Kliseet tänä päivänä

Olen kulkenut surun tietä yhden täyden vuoden ja toisestakin jo kolmanneksen. Kun ajattelen neljää kuukautta viime lokakuusta tähän hetkeen, tuntuu aika vierineen täysin erilaista vauhtia kuin niiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Tai koko sen kohtukuoleman jälkeisen odotuksen aikana. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, mutta nyt vauvanen lähestyy jo kolmen kuukauden ikää, kasvu on huimaa, pieniä vaatteita saa koko ajan viikata pois.

Onko se sittenkin totta, se toisteltu klisee? Ensimmäinen vuosi on vaikein. Viime vuonna elin kaikki vuodenajat uudellen, Veikkosen odotuksen merkkipaalut plussatestistä ultratutkimuksiin, ensimmäisistä potkuista viimeisiin. Kohtasin muistot kipeästi ja raa'asti - ja kas, nyt toisen vuoden aikana ne eivät enää teekään niin kipeää.

Toisaalta on mahdotonta sanoa, sulkeutuiko ympyrä lokakuussa vuosipäivänä vai sittenkin reilun kuukauden myöhemmin, kun saapui Silmu. En olisi näin pitkällä ilman Silmua, en varmasti kokisi onnea tässä määrin kuin nyt, kun olen saanut tyhjään syliini uuden hoivattavan, parhaan mahdollisen lohdun.

Aika parantaa haavat. Miten tuokin fraasi tuntui ihan tyhjältä, ei lohduttanut pätkääkään niinä tuskallisimpina hetkinä. Ja tässä kohtaa voi jo sanoa sen olevan kuitenkin totta. Tosin itse tykkään ennemmin ajatella, että aika opettaa elämään haavojen kanssa, ei se niitä koskaan kokonaan paranna. Vauvan kuolemasta saakin jäädä ikuinen haava äidin sydämeen, kyllä se siinä määrin järisyttävä kokemus ja hirveä suru on.

kuva

On myös sellaisia kliseitä, joita en edelleenkään allekirjoita. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minä olen selviytynyt suruni kanssa valon puolelle, minulla on ollut keinoja ja tukea. Kaikilla ei ole. Vertaistuen maailmassa on näyttäytynyt elämän kamala kohtuuttomuus: järkyttävän monessa perheessä hautaan on pitänyt saatella enemmän kuin yksi lapsi. Tai lapsen kuoleman lisäksi elämä on koetellut monella muullakin tavalla, paiskannut ihmisparkaa vastoinkäymisestä toiseen. Ehkä tieto siitä, että niin monien kohtalo on vielä paljon omaa rankempi, on myös jollain kierolla tavalla auttanut selviytymisessä. Eikä siinä ole varsinaisesti kyse vertailusta, vaan ehkä vain suhteellisuudentajusta ja siitä, että ymmärtää surustaan huolimatta saaneensa myös paljon hyvää. (Aiheesta kirjoitettiin juuri myös usein siteeraamassani valtakunnan mediassa.) Vertaisten kokemuksia lukiessani ja kuullessani olen huomannut, että todella hurjista asioista voi selviytyä. Ehkä olen siitä voimaantunut ajattelemaan, että kyllä minäkin tästä omasta tuskastani vielä.

Entä sitten se kuuluisa vahvistuminen? Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Suhteeni tähän lauseeseen on ristiriitainen. Jos myönnän, että olen selviytynyt, ehkä kaiken kokemani myötä jopa vahvistunut, onko se viesti elämälle, että kestän jotain vielä kauheampaa? Voiko vielä tulla jotakin yhtä kauheaa, kauheampaa kuin oman lapsen kuolema? Sain keskenmenon, surin, selviydyin. Ja tsädäm, sitten tulikin jotain paljon hirveämpää: kohtukuolema! Surin, suren yhä, ja jollain lailla kai olen selviytynyt. Jos nyt sanon sen ääneen, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä se on se asia, mitä varten minua on pitänyt tällaisella koettelemuksella vahvistaa? Aivan kuin olisin siinä sadussa, jossa pukki toisensa jälkeen kipittelee sillalle ja sanoo peikolle, että älä minua syö, kohta tulee veljeni, joka on paljon suurempi. Sillä tavallako surut peräjälkeen marssivat elämään: älä minun anna sinua syödä, kohta tulee kaksin verroin kamalampi suru... Vai voisiko olla mahdollista, että mitään tällaista toinen toistaan järkälemäisempien surujen jatkumoa ei ole? Että voisinkin elää tästä eteenpäin luottavaisena, hyvällä lykyllä olla kokematta enää mitään näin raadollista kuin jo olen kokenut?

kuva

Viime yönä Silmu, joka tähän asti on ollut varsin helppo ja tyytyväinen vauva, itkeskeli paljon mahakipuisen oloisena. Imetin, kanniskelin, hyssyttelin, pumppasin jalkoja. Välillä itku laantui, sitten taas jatkui, vauva veti selkää kaarelle. Kun Silmu kahden aikaan rauhoittui ja olin viimein itsekin päässyt uneen, Esikoinen alkoi oksentaa. Aamulla silmät ristissä yrjöpyykkiä koneeseen sulloessani ajattelin, että kai sillä se-mikä-ei-tapa-vahvistumisella kuitenkin tarkoitetaan sitä, että tällaiset arkivastoinkäymiset kutistuvat pieniksi, kun tietää paljon kauheammastakin. Ajattelin täysin ilman ironiaa, että huutava vauva ja se isompi oksennusta pyjamassaan ovat ihaninta mitä on, että kaikesta tästäkin olen vain mielettömän kiitollinen.