseen sulloessani ajattelin, että kai sillä se-mikä-ei-tapa-vahvistumisella kuitenkin tarkoitetaan sitä, että tällaiset arkivastoinkäymiset kutistuvat pieniksi, kun tietää paljon kauheammastakin. Ajattelin täysin ilman ironiaa, että huutava vauva ja se isompi oksennusta pyjamassaan ovat ihaninta mitä on, että kaikesta tästäkin olen vain mielettömän kiitollinen.

Oikeus suruun

Mietin, että aloittaisin uuden blogin uuden vuoden alussa. Kun nyt olen uudessa tilanteessa, uuden lapsen äiti, ja väistämättä katson suruakin uudenlaisesta kulmasta.

Asiat ovat niin hyvin kuin ne vain voivat kaiken jälkeen olla. Totta puhuen tuntuu välillä siltä niin kuin ei olisi enää oikeutta suruun. Ihan niin kuin oma bloginikin ilkkuen kyselisi minulta, mitä yhä täällä teen, käskisi menemään muualle kirjoittamaan vaipparallista ja imetysmaratoneista.

Taidan ainakin toistaiseksi kuitenkin jatkaa täällä. En tunne tarvetta enkä halua kirjoittaa vauva-arjesta, mutta suruani tahdon yhä laittaa sanoiksi. Kirjoittaminen on vertaistuen ohella ollut tärkein tekijä selviytymisessäni. Bloggaaminen on siinä mielessä täydellistä, että se yhdistää kirjoittamisen ja vertaistuen.

Päättyneen vuoden lopussa meille syntyi ihanista ihanin Silmu, valtava onni, ilo ja lohtu, mutta yhä meillä kuitenkin on myös se sama suru, joka tämän blogin synnytti.

Jos jossain vaiheessa huomaan olevani enemmän tavallinen äitibloggaaja kuin surubloggaaja, siirrän juttuni uusiin raameihin.

Myös blogin ulkopuolella olen ollut aika hämilläni siitä, miten sovitan yhteen tämän, mitä on nyt, ja sen, mitä on elämässä ollut reilun vuoden ajan. Niin lyhyessä ajassa niin äärimmäisiä kokemuksia, kuolemaa ja syntymää.

Suurinta onnea

Sairastin vuodenvaihteessa rankan kuumetaudin, todennäköisesti influenssan. Täristessäni kuumehorkassa peiton alla mietin entisaikoja, ei edes niin kamalan kaukaisia aikoja, jolloin tavallinen arki oli paljon vaativampaa kuin nykyään. Rakettien pauke vei ajatukset talvisodan pommituksiin, laiha eineskeitto, jota kurkkukipuisena sain hädin tuskin nieltyä, vielä kauemmas suuriin nälkävuosiin. Mietin yhtäkin sukukirjan perhettä, josta kuoli neljä lasta peräjälkeen ja vielä äitikin viimeisen lapsivuoteeseen. Että mitä minä valittamaan, kun elän yltäkylläisyyden ja lukuisten arkea helpottavien mukavuuksien aikakaudella. Olen menettänyt yhden lapsen, mutta muuten elämäni on niin täyttä ja hyvää.

Tieto uusista kohtalotovereista saa myös kysymään oman surun oikeutusta. He ovat keskellä repivintä tuskaa, kun minun suruni on jo niin paljon kevyempää kantaa.

Se, että uusi raskaus alkoi helposti ja nopeasti ja päättyi onnellisesti, saa miettimään, olenko kiittämätön menneisyyteen jumittuja, jos yhä jatkan tätä "ääneen" suremista. Toiset joutuvat odottamaan niin paljon kauemmin, käymään ehkä läpi hedelmöityshoitoja, kokemaan keskenmenoja. Jotkut ovat jopa menettäneet kokonaan mahdollisuuden uusiin lapsiin.

Suurinta surua

Vähän yli vuosi - se on melko lyhyt aika, kun edessä saattaa kuitenkin parhaimmillaan/pahimmillaan olla vielä jopa 50-60 vuotta elämää kuolleen lapsen äitinä. Lapsen menettäminen on lopullisuudessaan niin iso ja järisyttävä kokemus, että sen käsitteleminen vie aikaa. Voiko koskaan edes tulla pistettä, jossa asian kanssa olisi jotenkin "valmis"?

Koen, että minulla on vielä paljon aktiivista surutyötä tehtävänä. Haluan vielä joku päivä askarrella sen muistoalbumin ja muistolaatikon, joita ammattiauttaja jo ensimmäisellä tapaamisella alkukaaoksessa surutyön välineiksi suositteli. (Tällä hetkellä on olemassa vain muistoläjä yhdellä vaatekaapin hyllyllä.) Haluan pikkuhiljaa uskaltautua muistelemaan Veikkosen odotusaikaa tarkemmin, katsoa valokuvia, kohdata tunteet, jotka uuden raskauden takia olivat pitkään syrjässä. Haluan elää yhä uudestaan ja uudestaan läpi ne samat hetket, jotta viiltävin kipu hiljalleen hioutuisi muistoista pois, ja - kuten kerrotaan ajan mittaan käyvän - tuska muuttuisi vähitellen kauniiksi kaipaukseksi. Haluan yhä etsiä omaa tapaani olla enkelilapsen äiti, työstää identiteettiäni erilaisena kolmen lapsen äitinä.  

Joskus joutuu itsestäänselviä asioita itselleen tolkuttamaan, ja sitä kai tämäkin kirjoitus nyt on: itseni vakuuttamista siitä, että uuden vauvan synnyttyäkin minulla on yhä oikeus surra juuri niin paljon kuin tarpeelliselta tuntuu.

Vieköön tämä alkanut vuosi surutyötäni eteenpäin, kuljettakoon mieltäni kohti hyväksyntää ja rauhaa.

Ajan kulku

Matka tästä...

...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.