Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Meidän perheen suru

Ensin aioin laittaa blogini nimeksi Kohdusta hauta. Kun aloitin kirjoittamisen, se oli yksi päällimmäisistä kokemuksistani: minusta tuli hauta, minun kehostani. Olin nainen, joka joutui synnyttämään kuolemaa. Sitten putkahti mieleen Meille syntyi suru. Se kuulosti kauniimmalta.

Oikeastaan tämä blogi kertoo enimmäkseen Ulpukan surusta. Surusta ja kaikista muistakin tunteista, joita tämä yksi äiti-ihminen on pian kahden vuoden matkallaan tuntenut. Kuitenkin Veikkosen kuolema on koko perhettä koskettanut asia. En ole ainoa, joka on surrut, kärsinyt ja muuttunut. Veikkonen on isänsä lapsi aivan yhtä paljon kuin minunkin. Isoveli kantaa häntä muistoissaan, ja sittemmin syntynyt pikkusisko on alusta saakka kasvanut surun merkitsemään perheeseen.

Vuodenaika pöyhii surun pintaan muillakin kuin minulla. Mies oli viikonlopun äijäporukan mökkireissulla. Lauantaina itkimme puhelimessa, mies ehkä krapulan herkistämänä, minä päivämäärän (10.10. oli Veikkosen laskettu aika). Miksi se yhteinen itku, jollaista ei ole aikoihin ollut, tulikin juuri tilanteessa, jossa emme päässeet toisiamme halaamaan, suukottamaan kyyneleitä pois? Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina, niinä kaikkein raskaimpina aikoina, parisuhteessamme oli valtavasti hellyyttä ja läheisyyttä. Kuoleman kaunis seuraus, näin jälkikäteen ajateltuna ainakin. Silmun syntymän myötä arjen hulinassa läheisyyttä on ollut vähemmän.

Esikoinen ei vielä osaa katsoa kalenterista, että nyt eletään taas surukuukauttamme, mutta hänenkin puheissaan Veikkonen on viime aikoina vilahdellut tavallista enemmän. Se on mielestäni oiva osoitus siitä, miten vuodenaika todella houkuttelee muistot esiin aistimusten kautta, jostakin kehollisesta, alitajuisestakin kerroksesta. Veikkosen kuollessa isoveli oli vielä kovin pieni, 3 vuotta ja 8 kuukautta. Kuitenkin riittävän vanha ymmärtämään edes jotakin, riittävän vanha muodostamaan sellaisia muistoja, jotka hän nyt kahden vuoden jälkeen pystyy palauttamaan mieleensä.

Viime viikolla päiväkodin lastentarhanopettaja kertoi Esikoisen puhuneen kuolemasta ja kyseli, onko aihe jotenkin ajankohtainen... Lastentarvikekirppiksellä tuplarattaat nähdessään Esikoinen pohti, että tarvitsisimme sellaiset, jos meillä olisi Veikkonen. Hänen maailmassaan se menisi mutkattomasti niin: sitten meillä olisi kaksi pientä. Toisaalta joinakin hetkinä myös hän tiedostaa traagisen ja lohdullisen vaihtoehtoisuuden: kun lauloin yhtenä päivänä Silmulle Pientä tytöntylleröistä, Esikoinen kommentoi, että "jos se vauva olisi Veikkonen, sun pitäis laulaa Pieni pojanpalleroinen". Esikoinen näkee parvekkeen kaiteelle lehahtavat linnut (todella, ne tulevat näköjään aina lokakuussa!) tai kodin lähellä puissa vilistävät oravat juuri samoin kuin minä: "hei, onkohan se Veikkonen!"

Ja sitten on vielä se pikkusisko, joka tuo taas näihinkin kaihoisiin päiviin suloisinta lohtua meille kaikille. Miten vastustamattoman ihanaa on kaapata pieni touhuilija leikeistään syliin, helliä ja hassutella. Miten lämpöiseltä hän tuntuukaan illalla kainalooni nukahtaessaan. Ja niin pontevasti, elämänhaluisesti rintakehä kohoilee joka kerta, kun vieläkin käyn tarkistamassa.

On upeaa nähdä, että Silmun suhde isänsä kanssa on viime aikoina vahvistunut, kun olen töiden takia ollut iltoja pois kotoa ja äiti-vauva-symbioosi ei ole enää niin rikkumaton. Puhelinitkusessiommekin keskellä mies oli se, joka ensimmäisenä veti fatalismikortin esiin: "Sitten meillä ei olisi Silmua..." Emme kumpikaan halua tai pysty kuvittelemaankaan perhettämme ilman Silmua.

Kun Esikoisen päiväkotikaveri vastikää sai pikkuveljen, pelkäsin, että se nostaisi Esikoisen surun pintaan uudella tavalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan, että hänelläkin voisi olla veli kotona, vaan hän ilmoitti ylpeyttä uhkuvalla äänellä: "Mullapa onkin pikkusisko!"

Ehkä kaikki on nyt, kuten pitääkin olla. Kuoleman ovesta tuli uusi elämä. Tullaksemme juuri tällaiseksi perheeksi tarvitsimme surun.

Lähtemätön jälki meissä kaikissa...

Merkki

Niin usein etsin jotakin viestiä tai merkkiä. Haluaisin saada varmuuden siitä, että olet jossakin, sieluna, henkenä ja läsnäolona mukana elämässäni. Tietysti sinä olet mukana ajatuksissani ja muistoissani, mutta niin kovasti toivoisin tietoa siitä, että ihan oikeasti on jokin tuonpuoleinen muuallakin kuin ihmismielen rakenteissa.

Tietenkään en voi saada tietoa. Siksi uskontoja kutsutaan uskonnoiksi: uskon pitäisi riittää. Joka hetki en jaksa uskoa. Muistan joskus lukeneeni lauseen siitä, että uskonto on vain väistämätön seuraus ihmisen monimutkaisista aivoista. Olemme niin älykkäitä otuksia, että meidän on pitänyt keksiä selityksiä sillekin, mitä ei voi selittää. Meidän on pitänyt luoda lohtujärjestelmä, jotta kestäisimme kaikki elämään väistämättä kuuluvat kuolemat ja menetykset.

Kun usko loppuu, fysiikka lohduttaa, aineen häviämättömyyden laki. Jos et muualla ole, niin ainakin siellä kiven alla, hautausmaan puiden syleilyssä, poisnukkuneiden lasten omassa rivissä.

Kuitenkin elämä tuntuu kauniimmalta silloin, kun jaksan uskoa. Silloin linnut, oravat, siilit ja perhoset ovat viestintuojia. Suruvärssyissäkin sanotaan, että olet jokaisen aamun pisara hento ja mitä kaikkea. Ilahdun, kun Esikoinen ilmoittaa riemuissaan maasta kaivamastaan kastemadosta: "hei, ehkä se on Veikkonen!" Luonto lohduttaa valtavasti, tuulen suhina ja kaikki se elämän kuhina mullassa ja sammalissa, lintujen lurittelu, oksilta satavat terälehdet, sateenjälkeinen vehreys.


Sunnuntaina metsäkävelyllä kantoliinassa nukkuneen Silmun haalarin hupulle lennähti leppäkerttu. Tuntui, että se varsin määrätietoisesti laskeutui juuri siihen. Leppis pysyi matkassa koko kävelylenkin ajan. Hymyilin ja pikkuisen itkinkin.

En voi olla varma, mutta tärkeintä on, että sillä hetkellä uskoin: sinä, pieni Veikkosemme, kävit meitä tervehtimässä.

1,5 vuotta

Pieni Veikkosemme olisi nyt vilkkaassa taaperoiässä, eilen hän olisi täyttänyt puolitoista vuotta. Niin ihana ihmettelyn ja oivallusten ikä, touhun ja tohinan ikä, vanhemmille ehkä vähäsen rasittavakin ikä, kun koko ajan on haukkana vahdittava, etteivät pienen kiitäjä-kiipeilijän tutkimusmatkat ulotu vaarallisiin paikkoihin.

Kuvittelen kiharaisen pään ja nauravat silmät. Suun, joka päristää äänitehosteet autoleikkeihin ja tapailee jo monia sanoja. Kuvittelen jalat, joilla pääsee vikkelästi äitiä karkuun, ja kädet, tahmaiset pikku kädet äidin kaulan ympärillä.

Kuvittelen sellaisen pojan, mutta jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan osaa kaivata taaperoa, joka Veikkonen nyt olisi. Minä kaipaan yhä sitä vauvaa, joka jäi vauvaksi. Kaipaan siitä huolimatta, että minulla nyt on toinen vauva, untuvikkoiästä jo ulos kasvanut. Minun ajatuksissani ja muistoissani Veikkonen on aina vain se suloinen vastasyntynyt, joka piti silmänsä tiukasti ummessa ja oli niin surullisen vaiti.  

Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika itsessään jo antaa armoa, hioo surun kipeimpiä teriä pehmeämmiksi. Uskon kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani hyvin suuri merkitys tässä toipumis- ja selviämisprosessissa on ollut myös sillä, mitä aika on tuonut tullessaan. Minä olin niin onnekas, että tulin nopeasti uudestaan raskaaksi, kuten toivoinkin, ja se raskaus toi syliini rakkaan Silmu-tyttösen. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suru olisi tuskallisempaa, jos en olisi tätä parasta ja tärkeintä lohtua saanut.

Tiedän, että meillä ei olisi Silmua, jos olisi Veikkonen. Siksi en varsinaisesti osaa oikein kuvitella, että Veikkonen pyörisi täällä kotona tämän nykyisen joukon jatkona. Voin jopa myöntää, että ajatus puolitoistavuotiaasta viisivuotiaan tarmonpesän ja sylivauvan lisäksi suorastaan läkähdyttää. Kahden lapsen kanssa arki on ollut yllättävän leppoisaa; kolmen kanssa elämä olisi ihan toisenlaista hulinaa, kun pienimmillä olisi vain se himpun yli vuosi ikäeroa. Olisin taatusti väsyneempi ja kiukkuisempi, tuntisin riittämättömyyttä.

Ajatus siitä, että jossain toisessa todellisuudessa voisi olla olemassa meidän perhe ilman Silmua, tuntuu nyt suorastaan mahdottomalta. Olen niin onnellinen, että sain tämän kolmannenkin lapsen, juuri tämän pienen suloisen tytön - siitä huolimatta, että hänen tiensä maailmaan oli surulla silattu.

Tarkoituksista puhuminen on vähän vaikeaa; enhän voi äitinä laittaa lapsiani tärkeysjärjestykseen ja miettiä, kenet heistä olisin tänne ottanut, jos olisin saanut valita. Onneksi minun ei tarvinnut valita, kohtalo teki valinnat puolestani. Kohtalo järjesti niin, että lapsia tuli enemmän kuin olin ajatellut toivoakaan, kolme täydellistä ja ihanaa.

Silmun elämän takia Veikkosen kuolema asettuu entistäkin merkityksellisemmäksi osaksi meidän perheemme tarinaa. Jollain tavalla on pakko hyväksyä, että näin nyt kävi, koska jos ei olisi käynyt, ei olisi tätä kolmatta tullut.

Tämä hurja ristiriita aiheuttaa sen, että suren tänä päivänä hyvin eri tavalla kuin silloin aluksi. Nyt en niin aktiivisesti enää sure sitä, että Veikkonen ei ole täällä. Tänä päivänä suruni kipein kärki kohdistuu siihen, että sain lapsestani niin vähän. Välillä kaipaan päästä takaisin niihin lyhyisiin hetkiin, jotka hänen kanssaan vietin, ja toivon samalla, että olisin saanut edes hitusen enemmän. Jos olisin saanut kerran katsoa silmiin, kuulla ensi-itkun, hoivata häntä elävänä vaikka vain muutaman tunnin tai minuutin.

Vaalin vähiä muistojani rakkaudella ja kiitollisuudella. Koskaan en kuitenkaan lakkaa toivomasta, että olisin saanut edes yhden yhteisen hetken syntymän jälkeen tässä maailmassa.

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Pelko ja toivo ottavat matsia varusteasioissa

Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.

Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.

Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.

Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.

Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.


Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.

Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.

Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.

Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?

Korkeamman käsissä

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata,

tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen

En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 

Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina. 

The last days of happiness

Veikkosen raskauden viimeiset päivät ovat tallentuneet mieleeni hyvin tarkasti. Muistan monia yksityiskohtia, tunnelmia ja tapahtumia niiltä päiviltä.

Ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen kelasin noita päiviä läpi pakkomielteisesti. Olin varma, että jossain kohtaa täytyi olla jotain, mitä olisin voinut huomata. Jonakin niistä päivistä veikkosen olisi pitänyt syntyä, ja koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, minun olisi pitänyt jostakin muusta merkistä tajuta mennä sairaalaan. 

Yhäkin tulee hetkiä, joina syyllisyys nousee pintaan, vaikka keväällä saamiemme lopullisten kuolinsyytutkintatulosten valossa mitään ei todennäköisesti olisi ollut tehtävissä. Kuolema tuli puskista, varoittamatta, äkkinopeasti. 

Nyt vuoden täyttyessä olen miettinyt noita viimeisiä päiviä toisella tavalla. Olen yrittänyt ajatella, että ne minulla sentään ovat, kalliit onnen muistot päivistä, jolloin lapseni oli vielä elossa.

Viimeisten päivien kela alkaa 9.10.2013, päivää ennen laskettua aikaa. Sinä aamuna vessakäynnillä tulee paperiin pyyhkiessä ruskehtavaa verilimaista vuotoa. Olen innoissani: onkohan synnytys käynnistymässä? Laitan miehelle tekstarin töihin: se saattaa syntyä ihan pian! Käyn neuvolassa, siellä terveydenhoitaja sanoo, että hyvältä kuulostaa, varmaan pian käynnistyy. Pissa on puhdas, verenpaineet hyvät, sydänäänet ja liikkeet niin pontevat ja hienot. Tekstiviestittelen kätilöystäväni kanssa, ja hän muistuttaa, että limatulpan irtoamisesta, josta vuotelu todennäköisesti kertoo, saattaa kuitenkin mennä vielä useita päiviä synnytyksen käynnistymiseen. (Aamun jälkeen vuotoa ei sitten enää tulekaan, ei yhtenäkään päivänä ennen sitä, kun olen jo osastolla kuollut vauva kohdussani ja Cytotecit kohdunsuulla.) 

Seuraavana päivänä, 10.10. on laskettu aika. Esikoisen päiväkodissa on isovanhempien tai muun tärkeän aikuisen päivä. Koska esikoisen isovanhemmat ja kummit asuvat kaikki muualla, tärkeäksi aikuiseksi päikkyyn lähtee mukaan oma äiti. Laulu- ja leikkiohjelmaa. Tehtäväpiste, jossa saa sormiväreillä painaa aikuisen ja lapsen kädenjäljet paperille. Jälkikäteen ajateltuna vähän huh huh -hommaa: alle viikon päästä painamme samalla tavalla talteen kuolleen pikkuveljen kädenjäljen. Lähdemme päiväkodista kotiin aamupäivän ohjelmaosuuden jälkeen. Leivomme vierasvaraa. On Aleksis Kiven päivä ja juhlava fiilis. Tekstailen niin ikään viimeisillään olevan ystäväni kanssa, hänen odotuksensa on mennyt jo melko reippaasti yli lasketun ajan. Tsemppaamme toisiamme: ihan kohta, nyt vielä maltetaan ja jaksetaan. 

Perjantaina 11.10. menen yhteen runotilaisuuteen. Pienessä tilassa on liikaa ihmisiä, happi meinaa loppua ja alkaa haukotuttaa. Veikkonen melskaa niin kovasti, että vierustoverinikin huomaavat mahan heilumisen. Esiintyvä kirjailija viittaa jossain vaiheessa tuleviin sukupolviin ja luo samalla lämpimän katseen minuun. Joku kysyy laskettua aikaa, vastaan naureskellen, että eilenhän se jo oli. Illalla on saunavuoro. Sen jälkeen Vain elämää ja liian myöhään valvovan esikoisen villi tanssi olohuoneen matolla. Sanon miehelle (helkutti mitä elämän ironiaa taas tämäkin, mutta todellakin tuona iltana sohvalla niin sanon): "Jos joskus vielä alan tän jälkeen vinkua lisää lapsia, niin muistuta mua siitä, että sitten joutuisin taas juomaan näitä pahoja alkoholittomia kaljoja... Mä niin kaipaan oikeeta saunaolutta!" 

Lauantaina 12.10. menen kahvila-aamiaiselle kahden ystäväni kanssa. Ollaan kaikki niissä fiiliksissä, että seuraavan kerran nähdessämme on vauva syntynyt. "Laita viestiä heti sitten, kun jotain tapahtuu." "Me tullaan heti käymään, kun vaan jaksatte ottaa vastaan vieraita." Käydään päivällä koko perhe Bauhausissa, en kyllä yhtään muista minkä ihmeen takia, ehkä jotain miehen juttuja tai sitten tarpeita uuteen kotiin. Syödään kotona ihanaa basilikalohta. 

Sunnuntaina 13.10. haemme esikoiselle pyörän, jonka kaveriperhe on luvannut lainaksi. Kaksi kesää potkupyöräillyt 3,5-vuotias on pari päivää aiemmin kokeillut leikkipuistossa toisen lapsen polkupyörää ja lähtenyt saman tien polkemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti ilman apurattaita. Kävelemme pitkän lenkin kauniissa syysmaisemassa, pikkuinen poika polkee edellämme. Välillä en pysy miesteni tahdissa, kun supistaa. Iltapäivästä saan uutisen, että ystäväni vauva on syntynyt myöhään edellisenä iltana. Tunnen kateutta: minäkin haluan jo!

(Esikoinen kuvasi hautausmaan veljensä 1-vuotispäivänä.)

Maanantaina 14.10. sää osoittaa kylmenemisen merkkejä. Täytyy tsekata vaatetilanne. Tarvitaan ja hankitaan uusi välivillahaalari esikoiselle. Vastailen töihin liittyviin sähköposteihin. Vaikka olen erittäin tukevasti äitiyslomalla, en friikkutyöläisenä ole koskaan niin totaalisen irti, etteikö neljä päivää lasketun ajan jälkeen viimeisilläänkin olisi joitain asioita roikkumassa. Ja vaikka näiden piti olla onnen muistoja, tähän päivään - ja seuraavaan - alkaa liittyä "enteitä", joista taidan nyt kuitenkin kirjoittaa. Saan kätilöystävältäni tekstarin, jossa hän kyselee tilannetta. Viestittelyn päätteeksi hän kertoo olevansa pian lähdössä lomamatkalle ja heittää jotenkin, että "toivottavasti ennen reissua jo saadaan sieltä iloisia uutisia". Tunnen kummallisen piston: miten niin "toivottavasti iloisia"? Vaikka viestin pointti on tietysti: "toivottavasti uutisia ennen reissua". Uutisethan ovat oletusarvoisesti iloisia. Silti jälkeenpäin tuntuu kummalta, että tuossa kohtaa noin sävähdin. Samana iltana puhun äitini kanssa puhelimessa ja hermostun hieman, kun hän kertoo niin kovasti jännittävänsä puolestani. Enhän voi itse tilanteelle mitään! Ollaan vasta neljä päivää yli, esikoisen odotus meni viikon ja neljä päivää yli. Veikkosen syntymän jälkeen äitini kertoo tuona iltana ajatelleensa kylmäävän ajatuksen siitä, miten suvun kaikki synnytykset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat menneet aina niin hienosti - voiko se hyvä onni ikuisesti jatkua, kääntyykö se jossain kohtaa...

Entisen elämäni viimeisenä päivänä, 15.10., ulkoilemme iltapäivällä koko perhe kaveriperheen kanssa läheisessä leikkipuistossa. Puhumme synnytyksestä, imetyksestä, osastolla olemisesta synnytyksen jälkeen. Esikoisemme ovat samanikäisiä, kaveriperheellä on lisäksi puolivuotias vauva, joten heillä on jo kokemusta siitä, minkä uskomme meitä odottavan muutaman päivän päässä. Sanon ääneen jälleen jotain, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta ja enteelliseltä: "Muuten kyllä jaksaisin odottaa, mutta alkaa hermostuttaa, että jotain menee pieleen, jos istukka brakaa tai tulee joku napanuoraongelma." Ja sitten puhumme siitä, miten äidin elämä on aina huolta. Ja sanon vielä, että vaihtaisin nämä kohtuajan huolet jo mielelläni niihin seuraaviin huoliin, joita sitten kohdun ulkopuolella on. Muistan elävästi hetken, kun istun keinussa ja veikkonen potkii erityisen hurjasti. Oliko hänellä silloin jokin ahdinko? Oliko niissä potkuissa viesti, että nyt pitäisi päästä äkkiä ulos täältä? Illalla kotona liikkeet ovat normaaleja ja tunnen niitä nukkumaanmenooni saakka. Mistä olisin voinut tietää, että ne olivat viimeisiä liikkeitä? Ennen yöpuulle käymistä luen Lapsi matkalla maailmaan -kirjasta merkitsevän lauseen siitä, miten sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat vielä niin lähellä toisiaan.

Seuraavana aamuna tiedän, että yhä ja aina ne ovat.

Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.

Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.

Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.

Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...

Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.

Pieni punainen mekko

Keväällä 2013 joitakin viikkoja ennen rakenneultraa ostin kirpputorilta pienen mekon. Emme tienneet vielä sukupuolta, toivoin kovasti tyttöä. Ostin mekon, sillä ajattelin, että siinä kohtaa voin sen tehdä. Voin kuvitella ja haaveilla, että minusta tulee tytön äiti. Jos ei sitten tulekaan, mekko jää muistoksi haaveesta. Olkoon se sitten edes vain kuvitteellisen tyttäreni mekko.

Kun veikkosen sukupuoli selvisi, en kuitenkaan osannut tuntea pettymystä. Silloinkaan en uskaltanut aivan itsestäänselvänä pitää sitä, että vauva olisi terve, vaikka en toki yhtä jäätävästi pelännyt kuin tällä kertaa. Olin huojentunut, kun kaikki oli kunnossa, veikkonen näytti kuvaruudulla ihanalta ja omalta. Enhän voinut häntä toivoa toiseksi, rakasta poikaani.

Haikeus liittyi siihen, että olimme ajatelleet lapsilukumme jäävän kahteen. Toinen poika = ei koskaan tyttöä, näin sen järkeilin. Yritin käsikirjoittaa elämää yli valtuuksieni. Voi minua!

Keksin nopeasti hyviä puolia kahdesta pojasta. Vaatteet, lelut, kaikki luistimet sun muut, joita vuosien saatossa pitäisi niin paljon hankkia, kaiken voisi kätevästi kierrättää! Pojat voisivat jakaa yhteisen huoneen pitempään kuin eri sukupuolta olevat sisarukset. Heillä olisi paljon yhteistä, veljekset kuin ilvekset, samoja kiinnostuksenkohteita, leikkejä, harrastuksia. Olisi hauskaa seurata kahden pojan kasvua: persoonallisuuserot pääsisivät paremmin esille, kun eleitä, tapoja ja mieltymyksiä ei tulisi laitettua vain sukupuolen piikkiin.

Ehdin myös ajatella pitkälle tulevaisuuteen: en saisi omaa tytärtä, mutta aikanaan poikani ehkä toisivat kotiin tyttöystäviä. (Joo, tiedostin myös ajatuksen heteronormatiivisuuden - haaveilin silti.) Ajattelin, että kenties minusta tulee joskus pienen tytön mummu.

Valmistauduin elämään kahden pojan äitinä, siitä ajatuksesta ehti tulla osa minua.

Sitten jouduin opettelemaan jotain aivan muuta: miten olla äiti yhtä aikaa elävälle ja kuolleelle.

Ja nyt olen taas uuden kynnyksellä: odotamme tyttöä.

Jotain kammottavaa tässä on. Enhän herran tähden halunnut tyttöä pojan kuoleman hinnalla!

Ennen rakenneultraa olin niin peloissani, että en uskaltanut juurikaan ajatella vauvan sukupuolta. Kun sitten kaiken oli todettu olevan hyvin ja kätilö oli jo päättämässä tutkimusta, uskaltauduimme kysymään tietoa, mitä moni tavisodottaja ensisijaisesti ultrasta menee hakemaan.

Sukupuoli on niin merkityksetön ja silti merkittävä. Tuntuu, että aihe on yleisestikin hiukkasen tabu, mutta vielä enemmän se on sitä, kun on kokenut jotain näin kamalaa kuin lapsen kuolema. Nyt pitäisi ylevästi olla lapsen sukupuoleen liittyvien toiveiden, haaveiden ja mielikuvien yläpuolella.

Totta kai kuolema on asettanut sukupuoliasian erilaiseen valoon. Ilman muuta on tärkeintä, että vauva syntyy elävänä, ja toiseksi tärkeintä, että hän olisi terve ja saisi kaikki mahdollisimman hyvän ja pitkän elämän edellytykset.

Pinkkiä, fuksiaa, pitsejä, röyhelöitä? 

On pakko silti myöntää, että ajatus tytöstä on vaatinut vähän totuttelua. Ei poikakaan olisi veikkosta korvannut, mennyttä ei takaisin saa millään, mutta minulla ikään kuin oli päässäni valmiina konsepti kahden elävän pojan äitiyteen.

Hyvin hämmentävää on myös se, että olen aina hirmuisesti toivonut tyttöä, ja nyt kun odotan tyttöä, olenkin vähän ymmälläni. Ehkä eri sukupuoli vain tekee niin konkreettiseksi - hyvässä ja pahassa - että nyt todellakin odotamme uutta, erillistä lasta. En voi enää huijata itseäni edes hetkittäin ajattelemaan, että elämästä voisi vielä jotenkin tulla sellaista, jollaiseksi sen edellisen odotuksen aikana ennen kohtalokasta syyspäivää kuvittelimme.

Hypistelen pientä punaista mekkoa ja yritän ajatella, että en ostanut sitä turhaan. Ehkä jokin osa minusta tiesi asioita, joihin järjellä ei yllä. Jos aika on syklejä ja kerroksia, ei lineaarista pötköä sittenkään. Jos tyttö odotti vuoroaan, ja koska olimme jääräpäisesti päättäneet, että ei enempää kuin kaksi, oli veikkosen mentävä, tehtävä siskolleen tilaa. Hullua karmivaa synkkää lohduttavaa käsittämätöntä.


Tyttöni, tulethan luoksemme? Saanhan sinua hoivata, helliä, kasvattaa? Saanhan pukea punaiseen mekkoon? Ja jos oletkin poika (ultralaitteet ja kätilöt eivät ole erehtymättömiä!), olet aivan yhtä tervetullut! Olet kolmas lapseni, miten huikeaa, kolmas, ja yhä enemmän odotan juuri sinua, en vain uutta vauvaa tyhjään syliin, vaan juuri tätä tiettyä ihanaa pientä vauvaa.


PS: Surublogista on väistämättä tullut jossain määrin odotusblogi - pahoittelut, jos joku kokee siitä mielipahaa. Kaikki liittyy kaikkeen, elämänalueet toisiinsa, tämä odotus on saanut alkunsa surusta ja kaipauksesta. Suru ja onni kulkevat käsi kädessä, pelko ja toivo ritirinnan. 

Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.

Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.

Mummu

Eräs ihminen, jo liki kymmenen vuotta sitten mennyt, on joinakin hetkinä kyennyt lohduttamaan minua paremmin kuin yksikään elävä. Rohkenen melkein väittää tunteneeni hänen läsnäolonsa. Jälleen on asioita, jotka tuntuvat liian merkittäviltä ollakseen vain sattumaa.

Jo sairaalassa ajattelin edesmennyttä mummuani, joka joutui hautaamaan kuudesta lapsestaan kolme. Kaksi kuoli aikuisiällä, yksi päivän ikäisenä vauvana. Saatuani toisen Cytotec-satsin lähdimme ulos kävelemään. Muistan auringon ja koivunlehtien vahvan kullankellan. Syksy oli siihen päivään saakka ollut lämmin, en tarvinnut takkia lainkaan, vaan käytin mummuni vanhaa villaponchoa. Ja nyt hänen vaatteensa alla minulla oli kuollut vauva, ja ajattelin: mummukin menetti vauvan, hänellä oli tämä sama suru. Mies manaili, toiko vaate minulle huonon onnen, mutta minä koin sen voimaksi ja turvaksi. Eihän ollut sattumaa, että päälläni oli juuri se poncho. Minussa oli mummuni tyyneys, vaikka elin elämäni hirveimpiä hetkiä.

Illalla puhuin isäni kanssa puhelimessa. Kerroin, että supistuksia odotellessani ajattelin hänen vauvana kuollutta veljeään. Isällekin oli vauvaveli tullut mieleen; hän oli muistellut tuntemattomaksi jääneen isoveljensä syntyneen myös lokakuussa. Hän oli tarkistanut syntymäpäivän papereista, ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, se todella oli se päivä, 16.10., meidän veikkosemme kuolin- ja syntymäpäivä.

Niin minun ja mummuni kohtalot solmittiin yhteen. Vaikeina hetkinä mummun ajatteleminen on antanut hurjasti voimaa. Hän koki samankaltaisen surun. Ja niin vaiti hän surun kantoi: tästä lapsesta ei koskaan puhuttu. Mutta sydämessä villaponchon alla menetetty lapsi varmasti oli. 

Nyt, kun olimme esikoisen kanssa käymässä synnyinpaikkakunnallani vanhempieni luona, sain yhteydenoton entiseltä kuorotuttavaltani, jonka kanssa en ole koskaan ollut läheisemmin tekemisissä. Hän kertoi nykyään asuvansa isovanhempieni vanhassa talossa. Tuttavani ehdotti, että samanikäiset lapsemme voisivat leikkiä keskenään ja voisin samalla tulla kurkkaamaan vanhaa mummolaani.

Kun painoin ovikelloa, minuun humahti vahva tunne: ei ollut sattumaa, että juuri tänä talvena minut kutsuttiin mummuni taloon. Taloa oli remontoitu paljon, mutta tunnistin säilyneitä yksityiskohtia ja pystyin hyvin kuvittelemaan entiset huonekalut paikoilleen, kaappikellon nurkkaan, papan sohvalle telkkarin ääreen ja mummun ruokakomerolle rapistelemaan pipareita tarjottavaksi. Sydämeen läikähti lämmin nostalgia: esikoinen, jota isovanhempani eivät ehtineet nähdä, leikki samoissa huoneissa, joissa olen itsekin lapsena leikkinyt. Täällä minä olen esikoisen kanssa teidän talossa, oletteko te siellä jossain yhdessä veikkoseni kanssa?

Olen surrut sitä, että en koe saaneeni yhteyttä veikkoseen. Haluaisin tuntea hänen läsnäolonsa, mutta en osaa. Ehkä sen aika on myöhemmin. Sen sijaan mummuni on ollut luonani hyvin vahvasti. Hän on kannatellut minua tuskaisimpina hetkinäni. Kuolleen vauvan jälkeen mummu sai kolme peräjälkeen syntynyttä tervettä poikaa – asia, joka antaa minulle toivoa. Surua, mutta myös onnea. Mummuni elämässä, ja minun.